Pitkistä kulmahampaista nimensä saaneiden sapelihammaskissojen häviämisestä on kulunut noin 10 000 vuotta. Ne eivät kuitenkaan kuolleet sukupuuttoon petojen välisen selviytymistaistelun häviäjinä niin kuin on luultu.
Viimeaikaisten tutkimusten mukaan häviö johtui ilmaston ja elinympäristön muutoksesta. Yhdysvaltalaisessa Vanderbiltin yliopistossa analysoitiin 700 eri esihistoriallisille petoeläimille kuuluvaa hammasta, jotka on löydetty Kaliforniasta La Brean tervahautojen fossiilialueelta. Siellä nousee maanpinnalle paksua öljyä, johon on muinaisajoista asti tarttunut eläimiä kuin täitä tervaan.
Hammasfossiileista määritettiin kahden hiilen isotoopin (kahdenlaisten hiiliatomien) pitoisuus. Kiille voi paljastaa, mitä eläin on käyttänyt eläessään ravinnokseen, sillä isotooppien välinen suhde vaihtelee sen mukaan, mitä kasveja ruokavalioon on kuulunut.
Hampaiden isotooppisuhde välittyy ravintoverkossa kasvinsyöjiltä pedoille, ja siksi on mahdollista saada selville, millä saaliseläimillä lihansyöjä on nälkänsä tyydyttänyt.
Analyysin mukaan jopa 300-kiloiseksi kasvaneet sapelihammaskissat eivät saalistaneet arolla kuten on oletettu.
Niiden saaliseläimiä eivät nimittäin olleet heinä- ja ruohokasvillisuudesta riippuvaiset suurnisäkkäät, kuten biisonit ja hevoset, joten ne eivät myöskään kilpailleet ravinnosta esimerkiksi muinaisten susien kanssa.
Sapelihammaskissat elivät sen sijaan metsässä ja tappoivat ruoaksi muun muassa kauriita ja tapiireja.
Päätelmäksi tuli, että sapelihammaskissat kärsivät aron leviämisestä ilmastonmuutoksen seurauksena. Metsät katosivat tai pirstaloituivat.
