Nobelin veljekset olivat Venäjän öljyparoneja

Hän ei neuvotellut hankinnasta nuorempien veljiensä Ludvigin ja Alfredin kanssa. Kun he kuulivat kaupasta, he suhtautuivat siihen varauksellisesti mutta silti myönteisesti.

”Me olemme onnistuneet saavuttamaan taloudellisen riippumattomuuden, ja meidän pitää siksi auttaa Robertia hänen pyrkimyksissään samaan”, Ludvig kirjoitti Alfredille. Kumpikaan ei arvannut, miten onnistuneeksi Bakun kauppa lopulta osoittautui.

Veljesten isä teki konkurssin

Nobelin veljesten isä Immanuel oli epäonnistunut omissa liiketoimissaan ja muuttanut monien muiden tavoin 1800-luvun alkupuolella Venäjälle, jossa menestymisen mahdollisuudet olivat paremmat kuin Ruotsissa. Muutaman vuoden kuluttua Immanuel kutsui perheensäkin asumaan Pietariin. Hänen yrityksensä valmisti muun muassa moottoreita Venäjän laivastolle.

Vuonna 1859 tilanne muuttui. Immanuelin yritys teki konkurssin, ja hän muutti takaisin Ruotsiin. Pojat kokeilivat jos jonkinlaista ammattia. Heistä nuorin, Alfred, kehitti uuden räjähdysaineen, dynamiitin. Vuonna 1863 hänkin palasi Ruotsiin, patentoi keksintönsä ja rikastui.

Veljeksistä keskimmäinen, Ludvig, jäi Pietariin pyörittämään isänsä hylkäämää tehdasta ja sai sen taas kukoistamaan. Robert oli ainoa, joka ei ollut vielä tuolloin menestynyt liike-elämässä.

Kun Robert osti öljylähteet, Bakussa oli vasta hiljattain alettu hyödyntää alueen valtavia öljyvarantoja. Venäjän keisarin neuvonantajat nimittivät öljyä ”arvottomaksi haisevaksi mustaksi massaksi”, ja 1800-luvun puolivälissä öljyllä oli vasta vähän käyttökohteita.

Kehityksen suunta muuttui kuitenkin pian, kun valopetroli syrjäytti valaanrasvan lamppujen polttoaineena. Petrolilampun valo oli myös kirkkaampi kuin talikynttilöiden lepattava liekki. Petrolia saatiin öljystä, jota Bakussa oli yllin kyllin.

Raakaöljyssä on monenlaisia käyttökelpoisia osia, mutta 1800-luvun lopulla oltiin kiinnostuneita lähinnä vain petrolista.

Loppu öljy poltettiin tai laskettiin maahan. Teollisuusalueen yllä leijui jatkuvasti niin paksu savu, että aluetta alettiin kutsua Mustaksi kaupungiksi.

Aiemmin Venäjä oli öljyvaroistaan huolimatta tuonut maahan yhdysvaltalaista petrolia, joka oli kotimaista tuotantoa parempaa ja jopa edullisempaa.

Robertin petroli osoittautui yhtä hyväksi kuin tuontitavara. Kun vuonna 1876 Pietariin tuotiin kokeeksi 300 tynnyriä hänen petroliaan, öljyntuonti Yhdysvalloista alkoi hiipua. Ei aikaakaan, kun Robertista tuli yksi Venäjän tunnetuimmista öljyntuottajista.

Ludvig rakensi öljyputkia

Vuonna 1876 Ludvig kiinnostui isonveljensä liiketoimista niin paljon, että hän matkusti Bakuun 17-vuotiaan Emanuel-poikansa kanssa.

Ludvig vaikuttui Robertin saavutuksista ja oivalsi pian, että hänen insinöörintaitonsa voisivat olla hyödyksi Robertin pienessä öljy-yhtiössä. Hänellä oli runsaasti ideoita esimerkiksi sen suhteen, miten öljyä voitaisiin kuljettaa Bakusta aiempaa enemmän ja helpommin.

”Voitto, jota tästä saadaan, on suunnaton!” hän kirjoitti innostuneena Alfredille Ruotsiin.

Bakussa öljy kuljetettiin yleensä tynnyreillä ja hevosvetoisilla kärryillä öljykentiltä jalostamoihin, jotka sijaitsivat noin 12 kilometrin päässä.

