Titanic – Katastrofi, joka ei unohdu

Beesley oli eksynyt muutaman kerran laivan pitkillä käytävillä, mutta hän oli ehtinyt nähdä 1. luokan loisteliaan ruokasalin, sen leveän portaikon koristeellisine kullattuine kaiteineen, sädehtivät kattokruunut sekä salin ylle kaartuvan lasikupolin.

Suurimman vaikutuksen Beesleyyn oli kuitenkin tehnyt Titanicin kuntosali, josta löytyivät kaikki mahdolliset kuntoiluvälineet käsipainoista soutulaitteisiin ja kuntopyöristä mekaanisiin hevosiin.

Beesley oli juuri kokeilemassa yhtä kuntopyöristä, kun paikalle ilmestyi joukko lehtikuvaa­jia. He ottivat kuvia myös Beesleystä tämän polkiessa pyörää tummiin pukeutuneen naismatkustajan vierellä.

Norjalaissyntyinen Olaus Abelseth saapui satamaan neljän matkatoverinsa kanssa.

Seurueen kaksi miestä olivat Abelsethin lanko ja serkku, ja naisistakin toinen oli hänelle sukua. Ennen laivaan pääsyä he joutuivat kaikkien 3. luokan matkustajien tavoin lääkärintarkastukseen, joka oli ehtona matkustusluvan saamiselle Yhdysvaltoihin.

Abelseth oli luvannut huolehtia matkalla 16-vuotiaasta sukulaistytöstään Karenista. Laivalla he joutuivat kuitenkin eroon toisistaan, sillä 3. luokan mies- ja naismatkustajat majoitettiin laivan eri päihin.

Karen ja toinen seurueeseen kuulunut nainen saivat makuupaikan laivan peräosasta, kun taas Abelsethille annettiin hyttipaikka toiseksi alimmalta kannelta aivan keulan tuntumasta.

Raahatessaan vähiä matkatavaroitaan kapeita käytäviä pitkin Abelseth kuuli ihmisten keskustelevan lukemattomilla eri kielillä. 3. luokan matkustajat olivat lähtöisin eri puolilta Eurooppaa, ja useimmat heistä olivat nyt ensimmäistä kertaa laivassa.

Heihin verrattuna Abelseth tunsi olonsa kotoisaksi, sillä hän oli nuorena poikana työskennellyt kalastajana, ja lisäksi hän oli ylittänyt Atlantin jo useita kertoja. Hän asui Yhdysvalloissa, ja nyt hän oli matkalla kotiin käytyään Norjassa tapaamassa sukulaisiaan.

Mattimyöhäiset käännytettiin pois

Kello 12: Miehistö valmistautui ohjaamaan 269 metrin pituisen laivan ulos satamasta.

Yliperämies ja toinen perämies Charles Lightoller valmistautuivat irrottamaan köydet, joilla Titanic oli kiinnitetty laituriin.

Lightoller oli herännyt jo aamukuudelta. Hän oli työskennellyt Titanicilla kaksi viikkoa, sillä ennen neitsytmatkaa hän oli ollut mukana koepurjehduksilla. Lisäksi hän oli käyttänyt tuntikausia tutustumalla perusteellisesti laivaan.

Kun Lightoller oli astunut Titaniciin ensi kertaa, laivan valtava koko oli lähes mykistänyt hänet. Vieläkin häntä jaksoi ihmetyttää se, että laivassa saattoi kävellä kilometrikaupalla ja löytää aina vain uusia paikkoja.

Kahdessa viikossa hän oli kuitenkin oppinut tuntemaan Titanicin jo niin hyvin, että hän uskoi tietävänsä lyhimmät kulkureitit paikasta toiseen.

Kun köysiä irrotettiin, Beesley näki joukon miehiä kävelemässä kohti laivaa merimiessäkit olallaan. Satamavalvoja ei kuitenkaan päästänyt miehiä laivaan, sillä he olivat myöhässä ja heidän työpaikkansa lämmittäjinä oli jo annettu muille. Miehet kääntyivät pettyneinä pois.

Sitten Beesley käänsi katseensa väkijoukkoon, joka oli kokoontunut satamalaiturille hyvästelemään sukulaisia ja ystäviä.

Osa saattajista kulki laivan vierellä sen lipuessa hitaasti yhä etäämmäksi laiturista.

”Hyvää matkaa, Titanic!” he huusivat, kun jättimäinen laiva soitti sumutorveaan ja suuntasi ulos satamasta.

Astorit astuivat laivaan

Cherbourg, kello 19: Ennen lähtöään avomerelle Titanic poimi kyytiin matkustajia Ranskasta ja Irlannista. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Pohjois-Ranskassa sijaitseva Cherbourg.

18-vuotias Madeleine Astor oli viettänyt koko talven matkustellen Egyptissä ja Ranskassa tuoreen aviomiehensä John Jacob Astorin kanssa.

Nyt pariskunta oli palaamassa kotiin New Yorkiin mukanaan lauma palvelijoita, röykkiöittäin matkatavaroita sekä Kitty-koira.

Palvelijan lähdettyä viemään Kittyä Titanicin koiratarhaan Astorit ohjattiin ylelliseen svittiin. Madeleine oli viidennellä kuulla raskaana, ja hän oli nauttinut kuherruskuukaudesta kaukana Yhdysvaltojen juorulehdistä, jotka seurasivat kohuparin jokaista liikettä.

John Jacob Astor oli yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, ja hänestä oli tullut myös yksi epäsuosituimmista sen jälkeen, kun hän oli edellisenä vuonna eronnut ensimmäisestä vaimostaan 19 avioliittovuoden jälkeen ja nainut Madeleinen, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen tyttärensä.

Huoletonta matkantekoa

Atlantti, sunnuntai 14. huhtikuuta kello 20.30: Vietettyään merellä viisi päivää matkustajat olivat kotiutuneet, ja matka eteni rauhallisesti.

Lawrence Beesley istui noin sadan muun matkustajan kanssa salongissa, jossa oli meneillään lauluilta. Tilaisuuden järjestelyistä vastasi brittiläinen pappi, joka pyysi paikallaolijoita vuorotellen valitsemaan uuden virren laulettavaksi.

