Viiva- eli juovakoodi on ikään kuin tuotteen henkilötunnus, sillä koodiin kuuluvat pystyviivat ja numerot sisältävät monenlaista tietoa tuotteesta.
Koodi yksilöi tuotteen niin, että sen avulla on mahdollista selvittää tuotteen alkuperä – valmistusmaasta ja -ajankohdasta riippumatta.
Maailmalla on käytössä yli 200 erilaista viivakoodijärjestelmää. Niistä yleisin on EAN- eli European Article Numbering -tavarapakkausten merkintäjärjestelmä.
Sen Yhdysvalloissa käytettävä rinnakkaisjärjestelmä tunnetaan nimellä UPC eli Universal Product Code. Eri nimityksistä huolimatta kysymyksessä on yksi ja sama merkintäjärjestelmä.
Viivakoodi perustuu tietokoneissa sovellettavaan binaariseen lukujärjestelmään, jolle on ominaista se, että kaikki kymmenjärjestelmän luvut ilmaistaan kahdella luvulla: nollalla ja ykkösellä.
Viidakoodin mustat juovat ovat ykkösiä, kun taas niiden valkoiset välit ovat nollia. Paksut mustat juovat tarkoittavat useita peräkkäisiä ykkösiä. Vastaavasti pitkät valkoiset välit osoittavat lukusarjaan sisältyvän monta peräkkäistä nollaa.
Neljällä erilaisella juova- ja välityypillä voidaan ilmaista kaikki tavallisen kymmenjärjestelmän numerot nollasta yhdeksään. Kun viivakoodi luetaan esimerkiksi myymälän kassakoneeseen kytketyllä optisella lukimella, koodin sisältämät tiedot välittyvät alle sekunnissa tietokoneeseen.
Jos viivakoodi ei jostain syystä ”aukea” optisella lukimella, kassanhoitaja voi siirtää tuotetiedot tietokoneeseen näppäilemällä juovien alla olevan numerosarjan, joka sisältää samat tiedot kuin viivakoodikin.
13 numeron sarjan perusteella tietokone löytää myymälän tietokannasta kyseistä tuotetta koskevan informaation. Tavarakoodin kaksi ensimmäistä numeroa ilmaisevat tavaran alkuperämaan.
Viisi seuraavaa numeroa sisältävät tietoa valmistajasta. Loput numerot on tarkoitettu tuotteen yksilöimiseen ja koodin varmistukseen.
Viimeisenä olevilla tarkastusnumeroilla pyritään estämään mm. koodien vaurioitumisesta tai näppäilyvirheistä johtuvien väärien tuotetietojen välittyminen kassalle.
Tietojärjestelmä pitää yleensä huolen siitä, että kuluttajan kannalta harmillisia virheitä ei pääse syntymään. Viivakoodijärjestelmä patentoitiin Yhdysvalloissa 1952 ja otettiin käyttöön Ohiossa 1974.