Tieteen arkistoista: Taistelu puhelimesta

Palkkio houkutti Belliä

Oli vuosi 1876, ja Bell teki hiki hatussa töitä kokeilujensa parissa. Häntä eivät houkutelleet ainoastaan maine ja kunnia tai rikastuminen sinänsä, vaan kannustimena toimi hänen oma elämäntilanteensa.

Bell oli korviaan myöten rakastunut erääseen oppilaaseensa, varakkaan tukijansa Mabel-tyttäreen, ja Bell ymmärsi tuskallisen hyvin, ettei hänen opettajanpalkallaan voisi kustantaa Mabelille sellaista elämää, johon tämä oli loistokkaassa kodissaan tottunut.

Bell poti myös jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, kuinka paljon hänen tukijansa olivat panostaneet hänen työhönsä, ja hän koki suuret odotukset valtavana paineena.

Bellin oli siis aivan pakko voittaa palkkio, jotta hän voisi kosia Mabelia ja todistaa samalla osaamisensa häneen uskoneille sijoittajille.

Gray onnistui musiikilla

Yksi Bellin kilpailijoista oli 41-vuotias Elisha Gray. Hän oli kahden vuoden ajan kehitellyt laitetta, joka välittäisi ääntä lennätinjohtoa pitkin.

Gray oli jo esitellyt laitteensa alustavan version, jolla pystyi lähettämään johtoa pitkin musiikkia, ­mutta puhe välittyi yhä liian epäselvänä, jotta ihmiset olisivat voineet keskustella laitteen välityksellä.

Perjantaina 11. helmikuuta 1876 Gray kuitenkin pyysi juristiaan laatimaan alustavan patenttihakemuksen keksinnölleen. Laite oli jo lähes valmis, ja hän halusi varmistaa asemansa laitteen keksijänä alustavalla patentilla jo tässä vaiheessa.

Maanantaina 14. helmikuuta 1876 Grayn alustava patenttihakemus toimitettiin patenttitoimistoon.

Bellin lakimiehet liikkeellä

Grayn patenttihakemuksen toimituspäivänä Zenas Fisk Wilber, Yhdysvaltojen patenttitoimiston päätarkastaja, istui työhuoneessaan, kun toimistoon saapui puoliltapäivin kaksi hyvin pukeutunutta herraa.

He marssivat toimiston läpi suoraan Wilberin työhuoneeseen ja ojensivat Wilberille bostonilaisen asiakkaansa, keksijä Bellin, patenttihakemuksen.

Miehet maksoivat patenttimaksun 250 dollaria ja vaativat, että Wilber rekisteröisi hakemuksen saman tien. Pyyntö oli varsin poikkeuksellinen, sillä tavallisesti hakemukset jätettiin konttoristeille ja ne rekisteröitiin myöhemmin.

Miehet olivat kuitenkin arvostettuja juristeja ja patenttitoimiston vakituisia asiakkaita, joten Wilber suostui pyyntöön ja rekisteröi hakemuksen, jonka otsikkona oli ”Parannuksia lennättimeen”.

Wilber myös suostui ottamaan hakemuksen vastaan ilman keksinnön käytännön esittelyä asiakirjan jättämisen yhteydessä, vaikka niin oli yleensä tapana.

Bellin hakemus oli helmikuun 14. päivän viides rekisteröity hakemus. Elisha Grayn alustava patenttihakemus, joka oli otsikoitu ”Laitteita puheäänen lähettämiseen ja vastaanottamiseen”, sen sijaan kirjattiin järjestelmään vasta paljon myöhemmin päivällä. Siitä tuli päivän 39. rekisteröity hakemus.

Samanlaiset hakemukset

Viisi päivää myöhemmin Wilber hämmästyi: jyskyttävästä krapulastaan huolimatta hän huomasi oitis, että Grayn hakemus muistutti huomattavasti sitä, jonka Bellin lakimiehet olivat tuoneet suoraan hänelle.