Beesley ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että monissa virsissä puhuttiin merellä vaanivista vaaroista. Siitä huolimatta tunnelma salongissa oli hilpeä.

Lauluillan lopuksi pappi luki rukouksen ja kiitti Luojaa siitä, että matka oli sujunut vastoin­käymisittä. Samalla hän muistutti, että Titanicin neitsytmatka lähestyi loppuaan: laiva saapuisi pian New Yorkiin ja matkustajat hajaantuisivat kukin tahoilleen.

Aivan lopuksi laulettiin virsi For Those in Peril on the Sea eli laulu niille joita vaara uhkaa merellä.

Kukaan ei tuolloin vielä tiennyt, miten oikeaan virren pahaenteiset sanat osuivat.

Kelluva palatsi

Titanicissa oli kaikkea. Valtamerihöyry toimi kuin kaupunki, jossa saattoi syödä, nukkua, urheilla ja rentoutua. Ajan hengen mukaisesti ihmiset oli jaettu tiukasti eri luokkiin.

Reitillä oli runsaasti jäävuoria

Kello 22: Titanicia oli varoitettu jäävuorista, ja kapteeni Smith määräsi aluksen muuttamaan kurssia kohti etelää.

Charles Lightollerin neljä tuntia kestänyt vahtivuoro päättyi, ja ensimmäinen perämies William Murdoch vapautti hänet vuorosta.

Lightoller kertoi Murdochille kehottaneensa tähystäjää olemaan tarkkana jäävuorten varalta.

”Arvioisin, että saavumme jäävuorivyöhykkeelle noin kello 23”, Lightoller totesi vielä poistuessaan komentosillalta.

Ennen kuin Lightoller kömpi punkkaansa nukkumaan, hän teki tapansa mukaan lyhyen tarkastuskierroksen.

Hän pani merkille, että ulkolämpötila oli laskenut rajusti. Kello 19 aikaan lämpötila oli ollut vielä noin viisi astetta, mutta nyt se lähestyi nollaa.

Taivaalla tuikkivat tuhannet tähdet, ja meri oli niin peilityyni, ettei Lightoller muistanut koko uransa aikana nähneensä vastaavaa.

Kohtalokas törmäys

Kello 23.40: Tähystäjä havaitsi aluksen reitillä jäävuoren, ja perämies antoi käskyn hidastaa vauhtia. Käsky tuli kuitenkin liian myöhään.

Beesley oli lukemassa hytissään, kun hän yhtäkkiä tunsi laivan tärähtävän hieman. Sitten hänestä tuntui kuin alus olisi pysähtynyt.

Konehuoneesta kantautuva vaimea jyskytys oli vaiennut, ja oli oudon hiljaista.

Beesley arveli, että aluksen potkuri oli ehkä vaurioitunut, ja päätti lähteä ottamaan asiasta selvää. Hän puki kengät jalkaansa, veti aamutakin pyjamansa päälle ja astui käytävälle.

Portaissa hän kohtasi kerrospalvelijan ja kysyi tältä, miksi laiva oli pysähtynyt.

”En tiedä, mutta en usko, että kyseessä on mitään vakavaa”, kerrospalvelija rauhoitteli.

”Taidan silti mennä kannelle katsomaan, mitä on tapahtunut”, Beesley vastasi. Palvelija hymyili ja varoitti ulkona olevan kylmä.

Madeleine Astor oli varma, että heidän hyttinsä lähellä olevassa keittiössä oli sattunut jonkinlainen onnettomuus. Hänen aviomiehensä lähti ottamaan selvää, mitä oli tapahtunut, ja Madeleine jäi vuoteeseen. Pian mies palasi ja kertoi, että laiva oli törmännyt jäähän.

”Meillä ei ole mitään syytä huoleen”, hän rauhoitteli nuorta vaimoaan.

Lightoller ponkaisi ylös vuoteestaan ja kiiruhti paljain jaloin kannelle tutkimaan tilannetta. Hän vilkaisi aluksen kylkeä, mutta siinä ei näkynyt merkkejä vaurioista.

Kauempana hän näki kapteeni Edward Smithin ja ensimmäisen perämiehen, joiden valkoiset univormut erottuivat hyvin tähtikirkkaassa yössä. Kaikki näytti olevan kunnossa, ja Lightoller palasi hyttiinsä jatkamaan uniaan.

”Mikä tuo oli?” Abelsethin hyttitoveri kysyi, kun voimakas raastava ääni herätti 3. luokan matkustajat.

”Ei aavistusta, mutta veikkaan, että meidän olisi paras nousta”, Abelseth vastasi. Miehet pukeutuivat kiireesti ja juoksivat keulakannelle, jonne oli pudonnut suuria jäälohkareita. Abelseth kysyi eräältä miehistön jäseneltä, oliko syytä huoleen, ja tämä pudisti päätään.

Vastaus ei kuitenkaan vakuuttanut Abelsethiä, joka kiiruhti alemmalle kannelle herättämään serkkunsa ja lankonsa. Sitten miehet juoksivat yhdessä laivan perään herättämään matkaseurueeseensa kuuluneet naiset.

Katastrofin ainekset

Maanantai 15. huhtikuuta kello 0.05: Titanic oli törmännyt jäävuoreen, joka oli repinyt laivan kylkeen suuren aukon. Kapteeni Smith totesi Titanicin olevan tuhoon tuomittu ja käski panna pelastusveneet valmiuteen.

Joku paukutti Lightollerin hytin ovea ja avasi sitten sen odottamatta vas­tausta. Sisään kurkisti neljäs perämies Joseph Boxhall.

”Ettekö tiedä, että olemme törmänneet jäävuoreen?” hän kysyi kiihtyneenä. ”Tiedän kyllä, että olemme törmänneet johonkin”, Lightoller vastasi ja alkoi kiskoa univormua pyjamansa päälle.

Lopuksi hän veti vielä villapaidan univormun takin päälle pysyäkseen varmasti lämpimänä.

”Alhaalla postihuoneessa vesi yltää jo kattoon asti, sir”, Boxhall hoputti esimiestään, joka oli jo ovella harppomassa määrätietoisesti kohti pelastusvenekantta.

