Darwin selviytyi parhaiten

Wallace oli itseoppinut luonnontutkija

Alfred Wallace oli Darwinin tavoin britti. Hän oli syntynyt Walesin ja Englannin rajalla sijaitsevassa kylässä vuonna 1823, eli hän oli 14 vuotta Darwinia nuorempi. Isän epäonnistuneiden liiketoimien takia perhe oli köyhtynyt.

Paremmilta ajoilta oli kuitenkin säilynyt paljon kirjoja, ja Wallace luki niitä innokkaasti, sillä hän oli kiinnostunut ympäröivästä maailmasta.

Wallace kävi poikakoulua 14-vuotiaaksi asti, eikä hän jatkanut koskaan opintojaan. Wallace muutti vanhemman veljensä, Johnin, luokse Lontooseen, mutta hän lähti sieltä toisen veljensä, Williamin, oppipojaksi ja ryhtyi maanmittariksi.

Veljekset kiersivät Englantia ja Walesia, ja Alfred nautti siitä, että hän sai kulkea luonnossa ja tarkkailla sitä. Wallace keräsi kasveja, ja hän opetteli tunnistamaan niitä. Harrastus tempaisi hänet mukaansa.

Luonto kiinnosti 1700- ja 1800-luvuilla etenkin yhteiskunnan yläluokkaa. Hienosto teki retkiä, joilla ihmeteltiin kauriita, perhosia ja kovakuoriaisia. Romantikot ylistivät esimerkiksi runoissaan ja maalauksissaan vuoriston kauneutta, ja tutkijat yrittivät selvittää kasvi- ja eläinkunnan salaisuuksia.

Kun Wallace avusti veljeään, hänen oli helppo kartuttaa tietojaan, mutta työt loppuivat vuonna 1843. Itseoppinut luonnontutkija alkoi etsiä itselleen uutta tehtävää.

Vuoden 1844 alussa Wallace otettiin leicesteriläiskouluun opettamaan maanmittausta ja kartanpiirustusta. Siellä hän tutustui biologi Henry Batesiin. Tästä tuli tärkeä henkilö Wallacen elämässä.

Tiedettä harjoitti vain eliitti

Bates oli taustaltaan keskiluokkainen. Vaikka hän ei ollutkaan rikasta ja hienoa sukua, hän pääsi vihreälle oksalle arvostettuna luonnontutkijana. Hänen erikoisalaansa oli hyönteistiede, ja hän onnistui julkaisemaan tutkimuksiaan.

Britannian tiedeyhteisö koostui lähes kokonaan varakkaista ylimpään yhteiskuntaluokkaan kuuluvista miehistä. Harvat poikkeukset olivat yleensä opintielle lähteneitä henkilöitä, jotka olivat saaneet tukijan joko jostain yläluokan jäsenestä tai äkkirikastuneesta nousukkaasta.

Useimmat tuon ajan brittiläiset luonnontutkijat tunsivat toisensa. Monet olivat opiskelleet samassa yliopistossa, kuuluivat samoihin herrakerhoihin, liikkuivat samoissa piireissä ja tekivät yhdessä tutkimusretkiä.

Wallacea tuskin edes tiedettiin paremmissa piireissä. Hän oli vähävarainen, eikä hän osallistunut seuraelämään. Häntä ei nähty esimerkiksi Lontoon Athenaeum-kerhossa, jossa Darwin tapasi muita hienoston edustajia.

Wallacella ei toisin sanoen ollut mahdollisuutta vaihtaa ajatuksia muiden asioista hyvin perillä olevien kanssa. Siksi ystävystyminen Batesin kanssa merkitsi hänelle hyvin paljon. Wallace sai hänestä tavallaan sparraajan.

Bates ja Wallace keskustelivat luonnossa tekemistään havainnoista, ilmiöiden eri selitysvaihtoehdoista ja kirjoista, jotka kumpikin oli lukenut. Molemmat tunsivat hyvin esimerkiksi Charles Darwinin Beaglen matka -nimellä tunnetun tutkimuspäiväkirjan ja Thomas Malthusin väestönkasvua koskevan ennusteen.

