Ihmisen sukupuuta karsitaan: Osa lajeista joutaa roskiin

Kansainvälinen tutkimusryhmä, jota johtaa kanadalaisen Winnipegin yliopiston antropologian professori Mirjana Roksandic, pyrkii karsimaan ihmisen sukupuuta, joka on alkanut vuosikymmenten aikana muistuttaa tiheää pensasta. Sukuluetteloon on lisätty runsaasti lajeja, joista tutkijat ovat kaikkea muuta kuin samaa mieltä. Keskustelu ihmisen alkuperästä onkin saanut kinastelun sävyjä.

Roksandic katsoo, että osa tunnistetuista lajeista pitää hylätä. Hän esittää sen sijaan nykyihmiselle uutta välitöntä edeltäjää.

Esivanhemmillamme oli seuraa

Ihmisen sukupuu kaipaa leikkausta. Sen juuret ulottuvat aikaan, jolloin nykyihmistä pidettiin pitkään jatkuneen suoraviivaisen kehityksen huippuna. Lähtökohtana olivat alkeelliset apinat ja lopputuloksena älykkäät ihmiset.

Uudet löydöt ja moderni geenitekniikka ovat viimeisten 10–20 vuoden aikana kääntäneet asiat päälaelleen. Ihmisen sukupuussa on niin monta haaroittuvaa runkoa ja niin paljon oksia, että se näyttää moneen suuntaan harittavalta pensaalta. Menneisyydessä on siis ollut monenlaisia ihmisiä.

Kun ajassa mennään 40 000 vuotta taaksepäin, tavataan nykyihmisen sisarlajit neandertalinihminen ja vielä arvoituksellisempi denisovanihminen. Noin 50 000 vuotta sitten nykyihmisellä oli kaksi muutakin rinnakkaislajia: floresinihminen ja luzoninihminen.

Vielä suunnilleen 100 000 vuotta sitten nykyihmisen rinnalla eli pystyihmisiä. Ja 230 000 vuotta sitten hävinnyt Homo naledi nostaa niiden ihmislajien määrän, joiden kanssa nykyihminen on tiettävästi jakanut maapallon, kuuteen. Erilaisia ihmisiä oli kuitenkin ollut olemassa jo paljon ennen nykyihmistä.

Lajirunsaus kiehtoo, mutta tutkijat pitävät sitä ongelmallisena. Kun sukupuun juurakosta kasvaa varsia ja varsista työntyy haaroja kovin paljon, sukulaisuussuhteet hämärtyvät. Ja tulkinnanvaraisuus lisää eripuraa.

Ehkä tärkein syy moniselitteisyyteen on se, että nykyihmisen piirteet, kuten suuret aivot ja litteät kasvot, eivät kehittyneet vähittäisen, suoraan etenevän evoluution tuloksena niin kuin ennen vanhaan oletettiin.

Uusien löytöjen valossa näyttää pikemminkin siltä, että yksilöillä, jotka edustivat sinänsä vanhakantaisia lajeja, saattoi olla joissakin tapauksissa moderneiksi luonnehdittavia ominaisuuksia. Eri lajit muuttuivat siten modernimmaksi samoihin aikoihin mutta vähän eri tavoin.

Melkeinpä löydöstä kuin löydöstä on erotettavissa omintakeisia eri ominaisuuksien yhdistelmiä, ja siksi erilaisten ihmisten sukulaisuussuhteita on vaikea määrittää kaikkia tutkijoita tyydyttävästi. Mirjana Roksandic ja hänen tutkijatoverinsa ovat esittäneet ongelmaan radikaalin ratkaisun.

Tutkimuksissa hutiloitiin

Roksandicin mukaan tärkeintä olisi päästä eroon heidelberginihmisestä. Lajia koskevaan tutkimusaineistoon kuuluu paljon löytöjä ajalta, jolloin ihmisen kehityksen kuviteltiin edenneen mutkattomasti vaihe vaiheelta. Tuolloin oletettiin myös, että eri ihmislajit seurasivat toisiaan.

Niinpä ihmisfossiilit, jotka löydettiin niihin aikoihin kuin Daniel Hartmann löysi Mauerin leukaluun, tulkittiin yleensä heidelberginihmisen jäännöksiksi, vaikka ne olisivat näyttäneet erilaisilta.

Lopputulos on se, että lajia ei ole voitu määritellä tarkasti. Lajikuvaukseksi tarkoitetussa ominaisuuksien luettelossa ei ole vain yksiselitteisiä piirteitä, joiden perusteella olisi mahdollista arvioida melko helposti, onko löydössä kyse heidelberginihmisestä vai ei.

Sama ongelma koskee rhodesianihmistä, joka on tuottanut päänvaivaa tutkijoille siitä asti, kun laji nimettiin vuonna 1921.