Abelsethin seurueen naiset olivat myös heränneet raastavaan ääneen. He olivat pukeutuneet ja tulleet käytävään, joka oli täynnä hätääntyneitä matkustajia. Moni raahasi matkalaukkujaan tietämättä, mihin heidän olisi parasta mennä.

Abelseth huomasi väkijoukossa pelokkaalta näyttävän Karenin. Hän tarttui vapisevaan tyttöön ja johdatti tämän tungoksen läpi 3. luokan kävelykannelle.

Matkustajia alettiin evakuoida

Kello 0.25: Kolme laivaa vastasi Titanicin hätäkutsuihin. Carpathia oli 93 kilometrin päässä, ja kapteeni Smith arvioi, että se ehtisi apuun vasta neljän tunnin kuluttua.

Kiiruhtaessaan radiohuoneen ohi Lightoller törmäsi sattumalta kapteeni Smithiin, joka vaikutti väsyneeltä ja toivottomalta.

”Eikö meidän pitäisi ohjata naisia ja lapsia pelastusveneisiin?” Lightoller kysyi kapteenilta. Tämä vain nyökkäsi vastaukseksi.

Astorit olivat kokoontuneet muiden äveriäiden matkustajien kanssa 1. luokan aulaan.

Kapteeni Smith tuli paikalle ja veti vaivihkaa Astorin sivummalle kertoakseen tälle, että tilanne oli hyvin vakava ja että Astorin ja tämän nuorikon pitäisi pukea pelastusliivit ylleen.

Madeleine Astor teki työtä käskettyä ja veti pelastusliivin vaalean pukunsa päälle. Kaulassaan hänellä oli arvokas timanttikaulanauha. Sitten hän siirtyi miehensä kanssa kuntosaliin, jossa oli jo muitakin 1. luokan matkustajia. Jotkut heistä polkivat kuntopyörällä tai rehkivät soutulaitteessa, kun taas jotkut istuivat siroissa korituoleissa huolettomasti jutustellen.

Astorit asettuivat istumaan mekaanisten hevosten selkään. Suurista maisemaikkunoista oli näkymä suoraan pelastusvenekannelle, missä miehistön jäsenet valmistelivat pelastusveneitä käyttöön.

John Jacob Astor osoitti yhtä pelastusvenettä ja totesi itsevarmasti: ”Olemme paljon paremmassa turvassa täällä sisällä kuin tuollaisessa pienessä veneessä.”

Pelastusvenekannella oli käynnissä kova hyörinä, mutta Beesley oli kaikesta huolimatta rauhallinen.

”Luoja ei varmasti anna tämän laivan upota”, hän kuuli naisäänen sanovan.

Beesley katseli rasvatyyntä merta, ja yhtäkkiä tilanne alkoi tuntua hänestä epätodelliselta. Oli kuin hän olisi joutunut keskelle irvokasta näytelmää, jonka esiintyjät teeskentelivät häärivänsä pelastusveneiden kimpussa tai pukevansa pelastusliivejä ylleen.

Ennen matkalle lähtöään Beesley oli lukenut lehdistä, että asiantuntijat olivat julistaneet Titanicin olevan käytännössä uppoamaton.

Hän oli varma, että pelastusliivit olivat pelkkä kapteenin määräämä varotoimenpide, ja hän uskoi pääsevänsä pian palaamaan sänkynsä lämpöön.

Hätäraketit havahduttivat

Kello 0.45: Ensimmäisiin pelastusveneisiin päästettiin vain naisia ja lapsia. Ne laskettiin veteen puolityhjinä, sillä useimmat matkustajat halusivat jäädä laivalle lämpimään.

”Miksi ammutte hätäraketteja, jos kerran mitään hätää ei ole?” Lightollerilta kysyttiin yhä uudestaan. Hänen ympärillään parveili huolestuneita matkustajia, jotka halusivat tietää, kuinka vakava tilanne oikein oli.

Lightoller selitti kerta toisensa jälkeen, että raketeilla haluttiin kiinnittää lähellä olevien laivojen huomio ja että matkustajilla ei ollut syytä huoleen.

Lightoller oli juuri siirtämässä pelastusvenettä partaan yli, kun yliperämies Henry Wilde keskeytti hänet.

”Tiedättekö te, missä aseita säilytetään?” Wilde kysyi. Lightoller piti aseiden hakemista ajan haaskauksena mutta seurasi silti Wildeä päällystön huoneeseen, jonka nurkassa olevassa kaapissa pistoolit olivat.

Wilde otti aseet ja ojensi yhden Lightollerille sanoen: ”Olkaa hyvä. Voi olla, että tarvitsette tätä vielä.” Lightoller latasi aseen, otti taskuunsa ammuksia ja palasi pelastusvenekannelle.

Beesley lähti pelastusvenekannelta mennäkseen hyttiinsä, sillä hän halusi nähdä, mitä alempana laivassa tapahtui. Laskeutuessaan portaita hän tajusi yhtäkkiä, että jokin oli pahasti vialla.

Askelmat näyttivät olevan suorassa, mutta silti hänen jalkansa luistivat eteen­päin aivan kuin portaat olisivat viettäneet.

Levottomana Beesley meni hyttiinsä, otti sieltä pari kirjaa ja pani ne taskuunsa. Sitten hän palasi pelastusvenekannelle. Siellä jotkut miehistön jäsenet ampuivat hätäraket­teja, jotka kohosivat korkealle ja räjähtivät sitten punaiseksi tähtisateeksi mustaa taivasta vasten.

Hätärakettien näkeminen sai siihen asti rauhallisena pysyneen Beesleyn tajuamaan tilanteen vakavuuden koko kauheudessaan: Titanic oli pulassa ja sen miehistö yritti epätoivoisesti kutsua toisia laivoja apuun.

Raketeilla oli hämmästyttävä vaikutus matkustajiin. Hetkeä aikaisemmin laivalla oli vallinnut lähes hilpeä tunnelma. Ihmiset olivat heitelleet toisiaan jäänkappaleilla ja vitsailleet, että kannelle putoillutta jäätä pitäisi kerätä talteen nautittavaksi myöhemmin viskin kanssa.

Kun hätäraketit yksi toisensa jälken kohosivat korkeuksiin, matkustajille valkeni vihdoin, miten suuressa vaarassa he olivat. Hilpeys oli tiessään, ja Beesley kuuli matkusta­jien jättävän läheisilleen jäähyväisiä.