Kuljetus työllisti runsaasti alueella asuvia tataareja, mutta se oli kallista ja hidasta. Ludvig oli kuullut, että Yhdysvalloissa öljyä pumpattiin putkia pitkin, ja hän lähetti väkeä Yhdysvaltoihin ottamaan vaivihkaa selvää menetelmästä.

Hän tarjosi myös muille jalostamoille mahdollisuutta osallistua öljyputken rakentamiseen ja käyttöön mutta ei saanut vastakaikua. ”Meillähän on tataareja”, hänelle vastattiin.

Ludvig ei antanut ulkopuolisen tuen puutteen haitata, ja vuonna 1877 öljy
alkoi virrata putkia pitkin Nobelin öljykentiltä jalostamoon. Työttömäksi jääneet tataarit vimmastuivat niin, että veljekset joutuivat palkkaamaan kasakoita vartioimaan öljylinjaa tihutöiden varalta.

Lisäkuluista huolimatta putken rakennuskustannukset oli katettu jo vuodessa, ja linja alkoi tuottaa voittoa.

Branobel laajensi toimintaansa

Ludvigin kekseliäisyys ja yritteliäisyys olivat tervetulleita yritykselle. Sen 13 tehdasta Bakussa saivat pian myös yhteisen jakeluverkoston, jonka ansiosta petroli kulki Venäjän joka kolkkaan.

Veljekset rakennuttivat myös maailman ensimmäisen öljytankkerin, ja he olivat Venäjällä ensimmäisiä, jotka kuljettivat öljytuotteet varastoihin erikoisvalmisteisilla säiliövaunuilla rautateitä pitkin.

Varastoissa tuotteet pakattiin yleensä tynnyreihin ennen kuin ne lähettiin eteenpäin. Kun tynnyreitä ei enää saatu riittävästi, veljekset perustivat myös oman tynnyritehtaan, joka tuotti 100 000 tynnyriä vuodessa.

Nobelien öljyimperiumi kasvoi yhdeksi Euroopan suurimmista, ja se työllisti tuhansia ihmisiä.

Työläisiä kohdeltiin yrityksessä paremmin kuin 1800-luvun lopulla oli tapana. Työpäivät olivat toki pitkiä, mutta palkka oli keskimääräistä parempi ja työntekijät saivat osuuden vuoden voitosta. Lisäksi heille tarjottiin kunnon asunnot tavanomaisten epäinhimillisten parakkien sijaan.

Työntekijöiden lapset saivat käydä koulua ilmaiseksi, ja Ludvig perusti johtavassa asemassa oleville alaisilleen Villa Petroleaksi kutsutun asuinalueen, jonka puistot viheriöivät paahtavallakin helteellä.

Robert vetäytyi öljyhankkeesta

Ludvigin ehtymätön tarmo kävi lopulta Robertin hermoille. Tämä tunsi itsensä syrjäytetyksi ja muutti raivoissaan takaisin Ruotsiin.

Sieltä hän lähetteli Bakuun tulikivenkatkuisia viestejä. Ludvig kuvaili niitä Alfredille: ”Hänen kirjeensä minulle ovat halpamaisia, täynnä katkeruutta, ivaa ja vihaa.”

Kaksi vuotta myöhemmin Robert palasi silti Bakuun joksikin aikaa. Tällöin Ludvig piti hänelle isot jäähyväisjuhlat.

Ludvigille alkoi ilmaantua ongelmia. Alfred ansaitsi hyvin keksinnöllään, ja Ludvig joutui kääntymään toistuvasti hänen puoleensa pyytääkseen lainaa.

Branobel oli sinänsä tuottoisa yhtiö, mutta Ludvigin jatkuvasti käynnistämät uudet hankkeet nielivät pääomaa. Alfred, jolla oli yhtiön osakkeita, lähetti Bakuun rahaa ja hyviä neuvoja mutta kieltäytyi tulemasta paikan päälle. ”Kuiva, pölyisä ja öljyn täplittämä erämaa ei houkuttele minua”, Alfred kirjoitti.

Standard Oil piinasi Branobelia

Menestyksestään huolimatta Ludvig sai pian kokea öljymarkkinoiden armottomuuden. Niitä hallitseva yhdysvaltalainen Standard Oil -yhtiö oli nimittäin iskenyt silmänsä Venäjän öljykauppaan.

