Kaikki alkoi sunnuntaina 5. joulukuuta, kun paksu hernerokkasumu laskeutui Lontooseen. Myöhemmin yöllä sumu vain sakeni, ja näkyvyys heikkeni pariin metriin.
Tilanne paheni seuraavien vuorokausien kuluessa. Sumupilvet saivat myrkyllisen rikinkeltaisen sävyn, ja esimerkiksi Heathrow’n lentokentällä näkyvyys oli aamuisin vain noin kymmenen metriä.
Pimeän aikaan jalankulkijoiden oli miltei mahdotonta löytää tuttuihinkaan osoitteisiin, ja paikka paikoin näkyvyys oli niin huono, etteivät ihmiset nähneet edes omia jalkojaan.
Suojamaskiin pukeutuneet poliisit yrittivät saada liikenteen sujumaan myrkyllisen sumun keskellä.
Barbara Fewster, joka oli autoajelulla kihlattunsa kanssa maanantain vastaisena yönä, muistelee:
”Se oli pahin sumu, mitä olin eläessäni nähnyt. Se oli kullankeltaista ja haisi voimakkaasti rikille. Minun piti poistua autosta näyttämään tietä. Emme uskaltaneet pysähtyä. Se olisi ollut liian vaarallista, sillä sumussa ei nähnyt edes edellä ajavan auton takavaloja ennen kuin törmäsi siihen.”
Sumu kohosi muurin lailla kaupunkia lähestyvien autoilijoiden edessä. Monet totesivat matkan jatkamisen olevan toivotonta, ja busseja ja autoja pysäköitiin tien sivuun. Liikenne pysähtyi täysin, ja jalankulkijat hapuilivat puolisokkoina eteenpäin seinänvieriä pitkin.
Lue myös:
Ruumisarkut ja kukat loppuivat
Sumu levisi myös rakennusten sisätiloihin, ja teatterit ja elokuvateatterit oli suljettava, koska kukaan ei nähnyt mitä näyttämöllä tai valkokankaalla tapahtui.
Lapset saivat vapaata koulusta, jotta he eivät olisi eksyneet sumussa, ja Smithfieldin eläinnäyttelyssä lehmiä alkoi kaatua kuolleina maahan.
Silti kukaan ei osannut edes aavistaa, kuinka huonolla tolalla asiat todella olivat. Lontoolaiset saattoivat vain todeta, että savua oli kaikkialla.
Smog koostuu savusta ja sumusta
Smog on yhdistelmä englannin savua ja sumua tarkoittavista sanoista ”smoke” ja ”fog”. Termiä käytti ensimmäisenä lontoolaislääkäri Henry Antoine Des Voeux vuonna 1905 ilmansaastekokouksessa.
Kun Daily Graphic -lehti otti termin artikkeliinsa, sen käyttö alkoi yleistyä.
Rakennukset, puut, autot ja ihmiset tuhriintuivat mustiin pölyhiukkasiin, jotka tunkeutuivat hengitysteihin ja kasautuivat keuhkoihin.
Kaupunkilaiset yskivät ja rykivät harhaillessaan sumun läpi nenäliina tiukasti suun ja nenän eteen painettuna.
Lue myös:
Sairaaloissa huomattiin pian, että sumu oli erittäin myrkyllistä.
Robert Waller, joka työskenteli tuolloin lääkärinä St. Bartholomew’s Hospitalissa, kertoi myöhemmin BBC:lle, että tilanteen vakavuus selvisi vasta, kun ruumisarkuista ja kukista alkoi tulla pulaa.
”Kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota, koska kaduilla ei lojunut ruumiita, mutta niinä päivinä kuolleisuus nousi Lontoossa kolmin-nelinkertaiseksi”, hän kertoi. Köyhässä East Endin kaupunginosassa kuolleisuus oli yhdeksänkertainen normaaliin verrattuna.
Savu sekoittui sumuun
Sankka sumu oli usean samanaikaisen epäsuotuisan sääilmiön yhteisvaikutusta. Sää oli jo pitkään ollut vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen kylmää.
Siksi kaupungin asukkaat olivat lämmittäneet tavallista enemmän. Tuuli puhalsi lämpimämpää ilmaa mantereelta Lontoon ylle, mutta maanpinta oli yhä kylmä. Kun ilma kaupungin yläpuolella oli lämpimämpää kuin maan pinta, sumu ikään kuin painui kanneksi kaupungin päälle.