”Nähdään pian, pitäkää itsestänne huolta”, miehet toivottivat vaimoilleen ja lapsilleen näiden odottaessa pääsyä pelastusveneisiin.

Beesley oli vähällä törmätä tungoksessa laivan orkesterin muusikkoon, joka ryntäsi kulman takaa hänen eteensä selloaan kantaen.

Pian sellisti asettui paikalleen orkesterissa, joka oli kokoontunut kannelle soittamaan.

Jäähyväisten aika

Kello 1.15: Titanicin kansi alkoi kallistua, ja matkustajat tungeksivat pelastusveneisiin, joita laskettiin vesille kiihtyvällä vauhdilla.

”Jos emme enää tapaa tässä maailmassa, odotan sinua seuraavassa”, Lightoller kuuli erään miehen sanovan vaimolleen, joka oli astumassa pelastusveneeseen.

Kannella näkyi yhä vähemmän naisia, mutta jotkut avioparit syleilivät yhä tiukasti toisiaan eivätkä suostuneet irrottamaan otettaan.

Lightoller kysyi eräältä naiselta, eikö tämä tosiaankaan aikonut mennä pelastusveneeseen. Nainen pudisti päätään ja vastasi päättäväisesti: ”Ei tule kuuloonkaan. Aloitimme matkan yhdessä ja yhdessä me sen myös päätämme.”

Hetkeä myöhemin Lightoller yritti taivutella erästä nuorta naista nousemaan pelastusveneeseen, mutta tämä vain takertui tiukemmin itseään huomattavasti vanhempaan mieheensä.

Pelastusveneiden saaminen vesillelaskukuntoon oli raskasta, ja Lightoller hikoili vuolaasti kylmyydestä huolimatta.

”Hei Light, eihän palele?” laivan lääkäri kysyi hymyillen kiiruhtaessaan ohi.

Lightoller tiesi, että aika oli käymässä vähiin. Laiva täyttyi kovaa vauhtia vedellä, mutta kuin ihmeen kaupalla sähköt toimivat yhä alemmissakin kerroksissa, ja valo hohti vihreänä ikkunoista. Orkesteri soitti kepeää jazzia aivan kuin juhlissa.

Lightoller ei ollut jazzin ystävä, mutta nyt soitto kuulosti hänestä hyvältä ja lisäksi se näytti rauhoittavan matkustajia.

”Naiset ja lapset ensin”, hän huusi väkijoukolle ties kuinka monennen kerran.

Tilanteen vakavuus alkoi paljastua

Kello 1.30: Titanicin hätäviestit muuttuivat yhä epätoivoisemmiksi, ja matkustajat joutuivat paniikkiin tajutessaan, että pelastusveneissä ei ollut tilaa läheskään kaikille.

Olaus Abelseth oli matkatovereidensa kanssa takakannella, joka kohosi yhä korkeammalle merenpinnan yläpuolelle laivan kallistuessa. Norjalaiset olivat peloissaan eivätkä tienneet, minne mennä.

He odottivat koko ajan, että joku tulisi antamaan heille ohjeita.

3. luokan matkustajat eivät päässeet ylempänä sijaitseville 1. ja 2. toisen luokan kansille, sillä miehistö oli sulkenut kulkutiet lukittavilla ristikkoporteilla. Viimein yksi perämiehistä kuitenkin avasi portin ja kehotti naisia ja lapsia siirtymään pelastusvenekannelle.

”Pitäkää te vain huoli itsestänne, me kyllä selviämme”, Abelseth tovereineen huikkasi Karenille ja toiselle seurueeseen kuuluneelle naiselle näiden lähtiessä pelastusveneille.

Lightoller piti tiukasti kiinni periaatteesta, jonka mukaan vain naisia ja lapsia päästettiin pelastusveneisiin.

Muut pelastautumista ohjaavat upseerit eivät olleet yhtä tiukkoja, ja niinpä Beesley pääsi kolmen muun miehen kanssa kapuamaan pelastusveneeseen.

Muuan iäkäs nainen kieltäytyi jyrkästi menemästä veneeseen, mutta hänet tuupattiin kaikesta huolimatta kyytiin, ja juuri ennen kuin venettä alettiin laskea veteen, siihen kiipesi vielä nuori nainen pienen vauvansa kanssa.

Veneen laskeutuessa hitaasti alaspäin Beesley katseli kuin lumoutuneena yhä valaistujen hyttien ja salonkien ikkunoista sisään. Taustalta kuului väkipyörien kitinää venettä kannattelevien köysien hankautuessa niitä vasten. Viimein Beesleyn pelastusvene osui tärähtäen veteen.

Aivan veneen vieressä ryöppysi voimakas vesisuihku, joka syntyi, kun laivan pumput yrittivät tyhjentää aluksen alempia kerroksia vedestä. Yksi matruuseista onnistui työntämään airolla veneen kauemmaksi vesisuihkusta, jolloin vene ajautui toisen, laskeutumassa olevan pelastusveneen alle.

Ylemmän veneen miehistö huusi kovalla äänellä venettä laskeville tovereilleen ja pyysi näitä lopettamaan laskemisen heti, mutta nämä eivät kuulleet. Juuri ennen yhteentörmäystä ylempi vene kuitenkin pysähtyi, ja Beesleyn veneen matruusi sai työnnettyä vaarassa olleen veneen turvaan.

Pelastusveneen päästyä kauemmaksi Titanicista tilanteen vakavuus valkeni lopullisesti Beesleylle. Hän oli jo aiemmin tajunnut, että Titanic oli mennyttä, mutta hän järkyttyi silti nähdessään, kuinka suuri osa laivasta oli jo vajonnut pinnan alle.

Yksi pelastusveneessä olevista miehistä yritti lohduttaa itseään ja muita vakuuttamalla: ”Jos Titanic tosiaan uppoaa, kaikilla laivallaolijoilla on onneksi yllin kyllin aikaa hankkiutua turvaan.”

Madeleine Astor odotti kävelykannella muiden 1. luokan matkustajien kanssa pääsyä pelastusveneisiin. Sitten miehistön jäsenet avasivat ikkunaluukut, jotta matkustajat pääsivät kapuamaan sitä kautta ikkunan alle laskettuun pelastusveneeseen.