Roksandicin mukaan myös rhodesianihmisen nimi pitää pyyhkiä pois sukutaulusta. Hän on kollegoidensa kanssa käynyt läpi suunnilleen 200 000–700 000 vuotta vanhoja fossiileja, joista osa on liitetty heidelbergin-, osa rhodesianihmiseen.

Analyysin mukaan kaikki fossiilit edustavat jotain muuta ihmislajia.

Roksandicin mukaan Mauerin leukaluun lisäksi lukuisissa muissa Euroopan heidelberginihmisjäännöksissä on kyse varhaisesta neandertalinihmisestä. Myös monet aasialaislöydöt on syytä luokitella uudestaan. Roksandicin tutkimusryhmä puhuu uusista lajeista nimeämättä niitä.

Toiset tutkijat ovat jo esittäneet, että useat aasialaisfossiilit kuuluvat Homo longi -lajille, josta käytetään epävirallista nimitystä ”lohikäärmeihminen”. Jotkin aasialaislöydöt on määritetty neandertalinihmisen sisarlajin, denisovanihmisen, edustajiksi. Denisova-aineistoa on kuitenkin hyvin vähän.

Aasian fossiilit ovat ilman muuta tärkeässä asemassa, kun selvitetään ihmissuvun kehitystä, mutta Roksandicin mukaan nykyihmisen evoluution kannalta keskeiset löydöt on tehty Afrikassa.

Suora edeltäjämme on nimetty

Roksandicin tutkimusryhmä pitää etiopialaiskalloa, jonka on katsottu kuuluvan heidelbergin- tai rhodesianihmiselle, uuden Homo bodoensis -lajin eli bodonihmisen jäännöksenä. Lajinimen loppuosa viittaa löytöpaikkaan, Afarin syvängössä sijaitsevaan Bodo D’ariin.

Useat muut afrikkalaiset fossiilit ja ehkä myös yksi italialaisfossiili voivat todistaa lajista, joka eli noin 300 000–600 000 vuotta sitten.

Uusi laji on määritelty yksiselitteisemmin kuin heidelberginihminen, joten löytöjen luokittelemisen pitäisi helpottua. Tarkka määritelmä auttaa tutkijoita myös analysoimaan sukupuuhun liitettyjen lajien välisiä sukulaisuussuhteita.

Roksandicin mukaan bodonihmisellä on oma tärkeä paikkansa sukupuussa. Lajilla oli joitakin nykyihmisen piirteitä, joita ei esiinny muilla sukulaisilla – ei edes meille läheistä sukua olevilla neandertalinihmisillä.

Ominaisuudet vihjaavat vahvasti, että nykyihminen polveutuu suoraan bodonihmisestä. Näin nykyihmisen kehityksen ratkaisuvaihe on saatu selville.

Uusi laji jakaa mielipiteitä

Homo bodoensis on virallistettu lajinimi, joka on jo lisätty kansainväliseen ZooBank-rekisteriin. Tällainen virallistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tiedeyhteisössä vallitsee yksimielisyys lajin olemassaolosta ja ominaisuuksista.

Heti sen jälkeen, kun Roksandicin tutkimusryhmä oli julkaissut tuloksensa, bodonihminen alkoi herättää kohua. Osa tutkijoista ihmetteli uuden lajin määrittämistä vanhasta aineistosta, osa taas kummasteli heidelberginihmisen hylkäämistä. Ja joidenkin oli vaikea ymmärtää, kuinka uusi laji voi selkeyttää käsityksiä erilaisten ihmisten sekavista suhteista.

Bodonihminen on kuitenkin saanut osakseen ymmärtämystä. Ani harva tutkija vastustaa itse tausta-ajatusta, sillä sukupuu kaipaa jonkinlaista käsittelyä palvellakseen hyvin tarkoitustaan.

Roksandic ja hänen kollegansa ovat onnistuneet nostamaan esiin arkoja asioita ja virittämään vilkkaan keskustelun ihmistutkimuksen periaatteista.

Tutkijoiden pitää määrittää ja ilmaista kantansa heidelberginihmiseen joka kerta, kun he törmäävät tietynikäisiin vaikeaselkoisiin ihmisjäännöksiin.

Daniel Hartmannin Mauerista löytämä leukaluu, joka ohjasi tutkijat heidelberginihmisen jäljille, on nykyään toisenlaisen kiistan kohteena. Sitä säilytetään yhä Heidelbergin yliopistossa, vaikka Mauerin pormestari on jo vuosia pyytänyt sen palauttamista.

Pienellä paikkakunnalla on nimittäin innostuttu ajatuksesta rakentaa fossiilin ympärille museo. Mauerissa tuskin on vielä huolestuttu siitä, että heidelberginihmisen asema on uhattuna.