Maailman suurin eläin

Hävinnyt merihirviö näyttäytyy taas

Sattumalta löydetty luufossiili on syrjäyttänyt sinivalaan kaikkien aikojen suurimman eläimen paikalta. Kivettymä kuuluu sukupuuttoon kuolleelle 200 tonnin jättiläiselle. Tutkijat ovat alkaneet penkoa laatikoita löytääkseen lisää todisteita menneen maailman valtavista merihirviöistä.

Shutterstock & Nicolai Aaroe

Kun paleontologiaa harrastava Paul de la Salle oli kävelemässä toukokuussa 2016 kotirannallaan Somersetissa Englannissa, hän huomasi yhtäkkiä, että hiekasta pilkisti kivettynyt luu. Hän kaivoi sen varovasti esiin ja liitti sen yksityiseen fossiilikokoelmaansa.

Kuukauden kuluttua de la Salle oli taas kävelyllä samassa paikassa. Tällä kertaa hän teki neljä luulöytöä. Vähitellen fossiilien etsijälle valkeni, että kaikki viisi kivettymää liittyivät toisiinsa ja muodostivat yhdessä vajaan metrin pituisen luun.

Kun de la Salle antoi saaliinsa paleontologien tutkittavaksi, nämä riemastuivat: kyse oli ennen tuntemattomalle kalaliskojen lahkon jäsenelle kuuluvasta leuasta. Näitä matelijoita uiskenteli valtamerissä jo yli 200 miljoonaa vuotta sitten.

Maailman suurimmat eläimet

Kuvan valasliskot uivat noin 25 prosenttia tehokkaammin kuin samaan aikaan eläneet samantapaiset merimatelijat, esimerkiksi joutsenliskot.

© Nobumichi Tamura

Vertaamalla kappaleita aikaisemmin löydettyihin kalaliskofossiileihin tutkijat saivat selville, että uusi laji saattoi olla vielä suurempi kuin sinivalas, joka jopa 33 metriä pitkänä ja keskimäärin noin 150 tonnin painoisena on vahvasti tarttunut maapallon suurimman eläimen valtikkaan.

Tutkijoiden mukaan uusi tuttavuus oli parhaassa tapauksessa useita metrejä pitempi ja monta tonnia painavampi kuin sinivalas.

Muinaisliskot hallitsivat meriäkin

Reilut 200 vuotta ennen kuin Paul de la Salle teki elämänsä löydön Somersetissa, hänen maanmiehensä Joseph Anning kaivoi esiin 70 kilometrin päässä Dorsetissa 1,2 metriä pitkän kallon, joka kuului silloin vielä tuntemattomalle kalaliskolle.

Anningin 12-vuotias sisar Mary löysi vuonna 1812 loputkin jäännökset. Mary Anningista tuli myöhemmin merkittävä paleontologian kehittäjä.

Mary Anning

© Mr. Grey

Kalaliskoja on tutkittu siis jo yli kaksi vuosisataa, ja hirmuisia vesipetoja koskeva fossiiliaineisto on karttunut jatkuvasti.

Monet fossiilit, joista osa on erittäin laadukkaita, ovat päätyneet omia aikojaan maanpinnalle ja kappaleista on voitu koota melkein täydellisiä luurankoja. Ulkonäön selvittämisessä on ollut apua myös selvistä pehmytkudosten, kuten ihon ja sisäelinten, jäljistä. Paleontologit ovat saaneet käsiinsä jopa fossiileja, joista erottuvat kalaliskojen syömät kalat ja mustekalat omina kivettyminään.

Lukuisat löydöt kattavat kuitenkin vain pätkiä niistä kaikkiaan 160 miljoonasta vuodesta, jotka kalaliskojen runsaslajinen lahko oli olemassa. Hajanaisen kokonaiskuvan vuoksi voidaan sanoa, että kalaliskojen kehitystä verhoaa yhä salaperäisyys. Ei tiedetä esimerkiksi, mistä vesielämään sopeutuneista maaeläimistä kalaliskot loppujen lopuksi polveutuvat. Toisin sanoen kalaliskojen esivanhemmat ovat vielä hämärän peitossa. Myöskään eri lajien välisistä sukulaisuussuhteista ei ole täsmällistä tietoa.

Nykyään tunnetaan monenkokoisia kala­liskolajeja – alle metrin pituisista paljon yli 20-metrisiin.