Kansituoleista rakennettiin tilapäinen silta, jota pitkin naiset saattoivat siirtyä veneeseen. Lightoller ja yksi matruuseista auttoivat naisia kiipeämään ikkunasta ulos.

John Jacob Astor auttoi Madeleinea tämän kiivetessä ikkunasta ja kysyi Lightollerilta, voisiko hän seurata ”siunatussa tilassa” olevaa vaimoaan.

Järkähtämätön Lightoller vastasi hänelle, että miehet pääsisivät veneisiin vasta, kun kaikki naiset olivat kyydissä.

Astor tiedusteli kohteliaasti Lightollerilta veneen numeroa, jotta hän löytäisi sen myöhemmin.

Sitten hän heitti hansikkaansa Madeleinelle ja huusi: ”Älä hätäile, kaikki sujuu hyvin. Olet hyvissä käsissä. Tapaamme huomenna New Yorkissa.”

Muutama mies yritti käyttää sekavaa tilannetta hyväkseen ja loikkasi veneeseen. Miehistön jäsenet yrittivät pysäyttää heidät ampu malla ilmaan varoituslaukauksia. Veneeseen livahtanut nuori irlantilaismies käpertyi itkien veneen pohjalle ja yritti tekeytyä näkymättömäksi. Madeleine levitti hartiahuivinsa hänen päälleen ja kuiskasi: ”Pysykää vain siinä.”

Veneen laskeutuessa hitaasti alaspäin Madeleine näki ikkunoista, kuinka jotkut hytit olivat jo niin täynnä vettä, että niiden huonekalut kelluivat edestakaisin ahtaassa tilassa.

Kaikkialta ympäriltä kuului loiskahduksia ihmisten heitellessä mereen kansituoleja ja muuta kelluvaa alkeellisiksi pelastuslautoiksi. Kun pelastusvene oli päässyt veteen, Madeleine katsoi ylöspäin ja näki miehensä vilkuttavan hänelle kannelta.

”Näkemiin! Tulen perässä toisella veneellä”, hän kuuli miehensä huutavan.

Kaikki eivät mahtuneet veneisiin

Kello 2.05: Kapteeni Smith vapautti miehistön tehtävistään. Laivassa oli yhä 1  500 ihmistä, mutta jäljellä oli vain kolme pelastusvenettä.

Joukko vihaisia matkustajia tappeli paikoista kokoontaitettavassa pelastusveneessä, joka roikkui laskuvalmiina köysissä.

Turvallisuussyistä Lightoller käski miehistön muodostaa veneen ympärille muurin, jotta ihmiset eivät hajottaisi venettä rynnätessään siihen. Vain naiset ja lapset piti päästää veneeseen, Lightoller ohjeisti miehistöä.

Hän osoitti pistoolillaan tungeksivia miesmatkustajia ja huusi: ”Siirtykää kauemmas, senkin kirotut hölmöt!” Miehet vetäytyivät vastahakoisesti taka-alalle.

Eräs mies toi kaksi pientä poikaansa Lightollerille, joka nosti pojat veneeseen. Toinen mies talutti vaimoaan kohti venettä ja levitti alistuneesti kätensä, kun miehistömuuri sulkeutui hänen edessään.

”Tiedän, minä jään tänne.”

Hetkeä ennen kuin pelastusvenettä alettiin laskea, eräs nainen luovutti paikkansa toiselle sanoen: ”Menkää te ensin, teillä kun on lapsia kotona odottamassa.”

Jossakin vaiheessa pelastustoimia johtanut yliperämies Wilde ehdotti Lightollerille, että tämäkin menisi veneeseen.

”Ei tule kuuloonkaan”, Lightoller vastasi, sillä laivan uumenista virtasi edelleen kannelle hätääntyneitä matkustajia. Ihmetellen Lightoller pani merkille, että valot paloivat yhä veden valtaan joutuneissa kerroksissa.

”Nyt kaikki pääsevät ylös”, joku miehistöstä huusi ja päästi vihdoin myös 3. luokan peräkannella olevat miesmatkustajat hakeutumaan pelastusveneisiin. Siitä huolimatta monet päättivät jäädä sinne missä olivat.

Juuri sillä hetkellä peräkansi tuntui kaikkein turvallisimmalta paikalta koko laivassa, sillä se oli vielä korkealla merenpinnan yläpuolella. Abelseth matkatovereineen lähti kuitenkin kiipeämään kohti ylempänä olevaa pelastusvenekantta.

Kun norjalaiset olivat päässeet kannelle, Abelseth huomasi viimeisen varsinaisen pelastusveneen olevan juuri irtautumassa laivan kyljestä. Päällystömessin yläpuolella olevalla kannella muutama miehistön jäsen yritti kuumeisesti avata kokoontaitettavaa pelastusvenettä.

Kun yksi matruuseista kysyi, oliko paikalla ketään, jolla oli kokemusta merenkulusta, Abelseth epäröi. Hän oli työskennellyt kuusi vuotta kalastusveneessä, mutta hänen lankonsa ja serkkunsa kehottivat häntä pysymään vaiti. Kumpikaan Abelsethin tovereista ei osannut uida, ja he halusivat tämän jäävän luokseen.

Titanic vajosi nopeasti

Kello 2.15: Titanicin keulan upotessa sen perä nousi yhä korkeammalle ilmaan. Rungon liike synnytti valtavan aallon, joka vyöryi pelastusvenekannen yli.

Päällystömessin katolla Lightoller yritti muutaman muun miehistön jäsenen kanssa avata jäljelläolevia kokoontaitettavia pelastusveneitä.

Hän katkaisi köydet, joilla tasapohjaiset ja kangaskylkiset veneet oli sidottu kokoon. Kun kaikki veneet oli saatu avattua, Lightoller tovereineen työnsi ne partaan yli laskeakseen ne laivan kylkeä pitkin pelastusvenekannelle.

Ensimmäinen vene kääntyi laskettaessa ylösalaisin, mutta kaksi muuta liukui sievästi pelastusvenekannelle, missä miehistö alkoi kiinnittää niitä laskuköysiin. Ennen kuin he ehtivät kiinnittää molemmat veneet, suuri aalto vyöryi pelastusvenekannen yli ja pyyhkäisi toisen veneistä mukaansa.

