Kun Robert Nobel vuonna 1873 saapui Kaspianmeren rannalle Bakuun, kaupunki oli likainen ja täynnä kärpäsiä ja siellä tuuli armottomasti. 44-vuotias ruotsalainen oli silti innoissaan: kaupunkipahasessa näytti olevan juuri hänen kaipaamansa toimintaa. Joka paikassa kohosi alkeellisia puisia poraustorneja, ja väkevä öljynkatku pisteli nenää ja sai silmät vuotamaan.
Liiketoimissaan epäonnistunut Robert haistoi Bakussa öljyn lisäksi menestymisen mahdollisuuden. Hän oli saapunut Bakuun kahden veljensä lähettämänä ostamaan saksanpähkinäpuuta kiväärintukkien valmistukseen, mutta suunnitelmat muuttuivat. Puutavaran sijaan hän päätti hankkia mukanaan tuomillaan 25 000 ruplalla maapalan öljylähteineen sekä pienen öljynjalostamon.
Robert oli vanhin kolmesta Nobelin veljeksestä (neljäs, Emil, oli menehtynyt lähes kymmenen vuotta aiemmin).
Hän ei neuvotellut hankinnasta nuorempien veljiensä Ludvigin ja Alfredin kanssa. Kun he kuulivat kaupasta, he suhtautuivat siihen varauksellisesti mutta silti myönteisesti.
”Me olemme onnistuneet saavuttamaan taloudellisen riippumattomuuden, ja meidän pitää siksi auttaa Robertia hänen pyrkimyksissään samaan”, Ludvig kirjoitti Alfredille. Kumpikaan ei arvannut, miten onnistuneeksi Bakun kauppa lopulta osoittautui.
Veljesten isä teki konkurssin
Nobelin veljesten isä Immanuel oli epäonnistunut omissa liiketoimissaan ja muuttanut monien muiden tavoin 1800-luvun alkupuolella Venäjälle, jossa menestymisen mahdollisuudet olivat paremmat kuin Ruotsissa. Muutaman vuoden kuluttua Immanuel kutsui perheensäkin asumaan Pietariin. Hänen yrityksensä valmisti muun muassa moottoreita Venäjän laivastolle.
Vuonna 1859 tilanne muuttui. Immanuelin yritys teki konkurssin, ja hän muutti takaisin Ruotsiin. Pojat kokeilivat jos jonkinlaista ammattia. Heistä nuorin, Alfred, kehitti uuden räjähdysaineen, dynamiitin. Vuonna 1863 hänkin palasi Ruotsiin, patentoi keksintönsä ja rikastui.
Veljeksistä keskimmäinen, Ludvig, jäi Pietariin pyörittämään isänsä hylkäämää tehdasta ja sai sen taas kukoistamaan. Robert oli ainoa, joka ei ollut vielä tuolloin menestynyt liike-elämässä.
Kun Robert osti öljylähteet, Bakussa oli vasta hiljattain alettu hyödyntää alueen valtavia öljyvarantoja. Venäjän keisarin neuvonantajat nimittivät öljyä ”arvottomaksi haisevaksi mustaksi massaksi”, ja 1800-luvun puolivälissä öljyllä oli vasta vähän käyttökohteita.
Kehityksen suunta muuttui kuitenkin pian, kun valopetroli syrjäytti valaanrasvan lamppujen polttoaineena. Petrolilampun valo oli myös kirkkaampi kuin talikynttilöiden lepattava liekki. Petrolia saatiin öljystä, jota Bakussa oli yllin kyllin.
Bakun yllä leijui jatkuvasti niin paksu savu, että aluetta alettiin kutsua Mustaksi kaupungiksi.
Raakaöljyssä on monenlaisia käyttökelpoisia osia, mutta 1800-luvun lopulla oltiin kiinnostuneita lähinnä vain petrolista.
Loppu öljy poltettiin tai laskettiin maahan. Teollisuusalueen yllä leijui jatkuvasti niin paksu savu, että aluetta alettiin kutsua Mustaksi kaupungiksi.
Aiemmin Venäjä oli öljyvaroistaan huolimatta tuonut maahan yhdysvaltalaista petrolia, joka oli kotimaista tuotantoa parempaa ja jopa edullisempaa.
Lue myös:
Robertin petroli osoittautui yhtä hyväksi kuin tuontitavara. Kun vuonna 1876 Pietariin tuotiin kokeeksi 300 tynnyriä hänen petroliaan, öljyntuonti Yhdysvalloista alkoi hiipua. Ei aikaakaan, kun Robertista tuli yksi Venäjän tunnetuimmista öljyntuottajista.