Patenttitoimistossa oli aiemminkin nähty tapauksia, joissa moni keksijä oli työskennellyt samankaltaisen ajatuksen parissa, mutta koskaan aikaisemmin heidän hakemuksensa eivät olleet muistuttaneet niin paljon toisiaan – saati sitten että ne olisi vielä jätetty samana päivänä.

Toimiston tapa oli, että kaikkia saman päivän aikana saapuneita hakemuksia kohdeltiin tasaveroisina.

Hakemus pantiin jäihin

Wilber pyysi neuvoa esimieheltään Ellis Spearilta, joka vahvisti, että hakemuksia piti käsitellä kuin ne olisivat tulleet yhtä aikaa.

Patenttitoimisto keskeytti Bellin hakemuksen käsittelyn myöntääkseen Graylle aikaa täydentää alustavaa hakemustaan niin, että molempien keksijöiden töitä voitiin verrata yksityiskohtaisesti ja samoilla ehdoilla.

Asiasta kuultuaan Bellin juristit lähettivät oitis vastineensa:

”Ennen kuin hakemuksemme käsittely keskeytetään kolmeksi kuukaudeksi pyydämme Teitä vahvistamaan sen tosiseikan, että meidän hakemuksemme rekisteröitiin ennen mainittua alustavaa patenttihakemusta.”

Viemällä Bellin hakemuksen suoraan Wilberille ja vaatimalla sen välitöntä
rekisteröintiä juristit olivat varmistaneet, että Bellin hakemus oli yksi päivän ensimmäisistä rekisteröidyistä hakemuksista – vaikka Grayn hakemus oli ilmeisesti jätetty jo ennen Bellin hakemusta.

Keksintö ei ollut edes valmis

Kuusi päivää myöhemmin Ellis Spear päätti tuntemattomiksi jääneistä syistä poiketa normaalista käytännöstä ja käsitellä sittenkin Bellin hakemusta ensisijaisena. Sen käsittelyä jatkettiin välittömästi, Grayn alustava patenttihakemus hylättiin, ja 7. maaliskuuta 1876 Bell sai patentin keksimälleen puhelimelle.

Gray pettyi pahanpäiväisesti ja olisi varmasti katkeroitunut entisestään, jos hän olisi tiennyt, ettei Bellin keksintö tuolloin vielä edes käytännössä toiminut.

Tavallisesti keskeneräiselle keksinnölle ei olisi voitu myöntää patenttia, koska patenttihakemusta jätettäessä oli yleensä esiteltävä keksinnön toimintaa käytännössä, mutta Bellin hakemuksen kohdalla tällaista esittelyä ei ollut vaadittu.

Bell matkusti Washingtoniin

Bellin hakemukseen ja sen käsittelyyn liittyy monia kummallisuuksia. Bell esimerkiksi kirjasi säntillisesti edistymisensä ylös laboratoriomuistikirjoihinsa joka päivä, mutta 24. helmikuuta ja 7. maaliskuuta välisenä aikana – hakemuksen käsittelyn jatkamispäivästä patentin myöntämispäivään – sivut ovat täysin tyhjiä. Ilmeisesti Bell matkusti silloin Washingtoniin, missä patenttitoimisto sijaitsi.

On yhä hämärän peitossa, mitä hän siellä todella teki.

Patentin hyväksymispäivästä alkaen Bell kirjoitti jälleen ahkerasti työnsä edistymisestä. Muistiinpanojen joukossa oli muun muassa yksi tekninen piirustus, joka muistutti epäilyttävän paljon Grayn alustavassa patenttihakemuksessa ollutta piirroskuvaa.

Lisäksi Bellin patenttihakemus itsessään on herättänyt epäilyksiä. Hakemuksen varsinainen teksti käsittelee ainoastaan parannuksia lennättimeen, ja vain marginaaliin tuherretussa lisäyksessä mainitaan puhelimen periaate eli ajatus äänen lähettämisestä sähköä johtavan nesteen avulla.