Sekä Darwinin että Malthusin kirjoitukset tekivät suuren vaikutuksen Wallaceen, mutta yksi kirja oli vielä merkittävämpi: lajien kehittymistä käsittelevä ”Vestiges of the Natural History of Creation”.

Bates ja Wallace perehtyivät ”luomisen luonnonhistoriallisiin jälkiin” vuonna 1845. Tuntemattoman kirjoittajan teksti ei vakuuttanut laadullaan: sen lisäksi, että kieliasussa oli paljon huomautettavaa, todistelussa ja päättelyssä oli parantamisen varaa. Myöhemmin selvisi, että kirjan teki skotlantilainen kustantaja Robert Chambers, josta tuli Lontoon geologisen tiedeseuran jäsen vuonna 1844. Teos herätti huomiota, sillä siinä luonnosteltiin lajinkehitystä.

Chambers esitti kaiken olemassa olevan juontuvan aikaisemmasta muodosta, olipa kyse sitten tähdestä, planeetasta, kasvista, eläimestä tai ihmisestä. Viimeisen väitteen takia kirkonmiehet ja monet muutkin uskovaiset nousivat takajaloilleen ja ryhtyivät kampanjoimaan käsitystä vastaan. Sen sijaan Wallacen, Batesin ja Darwinin kaltaiset luonnontutkijat innostuivat Chambersin näkemyksistä.

Kirja antoi sysäyksen tutkimusmatkaan

Perehdyttyään Chambersin ajatuksiin ja keskusteltuaan Batesin kanssa Wallace alkoi tutkia hyönteisiä. Britteinsaarten lajisto ei kuitenkaan riittänyt hänelle.

Siksi Wallace ehdotti vuonna 1847 Batesille yhteistä tutkimusretkeä Amazonin sademetsäalueelle. Tarkoituksena oli selvittää siellä esiintyvien lajien avulla, oliko kehitysopissa järkeä. Miehet lähtivät huhtikuussa 1848 Brasiliaan tekemään havaintoja ja keräämään aineistoa.

Wallace ja Bates pystyivät tekemään matkan sen ansiosta, että heille maksettiin hyvin eteläamerikkalaisten eläinten lähettämisestä brittiläisille luonnontutkijoille, museoille ja keräilijöille.

Kun tutkimusretkeilijät saapuivat sademetsään, heistä tuntui, ettei heidän kannattanut jatkaa matkaa yhdessä. Olihan selvää, että jos kumpikin tutkisi eri Amazonin osaa, suurempi ala tulisi kartoitetuksi.

Wallace liikkui hyvin laajalla alueella ja huomasi, että eläimistö ja kasvisto vaihtelivat luonnonolojen mukaan. Hän pani merkille, että luonnolliset esteet, kuten joet ja vuoret, erottivat lajeja. Havainnot saivat Wallacen epäilemään, että eliöt muuttuivat ajan mittaan mukautuakseen elinympäristöönsä. Hän ei kuitenkaan keksinyt sopeutumisen tapaa.

Vuosien työ meni hukkaan

Bates vietti Etelä-Amerikassa kymmenen vuotta, mutta Wallace palasi kotiin ”jo” neljän vuoden kuluttua. Kun Wallace oli lähdössä Brasiliasta, hän sai tietää, että niitä näytteitä, jotka hän oli lähettänyt viimeisten kahden vuoden aikana satamakaupunki Belémiin, ei ollut toimitettu Britanniaan.

Jouduttuaan ensin järjestämään itse tuhansien näytteiden kuljetuksen Wallace pääsi laivaan, jonka määränpää oli Lontoo. Alus kärsi kuitenkin haaksirikon, ja onnettomuudessa tuhoutui paljon arvokasta tutkimusaineistoa. Wallace ja hänen matkakumppaninsa ehtivät sinnitellä kymmenen päivää Atlantilla pelastusveneissä, ennen kuin toinen laiva kävi hakemassa heidät turvaan.

Wallace selvisi seikkailustaan hengissä, mutta häneltä puuttuivat vieläkin pitävät todisteet lajien kehittymisestä sillä tavalla kuin hän uumoili.