Ludvig rakensi öljyputkia
Vuonna 1876 Ludvig kiinnostui isonveljensä liiketoimista niin paljon, että hän matkusti Bakuun 17-vuotiaan Emanuel-poikansa kanssa.
Ludvig vaikuttui Robertin saavutuksista ja oivalsi pian, että hänen insinöörintaitonsa voisivat olla hyödyksi Robertin pienessä öljy-yhtiössä. Hänellä oli runsaasti ideoita esimerkiksi sen suhteen, miten öljyä voitaisiin kuljettaa Bakusta aiempaa enemmän ja helpommin.
”Voitto, jota tästä saadaan, on suunnaton!” hän kirjoitti innostuneena Alfredille Ruotsiin.
Bakussa öljy kuljetettiin yleensä tynnyreillä ja hevosvetoisilla kärryillä öljykentiltä jalostamoihin, jotka sijaitsivat noin 12 kilometrin päässä.
Öljyä ei enää heitetty hukkaan
Nobelien yhtiön menestys perustui tapaan tuottaa raakaöljystä enemmän ja aiempaa laadukkaampaa petrolia. He alkoivat myös valmistaa ylijäämäöljystä myyntikelpoisia tuotteita.
Öljy kuumennettiin
Raakaöljy kuumennettiin jopa 400-asteiseksi.
Kaasut tiivistyivät
Kaasuuntunut öljy johdettiin jakotislaustorniin. Öljyn eri osat eli jakeet tiivistyivät erilaisissa lämpötiloissa niiden kaasuuntumispisteen mukaan.
Pohjalta saatiin bitumia
Lämpötila oli korkein tornin pohjalla. Sinne jäävästä jakeesta tehtiin mm. bitumia ja asvalttia.
Polttoöljy tiivistyi
Polttoöljy tiivistyi noin 370 asteessa. Sitä käytettiin mm. lämmitykseen.
Voiteluöljy syntyi
Voiteluöljy, jota tarvittiin koneisiin ja moottoreihin, tiivistyi noin 270 asteessa.
Dieselöljy tiivistyi
Dieselöljy tiivistyi noin 170 asteessa. Se oli junien ja laivojen polttoainetta.
Petroli tarvitsi 70 astetta
Petroli oli tärkein tuote. Se tiivistyi 70 asteessa, ja sitä käytettiin mm. lamppuöljynä.
Kaasu tarvitsi alhaisimman lämpötilan
Kaasut kohosivat jakotislaustornin huippuun, jossa lämpötila oli alhaisin. Kaasua käytettiin mm. yhtiön henkilöstön asuntojen keittiöissä.
Kuljetus työllisti runsaasti alueella asuvia tataareja, mutta se oli kallista ja hidasta. Ludvig oli kuullut, että Yhdysvalloissa öljyä pumpattiin putkia pitkin, ja hän lähetti väkeä Yhdysvaltoihin ottamaan vaivihkaa selvää menetelmästä.
Hän tarjosi myös muille jalostamoille mahdollisuutta osallistua öljyputken rakentamiseen ja käyttöön mutta ei saanut vastakaikua. ”Meillähän on tataareja”, hänelle vastattiin.
Ludvig ei antanut ulkopuolisen tuen puutteen haitata, ja vuonna 1877 öljy
alkoi virrata putkia pitkin Nobelin öljykentiltä jalostamoon. Työttömäksi jääneet tataarit vimmastuivat niin, että veljekset joutuivat palkkaamaan kasakoita vartioimaan öljylinjaa tihutöiden varalta.
Lisäkuluista huolimatta putken rakennuskustannukset oli katettu jo vuodessa, ja linja alkoi tuottaa voittoa.
Branobel laajensi toimintaansa
Ludvigin kekseliäisyys ja yritteliäisyys olivat tervetulleita yritykselle. Sen 13 tehdasta Bakussa saivat pian myös yhteisen jakeluverkoston, jonka ansiosta petroli kulki Venäjän joka kolkkaan.
Vuonna 1878 Robert, Ludvig ja Alfred Nobel perustivat öljy-yhtiön, jota kutsuttiin Branobeliksi. Yhtiön liikemerkki esitti Bakun kuuluisaa tulitemppeliä Atešgahia.
Veljekset rakennuttivat myös maailman ensimmäisen öljytankkerin, ja he olivat Venäjällä ensimmäisiä, jotka kuljettivat öljytuotteet varastoihin erikoisvalmisteisilla säiliövaunuilla rautateitä pitkin.
Varastoissa tuotteet pakattiin yleensä tynnyreihin ennen kuin ne lähettiin eteenpäin. Kun tynnyreitä ei enää saatu riittävästi, veljekset perustivat myös oman tynnyritehtaan, joka tuotti 100 000 tynnyriä vuodessa.