Kolmas mielenkiintoinen asia on kirje, jonka Bell lähetti Graylle vain muutamaa päivää ennen patenttihakemuksensa hyväksymistä. Keksijät olivat tietoisia toisistaan ja siitä, että he molemmat työstivät lennättimeen liittyvää uutta keksintöä, mutta he eivät kuitenkaan olleet koskaan tavanneet tai keskustelleet keksinnöistään.

Bell kertoi tietävänsä, että Grayn keksintö liittyy nesteessä olevan sähköjohtimen värähtelyihin ja että hänen oma patenttihakemuksensa oli varsin erilainen. On outoa, että Bell on osannut kommentoida Grayn keksintöä, sillä patenttitoiminnan sääntöjen mukaan Bell ei olisi mitenkään voinut saada tietoja Grayn hakemuksesta.

Petollinen asianajaja

Patentin myöntäminen Bellille ei tietenkään ilahduttanut Grayta, joka oli uurastanut keksintönsä kimpussa kaksi vuotta. Suuresta pettymyksestä huolimatta Grayn juristi neuvoi häntä nielemään tappionsa sen sijaan, että lähtisi taistelemaan asiasta oikeudessa.

Juristin mukaan Gray voisi jopa lähettää Bellille onnentoivotukset ja ilmoittaa, ettei aikonut vaatia tunnustusta keksinnöstä.

Gray ei tuolloin tiennyt, että häntä avustanut juristi oli myös Bellin palkkalistoilla. Juuri juristi saattoi siis hyvinkin olla se, joka oli antanut Bellille tietoja Grayn keksinnöstä.

Ei kelvannut Western Unionille

Bell, ja varsinkin hänen tukijansa, olivat toivoneet, että lennätinyhtiöt innostui­sivat oitis uudesta keksinnöstä, mutta he joutuivat pettymään. Lennätinalan jättiläinen Western Union kieltäytyi vuoden 1876 lopussa ostamasta patenttia siitä pyydettyyn 100 000 dollarin hintaan.

Western Unionin nihkeys saattoi johtua siitä, ettei yhtiön johtaja William
Orton nähnyt kaupallisia mahdollisuuksia puheen siirtämisessä sähköisesti, tai sitten siitä, että toinen Bellin upporikkaista tukijoista oli aiemmin vihastuttanut Ortonin ehdottamalla lennätintoiminnan kansallistamista.

Niinpä Bell ei myynytkään keksintöään suurella summalla vaan ansaitsi vähän rahaa kiertämällä maata ja esittelemällä uutta laitettaan maksavalle yleisölle. Ensimmäiset keksinnöllään ansaitsemat 149 dollaria Bell kantoi suoraan koruliikkeeseen ja osti rakkaalle Mabelilleen hopeisen rintakorun.

Alexander Bell ja Mabel Hubbard menivät naimisiin heinäkuussa 1877, ja sulhanen antoi vaimolleen huomenlahjaksi 1 487 vastaperustetun Bell Telephone Companyn osaketta, jotka vastasivat 30:tä prosenttia yhtiön osakepääomasta. Itsellään Bell piti vain 10 osaketta – 0,2 prosenttia yhtiöstä – ja loput menivät suoraan sijoittajille.

Puhelin ei ollut rahasampo

Kolmen vuoden kuluttuakaan puhelin ei ollut tehnyt keksijästään rikasta, ja Bell alkoi olla jo kyllästynyt kiistanalaiseen puhelimeen. Niinpä hän myi oikeuden hyödyntää keksintöään Britannian markkinoilla 5 000 dollarilla, ja niillä rahoilla hän lähti Mabelin kanssa elokuussa 1877 puolentoista vuoden häämatkalle Eurooppaan.

Matkan aikana Bell otti yhä enemmän etäisyyttä puhelinyhtiöönsä. Hän ei halunnut olla sen kanssa tekemisissä edes silloin, kun Western Union vuonna 1879 perusti oman puhelinyhtiönsä, jossa Elisha Gray oli mukana.

Bellin sijoittajat halusivat haastaa kilpailijan oikeuteen patenttirikkomuksesta, mutta kanteeseen olisi tarvittu Bell Telephone Companyn kaikkien perustajien allekirjoitus. Muut yrittivät sitkeästi taivutella Belliä palaamaan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi sinnikkäästi.