Siitä voidaan kuitenkin olla varmoja, että kalaliskot kehittyivät matelijoista ja olivat siten läheistä sukua dinosauruksille. Nykyään tunnetaan monenkokoisia kalaliskolajeja – alle metrin pituisista paljon yli 20-metrisiin.

Sen jälkeen, kun lahkon jäljille päästiin vuonna 1811, on tunnistettu melkein sata erilaista lajia. Kalaliskoja esiintyi ympäri maailmaa, ja kaikesta päätellen ne olivat kuuluneet ravintoketjun yläpäähän siitä asti, kun ne ilmestyivät meriin triaskauden alussa noin 250 miljoonaa vuotta sitten.

Vaikka lahkon nimi on kalaliskot, ainakin osa sen lajeista muistutti enemmän valas­ta kuin kalaa. Nykykäsityksen mukaan kalaliskoilla oli fyysisessä mielessä paljon yhteistä delfiinien kanssa.

Suuret eläimet
© Shutterstock

Delfiinimäisillä kalaliskoilla, joita voidaan kutsua valasliskoiksi, oli hyvin pitkä kuono ja paljon teräviä hampaita sekä ylä- että alaleuassa niin kuin delfiineillä. Vanhimmat fossiilit paljastavat, että valasliskoilla oli keuhkot, joten ne joutuivat nousemaan säännöllisesti pinnalle hengittämään.

Merinisäkkäiden tavoin valasliskot synnyttivät eläviä poikasia. On löydetty useita sikiön sisältäviä fossiileja ja yksittäinen emon ja poikasen käsittävä kivettymä. Naaras ja sen jälkeläinen vaikuttavat kuolleen juuri synnytyksen aikana tai heti sen jälkeen.

Suuret eläimet

Emo ja poikanen kuolivat synnytyksessä

© Steveoc 86

Siitä huolimatta, että valasliskot muistuttivat säyseitä delfiinejä, niillä oli samanveroiset pedon vaistot kuin valkohailla.

Muinaisjättiläisen silmät olivat läpimitaltaan jopa 22-senttisiä, ja tietokonemallin mukaan sen näköaisti toimi todella hyvin. Saalistaja pystyi erottamaan saaliseläimen jopa 1 600 metrin syvyydessä.

Virtaviivainen vartalo ja suuret evät vihjaavat siitä, että valasliskot olivat nopeita sukeltajia, jotka pystyivät syöksymään uhrinsa kimppuun.

Saalistaja pystyi erottamaan saaliseläimen jopa 1 600 metrin syvyydessä.

Tuskin edes kaikkein suurimmat valasliskolajit olivat niin sanottuja huippusaalistajia eli ravintoketjun yläpään petoja, jotka söivät muita isoja eläimiä.

Todennäköisesti valasliskot hankkivat ravintonsa samantapaisesti kuin nykyiset hetulavalaat eli uimalla kita ammollaan äyriäis- tai kalanpoikasparveen. Ehkä suurimmat valasliskot loivat niin kuin sinivalaat imun, joka vetää saaliseläimiä joukoittain suuhun.

Valaslisko ohittaa sinivalaan

Vaikka leukaluulöydöstä ei voida päätellä, kuinka uusi valasliskolaji tyydytti nälkänsä, Paul de la Sallen fossiili on ollut hyvä tietolähde.

Ensiksi ne kolme palentologia, jotka ottivat de la Sallen löydöt tutkittavakseen, varmistuivat siitä, että fossiili kuului nimenomaan valasliskolle. Se tapahtui analysoimalla anatomisia yksityiskohtia, kuten luun pinnan tunnusmerkillistä syvää kuoppaa ja onteloa, jonka aikoinaan täyttivät hermot ja rustokudos.

Maailman suurin eläin

96 senttiä pitkä fossiili löydettiin 2016. Se on osa useiden metrien pituista leukaluuta.

© Dean Lomax/The University of Manchester

Sitten de la Sallen fossiilia verrattiin aikaisemmin löydettyihin laadukkaisiin valasliskojen jäännöksiin. Niistä edustavimpia on yli seitsenmetrinen Platypterygius Australiasta. Vertailuaineistoa on saatu muun muassa röntgenkuvauksen avulla.