Nobelien öljyimperiumi kasvoi yhdeksi Euroopan suurimmista, ja se työllisti tuhansia ihmisiä.
Veljekset rakensivat maailman ensimmäisen öljytankkerin
Työläisiä kohdeltiin yrityksessä paremmin kuin 1800-luvun lopulla oli tapana. Työpäivät olivat toki pitkiä, mutta palkka oli keskimääräistä parempi ja työntekijät saivat osuuden vuoden voitosta. Lisäksi heille tarjottiin kunnon asunnot tavanomaisten epäinhimillisten parakkien sijaan.
Työntekijöiden lapset saivat käydä koulua ilmaiseksi, ja Ludvig perusti johtavassa asemassa oleville alaisilleen Villa Petroleaksi kutsutun asuinalueen, jonka puistot viheriöivät paahtavallakin helteellä.
Robert vetäytyi öljyhankkeesta
Ludvigin ehtymätön tarmo kävi lopulta Robertin hermoille. Tämä tunsi itsensä syrjäytetyksi ja muutti raivoissaan takaisin Ruotsiin.
Sieltä hän lähetteli Bakuun tulikivenkatkuisia viestejä. Ludvig kuvaili niitä Alfredille: ”Hänen kirjeensä minulle ovat halpamaisia, täynnä katkeruutta, ivaa ja vihaa.”
Bakun öljykentillä syttyi usein laajoja tulipaloja. Nobelit perustivat alueelle ensimmäisen palokunnan.
Kaksi vuotta myöhemmin Robert palasi silti Bakuun joksikin aikaa. Tällöin Ludvig piti hänelle isot jäähyväisjuhlat.
Ludvigille alkoi ilmaantua ongelmia. Alfred ansaitsi hyvin keksinnöllään, ja Ludvig joutui kääntymään toistuvasti hänen puoleensa pyytääkseen lainaa.
Branobel oli sinänsä tuottoisa yhtiö, mutta Ludvigin jatkuvasti käynnistämät uudet hankkeet nielivät pääomaa. Alfred, jolla oli yhtiön osakkeita, lähetti Bakuun rahaa ja hyviä neuvoja mutta kieltäytyi tulemasta paikan päälle. ”Kuiva, pölyisä ja öljyn täplittämä erämaa ei houkuttele minua”, Alfred kirjoitti.
Standard Oil piinasi Branobelia
Menestyksestään huolimatta Ludvig sai pian kokea öljymarkkinoiden armottomuuden. Niitä hallitseva yhdysvaltalainen Standard Oil -yhtiö oli nimittäin iskenyt silmänsä Venäjän öljykauppaan.
Ruotsalaiset rakensivat ensimmäisen öljytankkerin
Petrolia kuljetettiin ensin tynnyreissä, mutta ne olivat kalliita ja ne saattoivat vuotaa. Vuonna 1876 Ludvig ja Robert Nobel suunnittelivat petrolinkuljetukseen isoja säiliöitä sisältävän laivan.
Tehtävä ei ollut helppo, sillä petroli oli vaarallista kuljetettavaa. Säiliöt oli muun muassa suunniteltava niin, että kaasut pystyttiin johtamaan niistä pois ja lasti pystyi laajenemaan lämmössä. Säiliöaluksesta tuli 45 metriä pitkä ja 8 metriä leveä, ja siihen mahtui 240 tonnia petrolia. Ensimmäinen aluksista, Zoroaster, valmistui vuonna 1878.
Jo vuonna 1885 Kaspianmerellä purjehti 11 Nobelien säiliöalusta ja Itämerellä kaksi. Yksi laivoista oli määrä nimetä Alfred Nobelin mukaan, mutta tämä kieltäytyi kunniasta: ”Laivat ovat naisellisia, eikä niitä saa nimetä vanhan hylyn mukaan.”
Öljypohatta John D. Rockefellerin perustama Standard Oil laski vuonna 1886 öljyn hintaa pakottaakseen Branobelin lopettamaan toimintansa. Yhtiö yritti muutenkin häiritä Ludvigin liiketoimia. Yhtiön agentit sekoittivat vettä yhteen öljyerään ja levittivät valheellisia huhuja öljyn heikosta laadusta.
Vaikka Branobelin myynti vähenikin, Standard Oil ei saanut kunnon jalansijaa Venäjällä, joka pysyi Branobelin markkina-alueena. Öljy alkoi vähitellen syrjäyttää hiilen teollisuuden ja laivojen polttoaineena, ja öljypolttimia kehitellyt Ludvig loi perustan laajoille polttoöljymarkkinoille.
