Käsitys, jonka mukaan lapsen näkö kärsii siitä, että hän katsoo televisiota läheltä, on yleinen. Kyse on sitkeähenkisestä uskomuksesta, jonka tieteellinen perusta ei ole kovin vahva. Lapsen silmäthän tarkentavat vaivattomasti – myös lyhyillä etäisyyksillä.
Lapsia vetää kiinni kuvaruutuun halu eliminoida katselun häiriötekijät antamalla näkymän täyttää koko näkökenttä.
Tarkennus rasittaa silmiä
Television katsominen läheltä ei pilaa näköä siitäkään huolimatta, että ne pienet lihakset, joilla silmät tarkentavat, voivat väsyä, kun katse pysyy pitkään paikallaan. Tällöin silmät saattavat myös kuivaa, koska välkkyvää näyttöä tiiviisti tuijotettaessa silmiä ei malteta tai ei muisteta räpytellä.
Näin on myös tarkkaa lähityötä tehtäessä. Rasittuminen ja kuivuminen helpottavat nopeasti, kun katselussa pidetään tauko, katsotaan eri etäisyyksille ja silmät suljetaan.

Katse kauas
Mykiötä ympäröivä rengasmainen sädelihas on rentona.

Katse lähelle
Sädelihas supistuu, jolloin mykiö muuttuu kuperammaksi ja sen taittovoima lisääntyy.
Väritelevisiot olivat vaarallisia
Vaikka kodin elektroniikka säteilee sähkömagneettisesti, television tapauksessa vaikutus on niin heikko, että tutkimuksissa ei ole saatu todisteita silmille aiheutuvista haitoista.
Lisäksi nykynäytöt säteilevät vähemmän kuin entisaikojen kuvaputkitelevisiot.
Syy lasten varoitteluun voikin löytyä 1960-luvulta, jolloin joidenkin väritelevisioiden todettiin lähettävän jopa vaarallisia röntgensäteitä.

Kuvaputken vika loi uskomuksen
Entisaikojen televisioissa elektronit kiitivät kohti kuvaruutua. Elektroneja jarrutettiin, ja syntyi valon lisäksi röntgensäteilyä. Kuvaputkitelevisioissa oli tästä syystä sisäinen suojaus, mutta se osoittautui riittämättömäksi joissakin ensimmäisistä värivastaanottimista vuonna 1967. USA:n terveysviranomaiset pitivät lapsille sopivana katseluaikana tuntia. Vaikka vika korjattiin, monet jäivät siihen luuloon, ettei tv tee hyvää lasten silmille.