Dawson ja Woodward esitelmöivät

1900-luvun sensaatiolöytö oli väärennös

Britit suorastaan hullaantuivat vuonna 1912, kun amatööriarkeologi ilmoitti löytäneensä fossiilin, joka todisti Darwinin evoluutioteorian oikeaksi. Myöhempi tutkimus paljasti, että niin sanottu piltdowninihminen oli liian hyvä löytö ollakseen totta.

Britit suorastaan hullaantuivat vuonna 1912, kun amatööriarkeologi ilmoitti löytäneensä fossiilin, joka todisti Darwinin evoluutioteorian oikeaksi. Myöhempi tutkimus paljasti, että niin sanottu piltdowninihminen oli liian hyvä löytö ollakseen totta.

Look and Learn/Bridgeman

Lontoon geologisen seuran tilat olivat aivan liian pienet sellaiselle ihmispaljoudelle, joka niissä nyt tungeksi. Kaikki Britannian johtavat tutkijat olivat ahtautuneet sinne ja yrittivät nähdä edes vilauksen kokoustilan pöydällä lepäävästä kallosta, jossa oli tiettävästi sekä ihmisen että apinan piirteitä.

Väkijoukossa supistiin, että kallo tarjoaisi varmasti vastauksen kysymykseen ihmisen alkuperästä.

Puhujakorokkeella seisoi illan päähenkilö: tanakka mies, jonka kaljun päälaen alla erottuivat valppaasti ympäristöä tarkastelevat silmät ja muhkeat viikset. Mies oli luiden ylpeä löytäjä, harrastelija-arkeologi Charles Dawson, joka oli juuri kertonut yleisölle, miten hän oli löytänyt fossiilistuneet luut.

”Kysymyksiä?” Dawson tiedusteli ja melkein horjahti taaksepäin kysymysvyörystä. Kaikki läsnäolijat halusivat saada selville etenkin sen, milloin niin sanottu piltdowninihminen, jolle kallo kuului, oli elänyt.

Dawson rykäisi ennen kuin vastasi.

”Kallo löydettiin sorakerroksesta, joka on peräisin pleistoseenikauden keskivaiheilta. Tämä tarkoittaa, että piltdowninihminen käveli maan kamaralla yli 500 000 vuotta sitten.”

Dawson pyysi mukaan ekspertin

Seitsemän kuukautta aiemmin eräänä toukokuun aamuna vuonna 1912 Charles Dawson oli ilmestynyt ennalta ilmoittamatta tapaamaan British Museumin geologian osaston johtajaa Arthur Woodwardia.

Piltdowninihminen kallo

© MEPL/Ritzau Scanpix & Shutterstock

Väärennetyssä kallossa oli ihmistä ja apinaa

Vuonna 1912 britit olivat hyvin kiinnostuneita luonnontieteistä ja arkeologiasta, mutta Britteinsaarilla ei ollut ennen tehty todella merkittävää paleontologista ihmislöytöä. Siksi piltdowninihminen herätti huomiota.

Aivokoppa oli uudehko

Kallo kuului keskiajalla eläneelle miehelle, joka kuoli vuoden 1300 tienoilla.

Simpanssin hampaita oli kulutettu

Hampaat olivat simpanssin, ja niitä oli hiottu, jotta ne näyttäisivät vanhoilta.

Orangin leuka viimeisteli väärennöksen

Alaleuka oli ihmisapinan, todennäköisesti Borneossa eläneen orangin.

Woodwardin pimeässä ja pölyisessä toimistossa kirjahyllyjen ja lasivitriinien keskellä Dawson oli ylpeyttä äänessään kertonut tulleensa Sussexista asti näyttämään uutta löytöään, joka lepäsi nyt miesten välissä olevalla pöydällä harmaaseen paperiin käärittynä.

”Mitä heidelberginihminen on tähän verrattuna?” Dawson oli rehennellyt avatessaan hitaasti pakettia.

Paperin sisältä oli paljastunut kolme massiivisen kallon kappaletta. Luut olivat paksuja ja jykeviä, ja ne muistuttivat apinan kallon luita. Dawson oli selittänyt löytäneensä kallon kappaleet sorakuopasta Piltdownin kylän liepeiltä ja uskovansa, että alueella oli lisää luita.