Abelseth näki, miten jättiaalto lähestyi pelastusvenekantta. Kauhuissaan hän katseli, kuinka ihmiset yrittivät turhaan paeta lähestyvää vesimassaa.

Vain nopeimmat ehtivät kiivetä turvaan, muut aalto vei mukanaan jäätävän kylmään mereen. Abelseth oli itse toistaiseksi turvassa takimmaisen savupiipun takana olevalla venekannella.

Titanicin perä kohosi yhä pystympään, ja yhtäkkiä jostain alapuolelta alkoi kuulua kovaäänistä pauketta, repeytyvän metallin kirskuntaa, särkyvän lasin helähdyksiä ja sinne tänne putoilevien kansituolien kolinaa. Perä osoitti jo lähes pystysuoraan ylöspäin, eikä kallistunut kansi enää tarjonnut jalansijaa.

Abelseth näki ihmisten putoilevan mereen kaikkialla hänen ympärillään. Hän itse roikkui tovereineen pelastusveneen laskuköydestä. Lopulta hän kuuli lankonsa huutavan: ”Meidän on hypättävä, muuten pyörre imaisee meidät mukaansa!”

”Ei!” Abelseth huusi takaisin, ”Ei hypätä vielä. Kuolemme joka tapauksessa, joten roikutaan tässä vielä vähäksi aikaa.”

”Hypätään”, lanko intti epätoivoissaan, mutta Abelseth halusi vielä odottaa. Kun vedenpinta oli enää noin metrin päässä, kolmikko loikkasi käsi kädessä mereen. Kun he pulpahtivat pärskien ja henkeään haukkoen pintaan, Abelseth huomasi takertuneensa vedessä kelluviin köysiin.

”Tämä on menoa”, hän ajatteli ja irrotti otteensa toisten käsistä. Kun hän oli saanut rimpuiltua itsensä vapaaksi köysistä, hänen serkkunsa ja lankonsa olivat kadonneet.

Lightoller pelastui täpärästi

Kello 2.16: Veden varaan joutuneet yrittivät kiivetä vajoavaan laivaan, mutta moni putosi takaisin veteen ja veti muita mukanaan.

Lightoller ei missään vaiheessa ollut ajatellut poistua Titanicilta, mutta nyt hänellä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa. Hän sukelsi pää edellä aaltoihin, ja kun jääkylmä vesi ympäröi hänet, hänestä tuntui kuin tuhannet pienet veitset olisivat kilvan pistelleet hänen ihoaan.

Kun hän pääsi pintaan, hän näki edessään tähystystornin korin. Hän lähti uimaan koria kohti mutta huomasi pian, että se vajosi kohti syvyyksiä muun laivan mukana.

Lightoller yritti kaikin voimin uida kauemmaksi uppoavasta laivasta, mutta ilmastointikanavaan syöksyvät vesimassat vetivät häntä vastustamattomasti mukaansa. Hän yritti pyristellä irti pyörteestä, joka kiskoi häntä yhä syvemmälle.

Juuri kun Lightoller oli valmis luovuttamaan, jostain Titanicin uumenista purskahti ulos lämmintä ilmaa, ja ilmapatsas sylkäisi hänet takaisin pintaan.

Henkeään haukkoen ja kylmän kangistamana Lightoller vilkaisi ympärilleen ja tajusi ilmapurkauksen heittäneen hänet aivan ylösalaisin kelluvan pelastusveneen viereen, ja hän lähti uimaan veneen luo.

Beesley oli toivonut näkevänsä Titanicin kauempaa voidakseen ihailla jättimäisen laivan sulavia muotoja. Southamptonissa siihen ei ollut ollut tilaisuutta, mutta onnettomuutta edeltävänä iltana hän oli kertonut eräälle toiselle matkustajalle aikovansa toteuttaa haaveensa kunhan laiva saapuisi New Yorkin satamaan.

Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että siihen saattaisi tarjoutua tilaisuus jo ennen New Yorkia ja vieläpä näin karmivalla tavalla. Nyt Beesley istui pelastusveneessä noin puolentoista kilometrin päässä Titanicista, joka erottui vielä selvästi tähtikirkkaassa yössä.

Näky oli lohduton: merenpinnan ja laivan ikkunoiden rivistöjen olisi pitänyt olla samansuuntaiset, mutta nyt ne ristesivät, sillä laivan keula oli vajonnut reilusti ja sen perä oli noussut jyrkästi pystyyn. Beesley ja muut pelastusveneessä olijat katselivat järkytyksestä mykkinä, miten hyttien ja salonkien valaistut ikkunat painuivat pinnan alle yksi toisensa jälkeen.

Laiva upposi syvyyksiin

Kello 2.20: Yhtäkkiä Titanicin runko katkesi kahden takimmaisen savupiipun välistä.

Lightoller roikkui ylösalaisin kelluvaan kokoontaitettavaan pelastusveneeseen kiinnitetyssä köydessä. Yhdessä noin 30 muun pelastusveneen päällä värjöttelevän tai siitä roikkuvan kanssa hän katseli, miten Titanic alkoi nopeasti painua pinnan alle.

Ihmisiä, kansituoleja ja laivan rakenteiden kappaleita sinkoili mereen, kun laivan perä yhtäkkiä kääntyi lähes pystysuoraan niin, että se näytti merestä kohoavalta tummalta pylväältä. Kuului korviahuumaavaa meteliä, kun raskaat höyrykattilat ja muut koneet irtosivat kiinnikkeistään ja putosivat ryskyen koko laivan läpi.

Sitten etummainen savupiippu repeytyi irti ja putosi mereen suistuneiden ihmisten päälle aivan lähellä Lightollerin pelastusvenettä. Savupiipun iskeytyminen veteen synnytti valtavan aallon, joka tuuppasi huteran kangasveneen kauemmaksi uppoavasta jätistä.

”Soutakaa henkenne edestä, tai muuten laiva vetää meidätkin mukaansa”, yksi Madeleine Astorin pelastusveneen miehistöstä huusi Titanicin vajotessa.