”Mitä väliä sillä on, kuka puhelimen keksi, kunhan maailma voi hyötyä siitä? Ja mitä väliä sillä minulle on, mitä muut asiasta ajattelevat, sillä minä olen saanut sen, mitä varten tein työtäni: rakkaan kauniin vaimoni”, Bell vastasi.

Bell taipui lähtemään mukaan oikeustaisteluun vasta kun myös Mabel asettui sijoittajien puolelle.

Bellin todistajanlausunto

Bell joutui viettämään kaikkiaan yhdeksän päivää todistajanaitiossa. Häneltä kyseltiin paljon muun muassa siitä, miten hän saattoi tuntea Grayn alustavan patenttihakemuksen sisällön yksityiskohtia.

”En ole nähnyt sitä. Kysyin asiasta päätarkastajalta [Wilber], ja hän kertoi asiakirjojen olevan luottamuksellisia. En nähnyt hakemusta, mutta hän selitti
minulle karkeasti ottaen, miltä osin hakemuksemme erosivat toisistaan”, Bell selitti. Myös päätarkastaja Wilber kutsuttiin todistamaan, ja hän tuki Bellin tarinaa.

Gray piti Belliä varkaana

Oikeuskäsittely oli ainoa kerta, jolloin Bell ja Gray tapasivat. Oikeudenkäynti päättyi historialliseen sopimukseen, jossa Gray ja Western Union tunnustivat Bellin puhelimen keksijäksi. Tunnustuksesta kirjoitettiin laajalti lehdistössä.

Graylla oli kuitenkin yhä omat epäilyksensä, sillä hänen ja Bellin keksinnöt muistuttivat toisiaan niin paljon. Eri­tyisesti Bellin mikrofoni, joka muutti puheen sähköiseksi värähtelyksi, näytti hänestä katkeran tutulta.

”Bellin oma kertomus oikeudessa vakuutti minut siitä, että hän onnistui rakentamaan ensimmäisen toimivan puhelimensa minun työni ansiosta”, kirjoitti Gray päiväkirjaansa.

Hänen epäilyksensä vahvistuivat muutama päivä oikeudenkäynnin jälkeen, kun hän sattumalta tapasi Wilberin kadulla.

...mutta silloin en tuntenut teitä kovin hyvin, ettekä te ollut koskaan tarjonnut minulle sikaria tai kutsunut lasilliselle”, Gray kertoi Wilberin sanoneen.

Puhelimesta tuli menestys

Sopimuksen mukaan Western Union vetäytyi puhelintoiminnasta, mutta Bellin yhtiö maksoi Western Unionille viidesosan keksinnön tuomista tuloista patentin 18 vuoden voimassaolon ajan.

Bellin puhelinyhtiö alkoi vähitellen kasvaa tasaisesti, ja vuonna 1881 se osti Western Unionin puhelinyhtiön. Kun kiistanalainen patentti raukesi 18 vuoden jälkeen, lennätin oli jo aikaa sitten hävinnyt taistelun viestintäalan herruudesta puhelimelle. Bellin yhtiöllä oli tuolloin jo vakaa asema markkinoilla ja pitkä etumatka muihin kilpailijoihin nähden sekä asiakas­määrissä että johtokilometreissä mitattuna.

Puhelimen kaupallinen menestys turvasi Bellin pariskunnan talouden heidän loppuelämäkseen.

Grayn katkeruus ei hellittänyt

Kunnia puhelimen keksimisestä oli virallisesti annettu yksin Bellille, mutta Elisha Gray ei voinut peitellä turhautumistaan ja katkeruuttaan. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan löytyi seuraava pohdinta:

”Puhelimen todellista historiaa ei tulla koskaan kirjoittamaan. Se kätkeytyy tuhansiin sivuihin todistajanlausuntoja, ja se kätkeytyy muutamien harvojen sydämiin – mutta niiden ihmisten huulet on sinetöinyt kuolema tahi kulta, jonka voima on vielä suurempi.”