Sen jälkeen, kun oli varmistunut, että kysymyksessä oli kalaliskojen lahkon ennen tuntematon jäsen, tutkijat lähtivät tutustumaan Länsi-Kanadassa Drumhellerissä toimivassa Royal Tyrrell Museum of Palaeontologyssä esillä olevaan 21 metriä pitkään Shonisaurukseen, joka on ollut tähän mennessä suurin tunnettu valasliskolaji.

Kun de la Sallen löytämää leukaluuta verrattiin Shonisauruksen leukaluuhun, kävi ilmi, että ennen tuntemattomalla lajilla oli peräti 25 prosenttia suuremmat leuat. Ero tarkoittaa sitä, että uusi tuttavuus oli noin 26 metriä pitkä mitattuna kuonon kärjestä pyrstöevän reunaan. Vertailun vuoksi mainittakoon, että täysikasvuiset sinivalaat ovat keskimäärin noin 25-metrisiä.

Suuret eläimet
© Etemenanki3

Suurin yllätys koettiin kuitenkin vasta silloin, kun de la Sallen fossiilia verrattiin niihin kolmeen isoon luuhun, jotka oli löydetty 170 vuotta sitten Etelä-Englannissa sijaitsevasta Austin kylästä.

Austin fossiileja on arveltu eri aikoina milloin minkin muinaismatelijan jäännöksiksi, mutta nyt asiasta on saatu selvyys: kun de la Sallen löydöt ja Austin luut asetettiin vierekkäin, niiden yhdennäköisyys oli huomattava. Yhdistäviin tekijöihin kuuluivat erikoiset kuopat, jotka ilmentävät eläinten sukulaisuutta.

Yhden Austin luun ja uuden leukaluun vaot ovat niin samanlaiset, että yhteistä alkuperää ei ole pienintäkään syytä kyseenalaistaa. Suurella todennäköisyydellä kyse on samasta lajista. Jos 1800-luvulla löydetyistä luista tehdyt päätelmät pitävät kutinsa, uusi valasliskolaji kasvaa pituutta.

Maailman suurin eläin

Leveydestä tietoa pituudesta

Vuonna 2016 löydettyä 24 senttiä leveää luuta verrattiin samankaltaiseen luuhun, joka kuuluu kanadalaismuseossa esillä olevalle 21-metriselle valasliskolle. Koska jälkimmäinen luu on vain 19 senttiä leveä, tutkijat arvioivat toisen valasliskon pituudeksi 26 metriä.

Scott Hartmann & Dean Lomax/The University of Manchester
Maailman suurin eläin

Todiste suuremmasta koosta

170 vuotta sitten löydetyn luun läpimitta on 13,8 senttiä. Toisen luun keskihalkaisija on sen sijaan vain 9,9 senttiä. Erosta voidaan päätellä, että ensin löydetty yksilö oli jopa 40 % isompi. Kummassakin luussa on samoja anatomisia piirteitä, kuten selvä fossa surangularis -niminen kuoppa. Myös luurakenteen yksityiskohdat tukevat oletusta kahdesta saman lajin yksilöstä.

Dean R. Lomax et al.

Austin luun mittaustuloksista piirtyy esiin valaslisko, joka saattoi olla jopa 40 prosenttia pitempi kuin de la Sallen fossiilista tunnistettu 26-metrinen yksilö. Kaikkien aikojen jättiläinen kasvoi siten jopa 36 metriä pitkäksi ja yli 200 tonnin painoiseksi.

Tutkijoiden mukaan on ajateltavissa, että kaksi muuta Austin luuta ovat peräisin toisesta leuan osasta. Siinä tapauksessa fossiilin mittasuhteet viittaavat siihen, että valaslisko oli pitempi kuin 34–36 metriä. Koska näistä kahdesta luusta puuttuvat leukaluun tunnusmerkilliset kuopat, kysymyksessä on vain teoreettinen mahdollisuus.

Paleontologit pitävät uuden valasliskolajin vähimmäispituutena 20:tä metriä – ja ovat asiasta täysin varmoja. Päätelmää on luonnehdittu varovaiseksi, koska monet seikat viittaavat siihen, että eläin oli suurempi. Britteinsaarilta ei ole silti koskaan löydetty toisen yhtä ison kalaliskon jäännöksiä.

Maailman suurin eläin

Valaslisko oli sinivalasta suurempi

  • Suuret eläimet

    26 metriä

    Vuonna 2016 löydetystä leukaluusta arvioitu valasliskon pituus.