Dawson oli tiedustellut, kiinnostaisiko Woodwardia, joka tunnettiin Britannian johtavana fossiiliasiantuntijana, osallistua näihin ainutlaatuisiin kaivauksiin. Muutamaa viikkoa myöhemmin Woodward ja Dawson seisoivat Sussexin vihreässä kumpuilevassa maastossa hikisinä ihailemassa auringonlaskua. He sopivat viimeisestä yrityksestä ennen kaivauspäivän päättämistä.

”Tutkimme kuopan pohjalla olevia vielä koskemattomia sorakerroksia, kun me molemmat näimme ihmisen leukaluun pistävän esiin maasta lähes hakun vierestä. Näin löysimme etsimämme fossiilin merkittävimmän osan”, Woodward luennoi myöhemmin.

Huhu merkittävästä löydöstä levisi nopeasti akateemisissa piireissä.

”En ole ajatellut koko päivänä muuta kuin sitä uskomatonta fossiilia”, Oxfordin yliopiston professori ja maan johtava eläintieteilijä Edwin Ray Lankester kirjoitti Woodwardille ja jatkoi:

”Teidän pitäisi mahdollisimman pian anoa viranomaisilta vaikkapa 500 puntaa, jotta te saatte varmistettua itsellenne oikeuden tuleviin kaivauksiin. Olen varma, että sorakuoppaan on haudattu koko perhe – sääriluineen kaikkineen!”

Tutkijat olivat onnensa kukkuloilla siitä, että Britanniassa oli vihdoinkin tehty sensaatiomainen fossiililöytö. Lopultakin suurvalta oli ottanut oman paikkansa arkeologisesti ja paleontologisesti merkittävien maiden joukossa.

”Poistuin museosta vakuuttuneena siitä, että äärimmäisen tärkeä löytö oli tehty äärimmäisen epätodennäköisessä paikassa: Sussexissa. Iloitsen siitä, että tällä kertaa Englanti on voittanut”, arvostettu anatomi Arthur Keith kirjoitti tutkittuaan kallon.

“Aivan uusi ihmislaji”

Vihdoin koitti 18. joulukuuta 1912, päivä, jota koko Britannia oli odottanut. Tuolloin löytö oli määrä esitellä ensimmäisen kerran julkisesti Lontoon geologisen seuran vuositapaamisessa, ja sekä Dawson että Woodward odottivat tilaisuutta jännittyneenä.

Olen varma, että sorakuoppaan on haudattu koko perhe sääriluineen kaikkineen! Edwin Lankester piltdowninihmisestä

Yleisön joukossa oli lukuisia maan merkkihenkilöitä, kuten Canterburyn arkkipiispa. Kysymys ihmisen alkuperästä oli arka aihe kirkolle, ja arkkipiispa halusi pysyä selvillä Darwinin kannattajien uusimmista päähänpistoista.

”Kokoustila ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä. Kysymys meidän suhteestamme apinoihin vetoaa kaikkiin kansankerroksiin, ja harvasta aiheesta on syntynyt niin suurta kiistelyä”, Saturday Review -lehden toimittaja kirjoitti.

Arkkipiispan paheksuvista silmäyksistä huolimatta kokouksesta muodostui onnistunut. Kaikki illan puhujat korostivat sitä, että Dawson oli tehnyt historiallisesti merkittävän löydön. Jopa muuten pidättyväinen Woodward hehkutti:

”Meidän löytömme vahvistaa kiistatta kaikki tieteelliset teoriat todeksi!”

Dawson ja Woodward esitelmöivät

Tila oli käydä ahtaaksi joulukuussa vuonna 1912, kun piltdowninihmisen fossiilia esiteltiin Britannian johtaville tutkijoille.

© Look and Learn/Bridgeman

Seuraavana päivänä The Times otsikoi kokousta käsittelevän artikkelinsa: ”Ensimmäinen todiste aivan uudesta ihmislajista”. Sävy oli varsin laimea ottaen huomioon, että kyseessä oli vuosisadan suurin tieteellinen uutinen.