Into tutkia asioita vain kasvoi. Kun Wallace keräsi Lontoossa voimia uuteen retkeen, hän onnistui julkaisemaan kirjoituksiaan, joissa hän toi esiin Etelä-Amerikassa tekemiään havaintoja. Jonkin ajan kuluttua Wallace oli valmis lähtemään Aasiaan.

Kahdeksan vuotta kestänyt matka alkoi vuonna 1854 ja suuntautui niihin Etelä- ja Kaakkois-Aasian osiin, joista käytettiin tuolloin nimitystä Itä-Intia. Wallace keräsi avustajineen valtavan määrän näytteitä: noin 110 000 hyönteistä, 8 050 lintua ja 410 nisäkästä ja matelijaa. Yli 5 000 eläintä kuului Euroopassa tuntemattomiin lajeihin.

Wallacen Etelä-Amerikan tutkimusmatka, artikkelit ja Britanniaan toimittamat eksoottiset eläimet noteerattiin Britannian tiedeyhteisössä. Wallacea alettiin pitää pätevänä tutkijana, ja monet maineikkaat luonnontieteilijät vaihtoivat ajatuksia hänen kanssaan.

Myös Darwin kuului Wallacen tuttavapiiriin, mutta kyse oli ennen kaikkea asiakassuhteesta. Darwin tosin valitti, että Wallacen hänelle Aasiasta lähettämät näytteet tulivat turhan kalliiksi.

Horkka kirkasti asioita

Wallace sai malariatartunnan vuonna 1858 käydessään Indonesiassa sijaitsevassa Ternaten saaressa ja kärsi rajuista kuumekohtauksista. Vaikka hän oli kuumeissaan aina enemmän tai vähemmän sekaisin, hän valaistui kerran ikään kuin hän olisi nähnyt näyn.

Wallace oivalsi, että Amazonin ja Aasian sademetsien eri osissa elävien eläinten erot johtuivat sopeutumisesta erilaisiin elinympäristöihin. Uudet lajit siis kehittyivät vanhoista mukautumalla esiintymisalueen olosuhteisiin!

Tätä selitystä Wallace oli kaivannut vuosia. Kun kuume laski, hän kirjoitti oivalluksensa muistiin. Wallace työsti lajiutumisen syytä Ternaten tutkielmaansa varten, jotta se tulisi mahdollisimman selväksi, mutta hän tunsi tarvitsevansa asiantuntijoiden apua – tai sparrausta.

Matkakumppanit eivät kyenneet arvioimaan Wallacen käsikirjoituksen puutteita. Wallace kaipasi kriittistä palautetta, ja siksi hän päätti lähettää tutkielmansa sille luonnontutkijalle, jota hän arvosti eniten: Charles Darwinille. Wallace ei voinut aavistakaan, mihin päätös johtaisi.

Darwin kiiruhti hitaasti

Kirje viipyi kauan matkalla, ja Darwin sai sen vasta 18. kesäkuuta 1858. Vastaanottaja ymmärsi heti Wallacen käsikirjoituksen arvon. Wallace oli lähettänyt jo monta vuotta aiemmin teoriansa luonnoksen Charles Lyellille, joka oli tunnettu luonnontutkija. Lyell oli kertonut Wallacen ajatuksista Darwinille.

Darwin oli paljastanut Lyellille työstävänsä samankaltaista teoriaa kuin Wallace. Lyell oli kehottanut Darwinia kirjoittamaan käsityksistään artikkelin, jottei kukaan muu ehtisi esittää samoja asioita ennen häntä. Darwin ei kuitenkaan päässyt tuolloin tuumasta toimeen, sillä monet seikat olivat hänen mielessään vielä epäselviä. Kun Darwin oli lukenut Ternaten tutkielman, hän joutui tunnustamaan itselleen, että Wallace oli häntä pitemmällä.

Seuraavana päivänä Darwin kirjoitti Lyellille, että hän oli perehtynyt vastikään esseehen, jossa esitetyt ajatukset voisivat olla hänen omiaan. Lyell antoi Darwinille vastaukseksi vanhan neuvon: hän kehotti toimimaan nopeasti.