Öljypohatta John D. Rockefellerin perustama Standard Oil laski vuonna 1886 öljyn hintaa pakottaakseen Branobelin lopettamaan toimintansa. Yhtiö yritti muutenkin häiritä Ludvigin liiketoimia. Yhtiön agentit sekoittivat vettä yhteen öljyerään ja levittivät valheellisia huhuja öljyn heikosta laadusta.

Vaikka Branobelin myynti vähenikin, Standard Oil ei saanut kunnon jalansijaa Venäjällä, joka pysyi Branobelin markkina-alueena. Öljy alkoi vähitellen syrjäyttää hiilen teollisuuden ja laivojen polttoaineena, ja öljypolttimia kehitellyt Ludvig loi perustan laajoille polttoöljymarkkinoille.

Kun Ludvigin poika Emanuel sitten paranteli dieselmoottoria, Branobel alkoi myydä myös dieselöljyä. Näin yhä suurempi osa raakaöljystä käytettiin hyödyksi.

Ludvig ja Alfred kuolivat

Vuonna 1873 alueella tuotettiin vuodessa noin 23 000 tonnia öljyä. Vuoteen 1894 mennessä määrä oli kasvanut lähes kuuteen miljoonaan tonniin, ja kolme vuotta myöhemmin Venäjästä oli jo tullut maailman suurin öljyntuottaja. 45 prosenttia kaikesta raakaöljystä oli peräisin sieltä, ja yli viidennes venäläisestä öljystä saatiin juuri Branobelin kentiltä.

Ludvig kuoli jo vuonna 1888, ja vuonna 1896 kuoli ensin Robert ja neljä kuukautta myöhemmin Alfred, joka testamentissaan määräsi, että osa hänen omaisuudestaan piti käyttää joka vuosi tieteen ja kulttuurin merkkihenkilöiden palkitsemiseen. Branobelin johtaminen lankesi Ludvigin pojalle Emanuelille.

Vuoden 1900 tienoilla Venäjällä alkoi kyteä yhteiskunnallinen tyytymättömyys. Teollisuustyöläisiä oli jo noin kolme miljoonaa, ja kehnot palkat ja 12–14 tunnin työpäivät olivat tavallisia. Vuonna 1903 Venäjällä alkoi ensimmäinen yleislakko. Kaksi vuotta myöhemmin tilanne kiristyi myös Bakussa.

Kuukauden aikana tuhottiin yli tuhat öljylähdettä ja tehtaita ryösteltiin. Branobel pääsi vähällä, sillä useimmat työläiset pysyivät yhtiölle uskollisina.

Baku kävi silti vaaralliseksi paikaksi. Vuonna 1907 sinne saapui mies nimeltä Josif Džugašvili, joka alkoi organisoida öljyparoneita vastaan suunnattuja lakkoja, sieppauksia ja murhia. Myöhemmin hänet tunnettiin nimellä Stalin.

Levottomuuksista huolimatta Branobelin liiketoimet luistivat ja öljyn kysyntä kasvoi.

Emanuel pakeni valepuvussa

Ensimmäisen maailmansodan aikana tehtaat hädin tuskin pystyivät tyydyttämään markkinoiden öljyntarpeen. Vuonna 1916 Branobelin tehtaissa oli jo 50 000 työntekijää ja ne tuottivat kolmanneksen Venäjän öljystä. Menestys oli kuitenkin kuin punainen vaate maan kommunisteille.

Pietarissa syntynyt kapinahenki ulottui pian Bakuun saakka. ”Kapitalistisia verenimijöitä” murhattiin päivittäin, ja vallankumouksen vastustajat ammuttiin järjestelmällisesti. Branobel välttyi pahimmalta, mutta Emanuel oivalsi, että hänen oli viisainta poistua Venäjältä.

Maatyöläiseksi pukeutuneena ja väärillä henkilöpapereilla varustautuneena hän matkusti ensin Berliiniin ja sieltä Tukholmaan.

Seuraavina vuosina Bakussa pyyhittiin pois kaikki jäljet Nobelin yhtiöstä, ja yrityksen nimeksi vaihdettiin Russki Dizel. Ruotsalaisten yli 40 vuotta kestänyt öljymahti Venäjällä päättyi.