Madeleine tarttui airoon ja alkoi soutaa kaikin voimin päästäkseen kauemmaksi laivasta ja kaikkialla ympärillä kelluvista ruumiista. Pelastusveneeseen nostettiin vedestä kahdeksan eloonjäänyttä, heidän joukossaan laivan humalainen lämmittäjä, joka puristi kädessään viinapulloa.

Muuan pikkutyttö vapisi kylmästä, ja Madeleine antoi hartiahuivinsa tytön äidille, jotta tämä voisi kietoa lapsen siihen. Nainen kiitti vieraalla kielellä, mutta Madeleine ei kuullut. Hän ajatteli vain miestään.

Oliko tämä päässyt pelastusveneeseen? Vähän ennen poistumistaan laivalta Madeleine oli nähnyt Kitty-koiran juoksentelevan kannella. Hän arveli miehensä noutaneen Kittyn kennelistä, jotta koiralla olisi edes pieni mahdollisuus pelastua.

Olaus Abelseth kamppaili hengestään veden alta pintaan kohoavan rojun keskellä. Hänen ympärillään sadat ihmiset räpiköivät epätoivoissaan kylmässä vedessä apua huutaen ja tarrautuivat paniikin vallassa toisiinsa tai vedessä kelluviin tavaroihin.

Abelseth ui tietämättä minne. Yhtäkkiä hänen kaulansa ympärille kiertyi jonkun käsivarsi. Hän käski miehen irroittaa otteensa ja vääntäytyi irti. Kun mies yritti uudestaan tarttua Abelsethiin, tämä potkaisi häntä voimakkaasti.

Lightoller ja muut kaatuneessa kangasveneessä olevat tuijottivat epäuskoisina paikkaa, jossa meri oli nielaissut Titanicin.

Ympärillä monet yrittivät vielä taistella hukkumista ja kylmettymistä vastaan mutta vähintään yhtä moni kellui elottomana pelastusliivissään.

”She’s gone”, joku totesi vaisusti, ”alus on mennyttä”. ”Pitäisikö meidän rukoilla?” joku toinen ehdotti. Pian kaikki veneen päällä olijat mumisivat yhteen ääneen Isä meidän -rukousta.

Soutajat olivat laskeenet aironsa. Beesley ja moni muu seurasi epäuskon vallassa Titanicin uppoamista. Jotkut olivat peittäneet kasvonsa välttyäkseen kammottavalta näyltä.

Muuan mies rikkoi järkyttyneen hiljaisuuden sanomalla: ”Emme mekään ole vielä turvassa. Pahimmassa tapauksessa joudumme ajelehtimaan täällä päiväkausia, mikäli kukaan ei tule noukkimaan meitä turvaan.”

Paleltumiskuolema uhkasi

Kello 3.00: Merivesi oli noin kaksiasteista, ja useimmat veden varaan joutuneet olivat aikoja sitten paleltuneet hengiltä. Myös pelastusveneissä olijoita uhkasi paleltuminen.

Uituaan noin puolen tunnin ajan romun ja ruumiiden seassa Abelseth tavoitti yhden pelastusveneistä. Se oli puolillaan vettä ja pahoin kylmettyneitä haaksirikkoisia. Kun hän kiipesi veneeseen, nämä mumisivat: ”Varo, ettet kaada koko venettä.”

Moni seurasi Abelsethin esimerkkiä, ja pian vene oli täynnä läpimärkiä ja ytimiään myöten kohmeisia ihmisiä. Vene ajelehti hiljalleen yhä kauemmaksi uppoamispaikasta, ja uimareita näkyi yhä harvemmassa.

Muuan mies pyysi toiselta hattua lainaksi, jotta hän voisi käyttää sitä äyskärinä. Hatun omistaja kieltäytyi lainaamasta päähinettään, sillä hän ei kuulemma halunnut vilustua.

Kokoontaitettava pelastusvene, jonka päällä Lightoller tovereineen värjötteli, ui koko ajan yhä syvemmällä. Veneen alle jäänyt ja sitä pinnalla pitävä ilmatasku tyhjeni vääjäämättä, eivätkä veneen yli pyyhkivät ja sitä keinuttavat aallot helpottaneet tukalaa tilannetta.

Lightoller oivalsi, että vene pysyisi tasapainossa vain, jos kaikki toimisivat yhdessä. Hän pyysi tovereitaan nousemaan polvilleen ja asettumaan kahteen jonoon kasvot veneen keulaa kohti.

Aaltojen keinuttaessa venettä Lightoller neuvoi kaikkia nojaamaan aina vastakkaiseen suuntaan, jotta keinumisliike vaimenisi. Miesten hampaat kalisivat, ja he vapisivat kylmissään. He joutuivat vähän väliä pitämään taukoja säästääkseen hupenevia voimiaan.

Yksi miehistä tarjosi Lightollerille ryyppyä taskumatistaan, mutta tämä kieltäytyi. Eräs toinen mies tarttui tilaisuuteen siinä uskossa, että pullo sisälsi konjakkia. Hän otti kunnon kulauksen mutta sylki juoman saman tien pois. Taskumatissa oli piparminttutippoja eikä konjakkia.

Lightollerin kanssa samassa pelastusveneessä oli Titanicin toinen sähköttäjä Harold Bride. Lightoller kysyi Brideltä, mitkä laivat olivat tulossa avuksi, ja tämä luetteli Balticin, Olympian ja Carpathian. Bride uskoi viimeksi mainitun ehtivän apuun ensimmäisenä, ehkä jo aamun koitteessa. Lightollerin veneessä olleet olivat pelastuneista ainoita, jotka yleensä tiesivät avun olevan tulossa.

”Tämä on vähän kuin olisi retkellä”, totesi Beesleyn vieressä istuva lämmittäjä tähtitaivasta katsellen. ”En ole koskaan nähnyt kauniimpaa ja tyynempää yötä merellä.”

Beesley oli samaa mieltä. Kun ei ajatellut viime tuntien traagisia tapahtumia, olisi voinut kuvitella olevansa öisellä veneretkellä tyynellä järvellä. Vain veneen kylkiä ajoittain raapivien jäälauttojen rahina muistutti, että kyseessä ei todellakaan ollut huviretki.