Darwin halusi tehdä kaiken mieluummin oikein kuin ripeästi. Koska hän oli varakasta sukua, hänen ei ollut tarvinnut koskaan pitää kiirettä.

Darwin oli kaavaillut papin uraa, mutta yliopiston jälkeen hänelle tarjottiin vuonna 1831 mahdollisuus tehdä tutkimusmatka HMS Beaglella. Tuntemattomien seutujen kartoitus alkoi kiehtoa häntä.

Darwin toimi seuralaisena

Darwinin odotettiin tutkimusmatkalla pitävän seuraa retkikunnan johtajalle Robert Fitzroylle ja tekevän geologiaa koskevia muistiinpanoja. Luonnosta kiinnostuneena Darwin käytti kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja havainnoi kaikkialla paikallista eläimistöä ja kasvillisuutta.

Kun Darwin oli palannut Britanniaan, hän alkoi vuonna 1836 laatia omaa evoluutioteoriaansa. Häntä innoittaneisiin tutkijoihin kuului Thomas Malthus, jonka kirjan myös Wallace oli lukenut opettaessaan Leicesterissä.

Malthus esitti, että Euroopan väestönkasvu johtaisi ruokapulaan ja panisi alulle olemassaolon taistelun, jossa vain vahvimmat menestyisivät. Darwin sovelsi Matlhusin teoriaa eläinkuntaan ja tuli siihen tulokseen, että lajien välinen kilpailu edistää uusien lajien syntymistä.

Beaglen matkan aikana Darwin huomasi, että Galápagossaarilla eli kaksi erilaista kilpikonnaa. Toisen kaula oli lyhyt, toisen taas pitkä. Lyhytkaulainen laji eli kosteassa saaressa, pitkäkaulaisen lajin kotisaari oli sen sijaan kuiva.

Darwin ajatteli, että luonnossa vallitsee ikuinen olemassaolon taistelu, jossa vain vahvimmat menestyvät. Vahvuus ei kuitenkaan perustu kokoon, vaan ratkaisevaa on se, kuinka hyvin yksilö tai laji on sopeutunut elinympäristöönsä.

Jos eläimellä on ominaisuus, joka parantaa sen menestymismahdollisuuksia, sillä on kilpailuetu – olipa se sitten pitempi kaula, eristävämpi turkki tai kapeampi nokka.

Kyse ei ole vain yksilön valtista. Koska niiden eläinten, joilla on lyhyt kaula, huonosti eristävä turkki tai leveä nokka, on vaikeampi säilyä hengissä, ne saavat todennäköisesti vähemmän jälkeläisiä. Siksi seuraava sukupolvi perii enemmän ominaisuuksia menestyviltä eli paremmin sopeutuneilta yksilöiltä. Siten hyödyttömät ja haitalliset ominaisuudet karsiutuvat ajan mittaan pois.

Sukupolvien ketjussa tapahtuvat muutokset eli sopeumat muuttavat eläimiä niin paljon, että lopulta yksilöt edustavat uutta lajia. Se siis syntyy luonnonvalinnan kautta – eikä Jumalan luomana.

Darwin oletti Galápagossaarten kahden eri kilpikonnalajin polveutuvan yhteistä kantamuodosta. Hän arveli lajien eriytyneen, kun kuivan saaren kanta oli hyötynyt ravinnonhankinnassa pitemmästä kaulasta.

Pitkästä kaulasta oli tullut vallitseva ominaisuus, kun lyhytkaulaiset eivät olleet päässeet jatkamaan sukua ja olivat harvinaistuneet harvinaistumistaan. Näin kehittyi pitkäkaulainen laji. Darwin päätteli, että eroistaan huolimatta kilpikonnat olivat läheistä sukua toisilleen, koska niillä oli yhteiset esivanhemmat.

Darwin piti itsekin teoriaansa mutkikkaana ja kiistanalaisena ja pelkäsi kritiikkiä niin paljon, että hän ei uskaltanut julkistaa sitä. Hän halusi olla aivan varma väitteidensä paikkansapitävyydestä ja varmisteli lämpimämpää vastaanottoa valitsemalla sanansa tarkasti. Chambersin kirjan herättämän kohun vuoksi Darwin esimerkiksi vältti puhumasta suoraan ihmislajin evoluutiosta.