Tehtaiden ja asuintalojen savupiipuista tupruava savu ei päässyt nousemaan ylempiin ilmakerroksiin vaan sekoittui sumun kemiallisiin yhdisteisiin ja muuttui tappavaksi smogiksi, joka tiheni tihenemistään.
Joka päivä savupiiput syytivät tonneittain pienhiukkasia, hiilidioksidia, suolahappoa, fluoriyhdisteitä ja rikkidioksidia sumun sekaan.
Lontooseen tuotiin 1900-luvulla tuhansia tonneja hiiltä Walesin, Pohjois-Englannin ja Skotlannin hiilikaivoksista. Hiili piti teollisuuden pyörät pyörimässä ja lämmitti miljoonia kotitalouksia, mutta synnytti myös myrkyllisiä rikkidioksidi- ja suolahappopäästöjä.
Neljän kuukauden sumu
Elämä Lontoossa kävi päivä päivältä vaarallisemmaksi. Kaupungin asukkaat kuitenkin alistuivat elämään eräänlaisessa poikkeustilassa. Olivathan he jo sukupolvien ajan tottuneet pääkaupungin savu- ja sumupilviin.
Vuoden 1800 tienoilla Lontoossa oli noin miljoona asukasta, ja vain 50 vuotta myöhemmin määrä oli kaksinkertaistunut. Väkeä virtasi kaupunkiin, jossa teollisuus tarjosi työtä ja kotitaloudet polttivat hiiltä.
Lontoon kuuluisa sumu sakeni sakenemistaan ja kesti yhä kauemmin. Myös tuolloin se vaati ihmishenkiä, mutta 1800-luvulla tilastointi ei ollut kovin perusteellista.
Kaupungin vuosikirjoista käy kuitenkin ilmi, että vuoden 1873 smog surmasi 268 ihmistä ja vuonna 1879 kaupunkia peitti neljän kuukauden ajan keltamusta sumu, jonka läpi aurinko ei päässyt paistamaan.
Varhainen ympäristöaktivisti John Evelyn kuvaili jo vuonna 1661, kuinka rikkiyhdisteet saivat Lontoon rakennukset ja veistokset rapautumaan.
1900-luvun taitteessa Lontoon väkiluku oli yli kuusinkertaistunut ja kaakeliuunien savuun sekoittui tehtaiden myrkyllisiä tuprahduksia.
Savu jäi makaamaan kaduille varsinkin alavassa maastossa sijaitsevassa East Endissä, jossa asunnot oli rakennettu aivan suurten teollisuuslaitosten viereen.
Maalauksellinen saaste
1900-luvulla savusumusta oli tullut erottamaton osa Lontoota, ja se oli jo varhain alkanut kiehtoa taiteilijoita.
Esimerkiksi ranskalainen impressionisti Claude Monet maalasi Lontoota juuri sumun ollessa pahimmillaan, ja monet brittikirjailijat Shakespearesta Dickensiin ja Conan Doyleen sijoittivat tarinoitaan Lontoon savusumun verhoamille kujille.
Claude Monet maalasi muun muassa Westminsterin palatsin kääriytyneenä sumuun vuoden 1900 tienoilla.
Sumu hälveni pian
Joulukuun 1952 savusumu oli kaikkien aikojen tappavin, ja pian sitä alettiinkin kutsua nimillä ”tappajasumu” (Killer Fog) ja ”suuri savusumu” (the Great Smog).
Tappajasumu jäi onneksi lyhytaikaiseksi. Tuuli kääntyi jo neljän päivän kuluttua, ja torstaina 9. joulukuuta sumu alkoi hälvetä.
Lue myös:
Kuolonuhrien määrä oli kuitenkin järkyttävän korkea. Terveysviranomaiset totesivat, että sumun takia oli kuollut 4 000 ihmistä – pääasiassa lapsia, vanhuksia, astmaatikkoja ja piintyneitä tupakoitsijoita.
Pitkään vuoden 1952 smogin uhrien viralliseksi lukumääräksi ilmoitettiin 4 000, vaikka kuolleisuus jatkui epätavallisen korkeana aina vuoden 1953 kesään asti.