Turistitkin kaivelivat sorakuoppaa

Vuoden päästä kaivausalue avattiin yleisölle. Kesän 1913 aikana Piltdownin kylästä muodostui suosittu matkailukohde, ja alueen valtasivat linja-autot, jotka toivat vierailijoita Lontoosta.

Paikallislehti Sussex Daily News kuvasi, miten sikäläinen opas ”osoitti paikan, josta kallo löydettiin, ja ryhmä tutki alueen perusteellisesti. Monet käyttivät tilaisuutta hyväksi ja tekivät omia kaivauksiaan, mutta maasta ei valitettavasti paljastunut lisää kalloja”.

Matkailijaryhmät kutsuttiin maastoretken jälkeen teelle raatihuoneelle, jossa heillä oli mahdollisuus ihailla kallosta tehtyä valosta ja ostaa Piltdownia esittäviä postikortteja.

Myöhemmät kaivaukset löytöpaikalla Piltdownissa

Fossiilin löytymisen jälkeen Piltdowniin virtasi turisteja kaivamaan löytöpaikkaa. He eivät löytäneet luunsiruakaan.

© Natural History Museum, London/SPL

Fossiilikuume huipentui vuonna 1915. Lontoon kuuluisan tiedeseuran Royal Institutionin seinälle ripustettiin mahtipontinen maalaus Dawsonista, Woodwardista, Keithistä ja Lankesterista.

Brittiläisen luonnontieteen suurin aarre, piltdowninihmisen kallo, siirrettiin luonnontieteellisen museon pääsaliin, joka holveineen ja pylväineen muistutti mahtavaa katedraalia. Se asetettiin näytteille yhdessä Woodwardin hiljattain julkaiseman A Guide to the Fossil Remains of Man -teoksen kanssa (suomeksi Ihmisen fossiilisten jäänteiden opas).

Myös Lankester ja Keith julkaisivat löydöstä omia teoksiaan, joissa he julistivat, että piltdowninihmisen löydyttyä brittiläinen tiedeyhteisö oli vihdoin saanut käsiinsä ”paljon puhutun ’puuttuvan renkaan’ – kaikkien aikojen huomiota herättävimmän ja merkittävimmän fossiilin”.

Kesken fossiilikohun Charles Dawson kuoli vain 52-vuotiaana. Anatomi Arthur Keith kutsui Dawsonin muistokirjoituksessa tätä ”loistavaksi esimerkiksi niistä miehistä, jotka vievät brittiläistä tiedettä eteenpäin: ajattelevaksi, tarkkanäköiseksi harrastajaksi”.

Woodward jatkoi Dawsonin työtä

Dawsonin kuoleman jälkeen Woodward jatkoi piltdowninihmisen tutkimista. Hän muutti asumaan löytöpaikan lähelle ja käytti lähes 20 vuoden ajan kaikki kesäkuukaudet uusiin kaivauksiin muttei tehnyt ainuttakaan uutta löytöä.

Kun hän ei enää pystynyt kaivamaan ikänsä ja terveytensä vuoksi, hän ryhtyi kirjoittamaan aiheesta kirjaa.

Eri puolilla Eurooppaa tutkijat tekivät ainutlaatuisia ihmisjäännöslöytöjä, mutta Britanniassa muinaisiin ihmisiin liittyvää aineistoa ei tahtonut kertyä.

Neandertalinihminen
© S. Entressangle/E. Daynes/SPL

Neandertalilaisia oli vielä 30 000 vuotta sitten

Neandertalin- ihminen oli nykyihmisen sisarlaji, ja se hävisi vasta noin 30 000 vuotta sitten. Ensimmäinen löytö oli lapsen kallo, joka kaivettiin esiin vuonna 1829 Belgiassa.

cromagnoninihminen
© Elisabeth Daynes/SPL

Varhainen nykyihminen hävisi

Cromagnoninihmiset olivat varhaisia nykyihmisiä, jotka elivät yli 10 000 vuotta sitten. Jäännöksiä löydettiin vuonna 1868 Ranskasta Les Eyziesin kylän liepeiltä.