Darwin työsti teoriaansa vuosia – ja kirjoitti tuhansia sivuja julkaisematta koskaan mitään. Hänen toiveenaan oli kuitenkin saada käsikirjoitus ennen pitkää julkaisukuntoon.

Kirje vauhditti viimeistelyä

Kun Darwin oli käynyt läpi Wallacen hänelle vuonna 1858 lähettämän tutkielman, hän ryhdistäytyi – ehkä Lyellin painostuksesta. Darwinin luottamusta omien oletusten oikeellisuuteen vahvisti se, että Wallace oli Aasiassa eläimiä havainnoidessaan tullut samoihin johtopäätöksiin kuin hän. Kehitysopin täytyi olla vahvalla pohjalla.

Sen lisäksi, että Wallace tuli tukeneeksi Darwinia, hän antoi tälle varoituksen siitä, että aika oli käymässä vähiin. Jos Darwin viivyttelisi, olisi varmaa, että joku muu julkaisisi evoluutioteorian ennen häntä.

Darwinia kauhistutti ajatus elämäntyönsä menemisestä hukkaan. Hän saikin piiskatuksi itsensä kirjoitustyöhön.

Saadakseen julkaistuksi jotain mahdollisimman nopeasti Darwin laati artikkelin hänen ja Wallacen samankaltaisista käsityksistä. ”On the Tendency of Species to form Varieties” ilmestyi Journal of the Proceedings of the Linnean Society -lehdessä elokuussa 1858. Artikkeliin sisältyi erillisenä osana ote Wallacen Ternaten tutkielmasta.

Wallace piti itse kirjoitustaan luonnoksena. Teksti painettiin kuitenkin sellaisenaan – eikä Wallacelta ollut pyydetty edes lupaa sen julkaisemiseen. Artikkelin kirjoittajiksi ilmoitettiin sekä Darwin että Wallace.

Siitä eteenpäin Darwin ei oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin kirjoitti kirjaansa.

Lajien synty tuli myyntiin marraskuussa, ja ensimmäinen painos, jonka suuruus oli 1 250 kappaletta, loppui alle viikossa. Kirja alkoi kuitenkin levitä useina painoksina, ja siitä tuli luonnontieteiden perusteos. Charles Darwin ansaitsi sillä paljon rahaa.

Haastaja piti Darwinin puolta

Luultavasti tappio kirveli Wallacen mieltä, mutta hän ei kantanut kaunaa Darwinia kohtaan. Wallace totesi, että Darwin oli onnistunut esittämään kehitysopin kirjassaan paremmin kuin hän olisi itse koskaan pystynyt. Lisäksi Wallace tuki Darwinia, kun tämä joutui puolustuskannalle.

Darwin halusi puolestaan auttaa talousvaikeuksiin joutunutta Wallacea 1870-luvulla. Darwin sai hyödyntämällä mainettaan, asemaansa ja suhteitaan vaikutetuksi siihen, että Wallacelle myönnettiin valtion eläke tieteellisten ansioiden perusteella. Wallace ei rikastunut muttei kärsinyt puutettakaan.

Kun Darwin kuoli vuonna 1882, myös Wallace oli arvostettu tutkija. Hän joutui kuitenkin unohduksiin, koska hänen osuuttaan evoluutioteorian kehittämisessä alettiin tavallaan väheksyä. Darwinin kuoleman jälkeen ei juuri muisteltu sitä, että Wallace oli vaikuttanut voimakkaasti Lajien synty -kirjan ilmestymiseen.

Walesissa on Usk-nimisessä pikkukaupungissa Wallacen rintakuva. Useimmat ohikulkijat tuskin tietävät, ketä veistos esittää, vaikka kyseessä on merkkihenkilö. Jos Wallace ei olisi lähettänyt keväällä 1858 tutkielmaansa Darwinille, hän olisi voinut saada kaiken kunnian evoluutioteorian kehittämisestä.