Ensijärkytys oli hieman laantunut, ja ihmiset olivat alkaneet puhella keskenään. Beesley kääri huovan kylmissään itkevän lapsen ympärille ja alkoi samalla jutella lasta pitelevän naisen kanssa. Kävi ilmi, että heillä oli yhteisiä tuttavia Clonmelissa Irlannissa.

Apu saapui viimein paikalle

Kello 3.30: Matkustajalaiva Carpathia saapui onnettomuuspaikalle. Laivalta ammuttiin hätäraketteja, jotta pelastusveneissä olijat näkisivät avun saapuneen.

Veden yli kantautui hurraahuutoja ja riemunkiljahduksia Carpathian valojen tullessa yhä lähemmäs. Abelseth yritti lämmittää pahoin kylmettynyttä miestä, jonka kansa hän oli matkustanut samassa junanvaunussa Southamptoniin.

Hän kietoi käsivartensa miehen hartioiden ympärille ja veti tämän istumaan.

”Näettekö, tuolta on tulossa laiva. Yrittäkää vielä jaksaa”, Abelseth maanitteli ja tarttui miehen käteen pitääkseen edes sen lämpimänä.

”Kuka sinä olet?” mies mutisi, ”Anna minun olla.” Abelseth löysi jostain laudanpätkän ja pönkitti sen miehen tueksi, jotta tämä ei valahtaisi veneen pohjaa peittävään veteen.

Kun hän hetkeä myöhemmin vilkaisi mieheen, tämä oli kuollut. Hän irrotti otteensa vainajan kädestä ja alkoi heilutella käsivarsiaan ylös ja alas pysyäkseen itse lämpimänä.

Eloonjääneet poimittiin merestä

Kello 4.45: Carpathia poimi kyytiinsä matkustajat pelastusveneistä, jotka olivat ajelehtineet hajalleen yli kuuden neliökilometrin laajuiselle merialueelle.

Lawrence Beesley kiipesi köysitikkaita pitkin Carpathian kannelle. Sinne päästyään hänet valtasi suunnaton ilon, helpotuksen ja kiitollisuuden tunne. Kannen korkeuksista Beesley näki, miten joka suunnasta lähestyi pelastusveneitä.

Kannella oli jo suuri joukko naisia pitsikoristelluissa iltapuvuissa, yöpuvuissa, turkisviitoissa, halvoissa villahuiveissa, silkkikengissä ja kumikalosseissa. Pelastuneiden joukossa oli vain muutama mies.

Joillakuilla oli yllään vain alusvaatteet, jotkut taas olivat pukeutuneet tummaan pukuun, johon merivesi oli jättänyt valkeita suolaraitoja.

Beesley otti kiitollisena vastaan tarjotun keittokulhon ja huovan ja lusikoi keiton nopeasti suuhunsa. Sitten hän veti huovan ylleen ja käpertyi pyyhekasan päälle nukkumaan.

Lightoller tovereineen oli aivan lopussa, ja he jaksoivat vain vaivoin ohjata huteraa venettään kohti Carpathiaa.

Kaksi miestä oli kuollut yön aikana, useilla oli paleltumia, ja muilla oli täysi työ yrittää pitää vene pinnalla. Carpathia oli kaukana, ja miehet pelkäsivät, ettei heitä huomattaisi.

Auringon noustua he saattoivat kuitenkin lopultakin huokaista helpotuksesta, sillä vain noin 800 metrin päässä oli neljä Carpathian pelastusvenettä.

Lightoller yritti huutaa pelastusveneiden miehistöille, mutta nämä eivät kuulleet. Sitten hän kaivoi kohmeisin sormin taskustaan perämiehen pillinsä ja puhalsi. Kaksi venekuntaa kuuli vihellyksen ja lähti heti soutamaan kohti Lightollerin venettä.

Vähän myöhemmin uupuneet miehet kiipesivät yksi toisensa jälkeen pelastusveneiden kyytiin. Lightoller auttoi vielä nostamaan erään huonossa kunnossa olleen miehen veneeseen ennen kuin kiipesi itse turvaan.

Vihdoinkin turvassa

Kello 7.00: Carpathian miehistön jäsenet huolehtivat kylmettyneistä eloonjääneistä.

Madeleine Astorin pelastusveneen kiinnittyessä Carpathian kylkeen muuan kannella seisova mies kurkotti kaiteen yli ja tähyili huolissaan alaspäin. Hän näki veneessä vaimonsa ja tyttärensä mutta ei poikaansa.

”Onko poikani siellä?” mies huusi. Pelastusveneessä istunut poika otti päästään naisten leveälierisen hatun ja vastasi: ”Olen täällä, isä.”

Madeleine oli aivan lopussa, kun hän lopulta pääsi Carpathian kannelle. Muiden pelastuneiden tavoin hänellekin annettiin huopa ja lämmintä keittoa. Carpathian kapteeni luovutti oman hyttinsä Madeleinelle, joka ei ollut nähnyt miestään hyvästeltyään tämän Titanicilla.

Kun Olaus Abelseth viimein kiipesi Carpathian kannelle, se oli jo täynnä Titanicilta pelastuneita. Abelseth kietoutui villahuopaan, ja ruokasalissa hänelle tarjottiin lämmintä keittoa, kuumaa kahvia sekä konjakkia.

Sitten hän asettui makuulle yhä märissä vaatteissaan.

Lightoller pelastettiin viimeisenä

Kello 8.30: Neljä tuntia kestäneen pelastusoperaation päätteeksi viimeiset eloonjääneet autettiin Carpathian kannelle.

Toisten venetovereidensa istuessa ja odottaessa turvaan pääsyä Charles Lightoller auttoi pelastusveneen miehistöä ohjaamaan veneen kiinni Carpathian kylkeen.

Kun miehet viimein pääsivät kannelle, yksi heitä polvistui ja suuteli puista kantta. Toinen pyörtyi. Lightoller kiipesi viimeisenä pelastuneena Carpathiaan, ja pian sen jälkeen laivan moottorit käynnistyivät ja se otti suunnan kohti New Yorkia.

Kannella reelingin vieressä seisoi suuri joukko huopiin kääriytyneitä vaitonaisia naisia.

He tähystivät merelle yrittäen epätoivoisesti vielä löytää merestä kadonneen miehensä tai lapsensa. Pian onnettomuuspaikka jäi taakse, ja naiset ohjattiin sisälle lämpimään.