Heidelberginihminen
© S. Entressangle/E. Daynes/SPL

Neandertalinihmisen edeltäjä

Heidelberginihmisen jäännöksiin törmättiin ensimmäisen kerran Saksassa Mauerin kylän lähellä vuonna 1907, ja lajia pidetään neandertalilaisen edeltäjänä. Se eli 400 000 vuotta sitten.

Piltdowninihminen
© Natural History Museum/SPL

Väärennös muistutti apinaa

Piltdowninihmisellä oli apinamaisia piirteitä. Sitä pidettiin ”puuttuvana renkaana”, mutta Etelä-Englannista löytynyt todiste osoittautui väärennetyksi.

Toisen maailmansodan puhkeamisesta ja saksalaisten Sussexiin tekemistä pommituslennoista huolimatta Woodward jatkoi hellittämättä työtään eikä maanmiestensä tavoin paennut pommituksia. Syyskuun 1. päivän iltana vuonna 1944 hän sai vihdoin teoksensa valmiiksi. Seuraavana aamuna hänet löydettiin kuolleena sängystään.

Uusi ajoitus herätti epäluulot

Woodwardin teos The Earliest Englishman (Varhaisin englantilainen) julkaistiin neljä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ja se herätti uudestaan jo laimenneen kiinnostuksen piltdowninihmistä kohtaan. Löytöä seuranneina 36 vuotena tieteessä oli otettu isoja edistysaskeleita. Tuolloin oli muun muassa onnistuttu kehittämään uusia ajoitusmenetelmiä luiden iän määrittämiseksi.

Vuonna 1949 piltdowninihmisen kallo päätettiin ajoittaa niin sanotulla fluorimenetelmällä. Sen tulokset järkyttivät tutkijoita.

Fossiili ei ollut läheskään niin vanha kuin oli luultu. Ajoitus osoitti sen iäksi ehkä noin 50 000 vuotta. Se oli siis peräisin ajalta, jolloin nykyihminen oli jo ollut olemassa. Piltdowninihminen ei ollutkaan ”puuttuva rengas” eikä ensimmäinen ihminen vaan myöhään elänyt alkeellinen jäänne menneisyydestä.

Darwin aiheutti fossiilikuumeen

Image_1

Muissa Euroopan maissa oli kaivettu esiin ainutlaatuisia todisteita muinaisista ihmisistä, mutta briteillä ei ollut löytöjä, joilla ylpeillä.

Piltdowninihmisen fossiilin löytyminen vuonna 1912 osui aikaan, jolloin Britanniassa podettiin ankaraa fossiilikuumetta. Edellisen 80 vuoden aikana arkeologit ja paleontologit olivat löytäneet eri puolilta manner-Eurooppaa muinaisten ihmisten luita, ja britit olivat joutuneet seuraamaan tätä syrjästä.

Britit eivät olleet tehneet mainittavia fossiililöytöjä. He hallitsivat meriä ja he olivat luoneet historian mahtavimman imperiumin, mutta arkeologian ja paleontologian alalla he olivat jääneet pahasti kehityksen kelkasta. Asiantuntijat ja harrastajat tekivät parhaansa löytääkseen jotain, joka voisi palauttaa Britannian kunnian.

Fossiilikuumetta ruokki Charles Darwinin vuonna 1859 julkaisema Lajien synty.

Darwin esitti teoksessaan, että kaikki lajit olivat syntyneet kehittymällä vähitellen alkeellisemmista lajeista. Tämä koski myös ihmistä, jonka primitiiviset esivanhemmat olivat muistuttaneet
apinaa.

Monien tutkijoiden mielestä fossiililöydöt tukivat Darwinin teoriaa, mutta apinoita ja ihmistä yhdistävää fossiilia ei ollut vielä löydetty. ”Puuttuvan renkaan” eli piltdowninihmisen löytyminen vuonna 1912 oli kuin vastaus brittien rukouksiin.

Myös Oxfordin yliopistossa työskentelevä nuori antropologi ja anatomi Joseph Weiner oli lukenut Arthur Woodwardin kirjan. Hän pääsi näkemään piltdowninihmisen kuuluisan kallon muinaisia ihmisiä käsittelevässä konferenssissa vuonna 1953 ja alkoi tutkia vanhoja luita tarkemmin.