  • Maailman suurin eläin

    36 metriä

    Vuonna 1850 löydetystä leukaluusta arvioitu valasliskon pituus.

  • Suuret eläimet

    25 metriä

    Keskimääräinen sinivalas

Austin luut tuskin kuuluivat poikkeuksellisen suurelle uuden valasliskolajin edustajalle.

Todennäköisesti ne ovat keskivertoyksilön jäännöksiä. Niin tai näin, voidaan kuitenkin olla melko varmoja siitä, että osa sen lajitovereista kasvoi vielä isommaksi noin 200 miljoonaa vuotta sitten.

Jättiläiskasvu kiehtoo tutkijoita

Uuden valasliskolajin löytyminen on jälleen kääntänyt huomion evoluutioprosessien kautta tapahtuvaan koon kasvuun.

Joissakin olosuhteissa alkujaan pienistä eläimistä voi kehittyä ajan mittaan jättiläisiä, ja luonnonvalinta vaikuttaa suosivan jatkuvaa kasvua.

Toisin sanoen populaation kookkaimmat yksilöt sopeutuvat, selviytyvät ja lisääntyvät parhaiten ja saavat eniten jälkeläisiä.Lajin eri kehityslinjoissa piilee lajiutumisen mahdollisuus. Populaatiot voivat siis ajan mittaan eriytyä eri sukulaislajeiksi: kantalajista kehittyy toinen laji, josta kehittyy taas toinen laji ja niin edelleen.

Koon kasvamisena ilmenevä kehityssuunta kuvattiin jo yli sata vuotta sitten. Yhdysvaltalaisen paleontologin Edward Drinker Copen esittämän säännön mukaan eliöiden koko pyrkii kasvamaan polveutumisketjussa ajan mittaan. Tyyppiesimerkkinä tästä pidetään hevosen evoluutiota.

Joissakin olosuhteissa alkujaan pienistä eläimistä voi kehittyä ajan mittaan jättiläisiä.

Ensimmäiset hevoset, jotka elivät 55 miljoonaa vuotta sitten, olivat koirankokoisia eli säkäkorkeudeltaan vain 40-senttisiä. Kehityslinjat johtivat lopulta villihevosen lajin syntymiseen. Sen alalajina pidettävien nykyisten przewalskinhevosten säkäkorkeus vaihtelee noin 120:stä jopa 160 senttiin.

Copen sääntö ei kuitenkaan paljasta, mitä etua niin sanotusta jättiläiskasvusta on. Se vain kertoo, että sitä esiintyy yleisesti eläinkunnassa.

Siitä, kuinka lajit hyötyvät suuremmasta koosta, on toki esitetty monenlaisia käsityksiä. Niiden mukaan kookkailla eläimillä on esimerkiksi yleensä vähemmän luonnollisia vihollisia, paremmat mahdollisuudet käyttää korkealla olevia ravinnonlähteitä – ja pitempi elämä.

Hyödyt kasvavat mittojen mukana

Suuresta koosta hyötyvät sekä saalistajat että saalistettavat. Kookkaat eläimet ovat myös älykkäämpiä ja pitkäikäisempiä. Raskassarjalaiset ovat kuitenkin erityisen alttiita joukkotuholle.

Shutterstock
Suuret eläimet

Plussa

Suurpeto saalistaa tehokkaammin ja voi hyväksyä useampia eri saaliseläimiä.

Andy Rouse/Getty Images
Suuret eläimet

Plussa

Koko antaa saaliseläimelle turvaa petoja vastaan.

Shutterstock
Suuret eläimet

Plussa

Kylmien seutujen nisäkäslajit, kuten jääkarhut ja mursut, parantavat pakkaskestävyyttään paksulla kerroksella eristävää ihonalaisrasvaa.

Shutterstock
Suuret eläimet

Plussa

Suuri eläin on älykkäämpi, koska sillä on isommat aivot.

Shutterstock
Suuret eläimet

Miinus

Isoilla eläimillä on suurempi ravinnon ja veden tarve kuin pienillä eläimillä.

Shutterstock
Suuret eläimet

Miinus

Suuret lajit lisääntyvät yleensä hitaasti: tiineysaika on pitkä ja jälkeläismäärä pieni. Siksi poikaskuolemat voivat aiheuttaa jopa katastrofaalisia kannanvaihteluja.