Viranomaiset selittivät tilannetta influenssaepidemialla, mutta yhdysvaltalaistutkijat ovat kiistäneet selityksen ja väittäneet, että tappajasumu vaati kaikkiaan jopa 12 000 uhria.
Smog voi pelastaa kiinalaiset
Kansainvälinen tutkijaryhmä on saanut selville, miksi vuonna 1952 Lontoon verhonnut savusumu oli tappavaa. Smogin vaarallisuus kasvaa, kun rikkidioksidi ilman pienhiukkasiin sitoutuessaan muuttuu sulfaatiksi.
Tutkijat havaitsivat, että 1952 prosessia kiihdytti hiilen polttamisesta syntynyt typpidioksidi. Kiinassa typpidioksidin raja-arvot voivat estää sen, että siellä savusumut kehittyvät yhtä tappaviksi.
Uusi tappajasumu uhkaa?
Joulukuun 1952 traagisten tapahtumien johdosta vuosina 1954, 1956 ja 1968 säädettiin useita ilmanlaadun parantamiseen tähtääviä lakeja.
Niillä kotitaloudet määrättiin siirtymään savuttomiin lämmitysmuotoihin ja teollisuuslaitokset rakentamaan korkeampia savupiippuja.
Saastumista pyrittiin rajoittamaan myös saneeraamalla slummeja, modernisoimalla kaupunkia ja rakentamalla kaukolämpöverkkoja. Savusumuongelma näytti olevan ratkeamassa.
Liikennemäärien kasvaessa vaaralliset ilmansaasteet uhkaavat kuitenkin taas Lontoota ja muita suurkaupunkeja.
”Suuren savusumun” 50-vuotispäivän yhteydessä järjestetyssä ilmansaasteita käsittelevässä kongressissa tutkijat eri puolilta Eurooppaa totesivat, että liikenteen päästöjen vuoksi Lontoon ilmasta on hyvää vauhtia tulossa yhtä saastunutta kuin vuonna 1952.
Pitkä sota smogia vastaan
1200-luvun puoliväliin asti Lontoota lämmitettiin enimmäkseen puulla. Metsien huvetessa ja puun hinnan noustessa hiilestä tuli suosituin polttoaine. Pian kuitenkin kävi ilmi, että hiilellä oli huonotkin puolensa.
Jo vuonna 1272 lontoolaiset valittivat sankasta savusta. Kuningas Edvard I yritti ratkaista ongelman kieltämällä hiilellä lämmittämisen kuolemanrangaistuksen uhalla. Kieltoa oli kuitenkin mahdotonta valvoa käytännössä, eikä savuverho väistynyt kaupungin yltä.
Vuoden 1300 tienoilla Lontoon kaupunginisät perustivat toimikunnan ongelman ratkaisemiseksi, ja sekä Rikhard II (1377–1399) että Henrik V (1413–1422) yrittivät vähentää savua laein ja asetuksin. Se osoittautui turhaksi, sillä tarjolla ei ollut muuta lämmityskeinoa kuin hiili.
1600-luvulla rikkipäästöt olivat jo niin vakavia, että rakennukset ja taideteokset alkoivat rapautua. Tähän kiinnitti huomiota muun muassa kirjailija John Evelyn. Hän kirjoitti vuonna 1661 yhden ensimmäisistä ilmansaasteita käsittelevistä teoksista, Fumifugium-pamfletin, jossa hän kuninkaaseen ja parlamenttiin vedoten kuvaili savun ihmisille ja rakennuksille aiheuttamia haittoja.
Evelyn ehdotti, että lontoolaiset alkaisivat polttaa puuta ja että tuotantolaitokset siirrettäisiin kaupungin ulkopuolelle. Hän ehdotti myös, että kaupunkiin perustettaisiin laajoja puistoalueita ja istutettaisiin puita.
Evelynin ehdotuksista ei kuitenkaan ollut apua, sillä lontoolaiset jatkoivat hiilen polttamista entiseen malliin. Kun runsaasti energiaa vaativat teollisuuslaitokset alkoivat 1800-luvulla yleistyä, hiilen käyttö lisääntyi suorastaanräjähdysmäisesti. Sen myötä lisääntyivät myös haitalliset päästöt, jotka aiheuttivat Lontoolle tunnusomaisen hernerokkasumun.