Weiner havaitsi suureksi hämmästyksekseen, että kallon leuan hampaat olivat punaruskean pinnan alta valkoisia. Lisäksi hampaat näyttivät siltä, etteivät ne olleet kuluneet puremalla vaan että niitä oli hiottu viilalla. Esimerkiksi niiden purupinnat olivat silmiinpistävän tasaiset eivätkä ne sopineet toisiinsa.

Weiner päätti kokeeksi valmistaa fossiilin muotoilemalla apinan hammasta viilalla ja lopulta värjäämällä sen. Lopputulos oli lähes identtinen piltdowninihmisen hampaiden kanssa.

Weiner soitti heti kollegalleen Kenneth Oakleylle Lontoon luonnontieteelliseen museoon:

”Ota tehokkain mikroskooppisi ja tutki piltdowninihmisen hampaat perusteellisesti. Löydätkö jälkiä nykyaikaisesta työstöstä?”

Tunnin kuluttua kollega soitti Weinerille takaisin ja totesi järkyttyneenä: ”Olen aivan varma: värjäymät ovat keinotekoisia!”

Kolme seikkaa oli avainasemassa, kun piltdowninihminen osoitettiin väärennökseksi.

Piltdown alaleuka
© Natural History Museum/Ritzau Scanpix

Alaleuka oli apinan

Tutkimukset osoittivat, että piltdowninihmisen alaleuka oli kuulunut orangille. Siihen istutetut hampaat taas olivat aikoinaan olleet simpanssin suussa.

Piltdownmanden tænder
© Natural History Museum/Ritzau Scanpix

Hampaat olivat liian litteät

Piltdowninihmisen hampaiden purupinnat olivat niin hämmästyttävän tasaiset, että tutkijat alkoivat epäillä petosta.

Piltdown kallo merkit
© Ritzau Scanpix

Viilaus todisti huijauksen

Mikroskoopilla hampaissa erottui selkeitä viilan jälkiä. Dawson oli itse muotoillut piltdowninihmisen hampaat.

Paljastus seurasi toistaan, ja piltdowninihmisen tarina alkoi murentua pala palalta. Fossiilin leukaluun havaittiin olevan peräisin orangilta tai simpanssilta. Hampaiden värjäymät taas olivat ruskeaa seinämaalia.

Kallo oli peräisin keskiajalta

Sanomalehdet retostelivat huijauksen paljastumisella etusivuillaan: ”Vuosisadan suurin tieteellinen huijaus!” ja ”Suuri puuttuva rengas -huijaus ravistelee tiedeyhteisöä!”

The Times yritti pelastaa brittien kunnian viimeiset rippeet väittämällä, että ”kallon kappaleet ovat aitoja muinaisihmisen jäännöksiä”.

Vuonna 1959 romuttui viimeinenkin toive piltdowninihmisen aitoudesta. Luiden ikä saatiin pitävästi selville hiili 14 -ajoituksella, joka osoitti, että kallo oli peräisin 1300-luvulta ja leukaluu oli vielä nuorempi. Se oli todennäköisesti peräisin borneonorangilta.

”Ensimmäinen englantilainen” oli toisin sanoen koottu keskiaikaisen ihmisen ja aasialaisen apinan luista.

Piltdown laboratorio

Vuonna 1959 tehty tutkimus vahvisti, että piltdowninihmisen fossiili oli koottu ihmisen ja apinan luista.

© Natural History Museum/Ritzau Scanpix

Havaintojen jälkeen alettiin selvittää, kuka fossiilin oli väärentänyt. Weiner oli varma siitä, että syyllinen oli Dawson. Hän kävi siksi Sussexin arkeologisessa yhdistyksessä kuullakseen lisää seudun kuuluisimmasta arkeologista.

Weiner sai selville suureksi hämmästyksekseen, että Dawson oli ollut äärimmäisen epäsuosittu kollegojensa joukossa. Yksi heistä selitti, että Dawson oli toistuvasti varastanut muiden töitä.

Hän väitti muun muassa, että Dawson oli kopioinut laajat teoksensa nimekkäältä historioitsijalta. Lisäksi sikäläiset uskoivat, että Dawsonilla oli ollut tapana käsitellä arkeologisia esineitä saadakseen ne näyttämään todellista vanhemmilta.