Kun Ludvigin poika Emanuel sitten paranteli dieselmoottoria, Branobel alkoi myydä myös dieselöljyä. Näin yhä suurempi osa raakaöljystä käytettiin hyödyksi.
Ludvig ja Alfred kuolivat
Vuonna 1873 alueella tuotettiin vuodessa noin 23 000 tonnia öljyä. Vuoteen 1894 mennessä määrä oli kasvanut lähes kuuteen miljoonaan tonniin, ja kolme vuotta myöhemmin Venäjästä oli jo tullut maailman suurin öljyntuottaja. 45 prosenttia kaikesta raakaöljystä oli peräisin sieltä, ja yli viidennes venäläisestä öljystä saatiin juuri Branobelin kentiltä.
Kun muut öljyntuottajat varastoivat öljyä altaissa, Nobelin veljekset käyttivät suljettuja metallisäiliöitä, joista öljy ei päässyt haihtumaan.
Ludvig kuoli jo vuonna 1888, ja vuonna 1896 kuoli ensin Robert ja neljä kuukautta myöhemmin Alfred, joka testamentissaan määräsi, että osa hänen omaisuudestaan piti käyttää joka vuosi tieteen ja kulttuurin merkkihenkilöiden palkitsemiseen. Branobelin johtaminen lankesi Ludvigin pojalle Emanuelille.
Vuoden 1900 tienoilla Venäjällä alkoi kyteä yhteiskunnallinen tyytymättömyys. Teollisuustyöläisiä oli jo noin kolme miljoonaa, ja kehnot palkat ja 12–14 tunnin työpäivät olivat tavallisia. Vuonna 1903 Venäjällä alkoi ensimmäinen yleislakko. Kaksi vuotta myöhemmin tilanne kiristyi myös Bakussa.
Kuukauden aikana tuhottiin yli tuhat öljylähdettä ja tehtaita ryösteltiin. Branobel pääsi vähällä, sillä useimmat työläiset pysyivät yhtiölle uskollisina.
Nobelin säiliövaunut kuljettivat öljyn jalostamoista varastoihin.
Nobelit kehittivät kuljetuskalustoa
Nobelin veljekset päättivät vuonna 1877 rakentaa rautatiellä kuljetettavia säiliövaunuja öljytuotteiden siirtämiseksi varastoihin. Venäjän valtio ei kiinnostunut hankkeesta, ja Ludvig Nobel sai suunnitella sekä säiliövaunut että niitä vetävät veturit itse.
Vuonna 1883 veljeksillä oli käytössään 1 500 säiliövaunua. Ludvigin kerrotaan tienneen aina jokaisen vaunun sijainnin. Pääkonttoriin tulvi jatkuvasti sähkeitä junien matkan edistymisestä, ja tiedot merkittiin nuppineuloilla suurelle Venäjän kartalle.
Baku kävi silti vaaralliseksi paikaksi. Vuonna 1907 sinne saapui mies nimeltä Josif Džugašvili, joka alkoi organisoida öljyparoneita vastaan suunnattuja lakkoja, sieppauksia ja murhia. Myöhemmin hänet tunnettiin nimellä Stalin.
Levottomuuksista huolimatta Branobelin liiketoimet luistivat ja öljyn kysyntä kasvoi.
Emanuel pakeni valepuvussa
Ensimmäisen maailmansodan aikana tehtaat hädin tuskin pystyivät tyydyttämään markkinoiden öljyntarpeen. Vuonna 1916 Branobelin tehtaissa oli jo 50 000 työntekijää ja ne tuottivat kolmanneksen Venäjän öljystä. Menestys oli kuitenkin kuin punainen vaate maan kommunisteille.
Stalin oli tehnyt töitä Bakun öljykentillä, ja hän vastusti kiivaasti öljypohattoja.
Pietarissa syntynyt kapinahenki ulottui pian Bakuun saakka. ”Kapitalistisia verenimijöitä” murhattiin päivittäin, ja vallankumouksen vastustajat ammuttiin järjestelmällisesti. Branobel välttyi pahimmalta, mutta Emanuel oivalsi, että hänen oli viisainta poistua Venäjältä.
Maatyöläiseksi pukeutuneena ja väärillä henkilöpapereilla varustautuneena hän matkusti ensin Berliiniin ja sieltä Tukholmaan.
Seuraavina vuosina Bakussa pyyhittiin pois kaikki jäljet Nobelin yhtiöstä, ja yrityksen nimeksi vaihdettiin Russki Dizel. Ruotsalaisten yli 40 vuotta kestänyt öljymahti Venäjällä päättyi.