Shutterstock

Isojen eläinten pahimpia uhkia ovatkin radikaalit elinolosuhteiden muutokset, joita aiheuttavat muun muassa maapallon keskilämpötilan vaihtelut, luonnonmullistukset ja ihminen. Lajeja häviää pahimmillaan niin paljon lyhyen ajan kuluessa, että voidaan puhua joukkosukupuutosta tai -tuhosta.

Valasliskojen meriherruus päättyi reilut 25 miljoonaa vuotta ennen sen meteorin törmäämistä Meksikonlahteen, joka lopetti dinosaurusten valtakauden 65 miljoonaa vuotta sitten liitukauden lopussa. Kansainvälinen paleontologiryhmä esitti vuonna 2015 mahdollisia selityksiä sille, että kalaliskot kuolivat sukupuuttoon muita muinaismatelijoita aikaisemmin. Tärkeimmäksi syyksi arvellaan ilmastonmuutokseen liittyvää veden lämpenemistä, joka todennäköisesti mullisti meriluonnon.

Myös uuden valasliskolajin tunnistaneita tutkijoita kiinnostaa, millaisessa maailmassa se eli. He toivovatkin, että kollegat eri puolilla maailmaa käyttävät hyväkseen tietoa valasliskon luurakenteesta analysoidessaan niitä fossiileja, joista ei tiedetä, mille eläimelle ne kuuluvat, tai jotka on saatettu luokitella väärin.

Tavoitteena on koota mahdollisimman paljon faktoja muinaismerien jättiläisistä ja varmistua siitä, että sinivalas ei ole kaikkien aikojen suurin eläin.

Suuret eläimet

Jätit kulkevat omia teitään

Sinivalas kiertää luonnon rajoituksia erikoisilla sopeumilla, kuten järeällä pyrstöevällä ja erinomaisella hapenottokyvyllä. Todennäköisesti muinaisella valasliskolla oli samankaltaisia ominaisuuksia.

  • Store dyr

    Leveä pyrstö ja kapea vartalo vauhdittavat menoa vedessä

    Ongelma: Sinivalaan – ja hävinneen valasliskon – tapaiset merieläimet liikkuvat evien avulla. Sitä mukaa kuin koko kasvaa, liikkumisen energiantarve suurenee. Massaa ei voikaan tulla lisää määrättömästi, sillä liikuntakyky riippuu siitä.

    Ratkaisu: Sinivalaan vartalo solakoituu perää kohti, ja selkäevät ovat hyvin pienet. Tämä pienentää veden vastusta. Sitä vastoin pyrstöevä on seitsemän metriä leveä. Sillä sinivalas siivittää itsensä jopa 30 kilometrin tuntinopeuteen.

  • Store dyr

    Korkea hemoglobiini tehostaa hengitystä

    Ongelma: Eläimen hapentarve on riippuvuussuhteessa sen ruumiinpainoon. Hapenkulutus kahdeksan kertaistuu aina, kun massa kaksinkertaistuu. Tämä selittää sen, miksi sinivalaalla on – ja valasliskolla oli – valtava hapenkulutus.

    Ratkaisu: Sinivalaan kumpikin keuhko painaa tonnin ja vetää 2 500 litraa ilmaa. Lisäksi valas pystyy ottamaan talteen 90 prosenttia ilman hapesta – ihminen vain 15 prosenttia. Sinivalas pystyykin mm. varastoimaan happea lihaksiin.

  • Suuret eläimet

    Jättiläiset rohmuavat ruokapöydässä kuin imurit

    Ongelma: Myös eläimen ravinnontarve on riippuvuussuhteessa sen ruumiinpainoon. Ravinnonkulutus kahdeksankertaistuu massan kaksinkertaistuessa. Sinivalaan tapauksessa päivittäinen ravinnontarve on noin 3,5 tonnia.

    Ratkaisu: Sinivalaat syövät enimmäkseen pikku äyriäisiä, krillejä, joita voi olla 770 000 yksilöä kuutiometrissä vettä. Kun sinivalas ui kita auki krilliparveen, syntyy imu, joka vetää yli kaksi tonnia syötävää suuhun. Vesi poistuu hetuloiden läpi.

Lue myös:

Muinaiset eläimet

Muinaissammakko puri yhtä lujaa kuin jaguaari

1 minuuttia
Evoluutio

Esivanhemmat ulostivat suun kautta

1 minuuttia
Super crocodile
Muinaiset eläimet

Jättikrokotiili tappoi hirmuliskoja

0 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!