Dawson oli huijauksen takana

Lontoossa Weiner sai yhteyden Dawsonin vanhaan ystävään, joka kertoi piipahtaneensa Dawsonin toimistossa pari kertaa ennalta ilmoittamatta. Ensimmäisellä kerralla hän oli yllättänyt amatööriarkeologin värjäämässä piinsirua ja toisella kertaa maalaamassa luuta.

Huijarit tehtailivat muinaisaarteita

Muinaistutkimuksessa on koettu jos jonkinmoisia skandaaleja sekä ennen piltdowninihmistä että sen jälkeen. Osa väärennöksistä on tarkoitettu vain pilaksi, osa taas on tehty rikastumisen toivossa.

Piltdown kallo huijaus
© Archaeological Institute of America & Shutterstock

Kallo oli käytännön pila

Vuonna 1866 geologi Josiah White ilmoitti kalifornialaisten kaivostyöläisten löytäneen miljoonia vuosia vanhan kallon. Ilmoitusta seurasi pitkä kiista löydön aitoudesta. Vuonna 1911 yksi työläisistä tunnusti vieneensä kallon kaivokseen työtovereineen.

Piltdowninihminen fossiili huijaus
© Topfoto/Ritzau Scanpix & Shutterstock

Jättiläisen fossiililla oli määrä takoa rahaa

Vuonna 1968 kaksi kaivoa kaivamassa ollutta yhdysvaltalaismiestä löysi yli kolme metriä pitkän patsaan. He väittivät, että se oli Raamatun ajoilta peräisin olevan jättiläisen fossiili. He esittelivät patsasta pääsymaksua vastaan. Oikeudenkäynnissä miehet joutuivat myöntämään, että he olivat itse tehneet patsaan.

Piltdown arvoituksellisia merkkejä
© The Ohio State University & Shutterstock

Erikoiset merkit askarruttivat

Vuonna 1838 amatööriarkeologi löysi Länsi-Virginiasta Yhdysvalloista pienen kiven, jossa oli kirjoitusmerkkejä. Merkit olivat sekoitus useita muinaisia kieliä. Vuonna 2008 asiantuntija paljasti kohutun kiven väärennetyksi.

Piltdown kultakruunu
© Fabergé Museum & Shutterstock

Kultaseppä jäljensi antiikin kruunun

Vuonna 1896 Ranskassa Louvressa pantiin näytteille ainutlaatuinen 200-luvun kultakruunu, jonka aitoutta alettiin epäillä kuitenkin pian. Museo väitti pitkään kruunua aidoksi, kunnes lopulta venäläinen kultaseppä myönsi valmistaneensa kruunun tilaustyönä.

Piltdown juutalaiset kivitaulut
© Popular Science Monthly & Shutterstock

Kivitaulut olivat väärennöksiä

Vuosina 1877–1878 Iowasta Yhdysvalloista löydettiin kolme salaperäistä kivitaulua, joiden tekijöiksi väitettiin ennen Kolumbusta Amerikkaan tulleita eurooppalaisia. Erään teorian mukaan kyse oli yhdestä Israelin kadonneesta heimosta. Vuonna 1970 taulut todettiin väärennöksiksi.

Ystävä ei ollut uskaltanut sanoa tästä mitään aikaisemmin, sillä Dawson oli kaikesta huolimatta ollut tunnettu arkeologi ja seurustellut Arthur Woodwardin kaltaisten kuuluisien ja arvostettujen tutkijoiden kanssa.

Lisätutkimukset paljastivat, että Dawson oli vuosia tehtaillut niin patsaita, piiesineitä, kivikauden veneitä kuin roomalaisia hevosenkenkiäkin.

Weiner ei saanut selville, miksi Dawson oli tehnyt piltdowninihmisen fossiilin. Ilmeisesti syynä oli ollut turhamaisuus: toisin kuin veljensä Dawson ei ollut päässyt opiskelemaan yliopistoon eikä hän ollut onnistunut toteuttamaan unelmaansa tieteellisestä urasta.

Dawson ei ilmeisesti ollut kaihtanut mitään keinoja saavuttaakseen tiedeyhteisön hyväksynnän ja päästäkseen historiankirjoihin.