Hitlerin näkymätön hävittäjä oli edellä aikaansa

Yhdysvaltojen joukot löysivät toisen maailmansodan viimeisinä viikkoina Frankfurtin läheltä tuntemattoman lentokoneen. Kone oli niin mullistava, että se olisi voinut kääntää sodan kulun.

Yhdysvaltojen joukot löysivät toisen maailmansodan viimeisinä viikkoina Frankfurtin läheltä tuntemattoman lentokoneen. Kone oli niin mullistava, että se olisi voinut kääntää sodan kulun.

Courtesy Myth Merchant Films

Yhdysvaltojen maavoimien 3. armeijan sotilaat hyppäsivät kuorma-auton lavalta ja suuntasivat tyhjään lentokonehalliin.

Kaukaa kiiri etenevien liittoutuneiden ja vetäytyvien saksalaisten laukaustenvaihdon ääniä. Asetehdas sijaitsi syrjäisessä metsässä 150 kilometrin päässä Frankfurtista, ja luotettavien tiedustelutietojen mukaan siellä piti olla eräs Hitlerin ihmeaseista. Mullistavan uuden aseen oli pitänyt kääntää sota saksalaisten voitoksi.

Hitlerin tuhatvuotinen valtakunta lähestyi loppuaan huhtikuun puolivälissä vuonna 1945, ja yhdysvaltalaiset etsivät vimmaisesti edistyksellisiä aseita löytääkseen ne ennen Neuvostoliittoa.

Saksan teknologinen osaaminen ei saisi missään nimessä päätyä puna-armeijan käsiin.

Amerikkalaiset avasivat hangaarin oven, ja sinne tulviva valo paljasti kummallisen koneen.

Lattialla oli niin erikoisia lentokoneen osia, etteivät sotilaat ensin tunnistaneet löytämäänsä. Keskeneräiseen koneeseen ei ollut kiinnitetty siipiä, ja se poikkesi oman aikansa hävittäjistä ja pommittajista täydellisesti.

Kartta, johon on merkitty Saksa
© Shutterstock

Saksa/1945

Saksa oli häviämässä sodan, mutta kaksi veljestä rakensi päättäväisesti mullistavaa lentokonetta, joka olisi muita hävittäjiä nopeampi ja jota tutkat eivät havaitsisi. Maailman ensimmäinen häivehävittäjä, Ho 229 V3, oli Reimar ja Walter Hortensin 20-vuotisen ilmailu-uran kohokohta.

Muodoltaan se muistutti lähinnä lepakkoa. Kiiltävä harmaanvihreä kone hakaristeineen näytti koottuna yhdeltä suurelta siiveltä, jossa oli terävä pyrstö. Potkureita ei ollut lainkaan. Koneen runkoon ohjaamon molemmille puolille oli asennettu kaksi upouutta ja teknisesti edistyksellistä suihkumoottoria.

Yhdysvaltalaiset olivat varmoja siitä, että he olivat löytäneet yhden Hitlerin ihmeaseista. Liittoutuneiden kokoamaa Saksan uusien aseiden luetteloa tutkittaessa kävi selväksi, että syrjäisen metsän lentokonehallista löytynyt lentokone oli häivehävittäjä Ho 229.

Saksa sai rakentaa vain liitokoneita

Veljekset Reimar ja Walter Horten olivat höyrähtäneet lentokoneisiin jo lapsena.

He osallistuivat kotitekoisilla koneillaan joka vuosi Saksan kansallisiin lennokkimestaruuskilpailuihin. Ensimmäisen maailmansodan voittajien sanelema Versaillesin sopimus kielsi Saksalta moottoroitujen ja aseistettujen lentokoneiden valmistamisen, ja purjelentokoneet nousivatkin Saksassa suureen suosioon maailmansotien välisenä aikana.

Kun yhdysvaltalaissotilaat avasivat hangaarin oven, sinne tulviva valo paljasti kummallisen koneen.

Hortenin veljekset aloittivat puisten ja vaneristen lennokkien rakentamisen vuonna 1925.

Varsinkin teknisesti lahjakas Reimar syventyi nopeasti yksisiipisiin muotoihin eli lentäviin siipiin, joissa ei ollut ollenkaan pyrstö-osaa ja joissa runko ja siipi oli yhdistetty.

Muoto vaati monimutkaisia matemaattisia laskelmia, jotta noste riitti lentämiseen ja laskeutuminen onnistuisi. Kokemuksen karttuessa veljesten yksisiipisistä tuli vakaampia kuin kilpailijoiden perinteisistä lennokeista, ja ne lensivät kauemmaksi.

Veljekset Walter ja Reimar Horten rakensivat lennokkeja jo lapsena. Walterin organisointikyvyn ansiosta Reimar sai mahdollisuuden kehittää yksisiipistä lentokonetta.

© Nurflügel

Veljekset voittivat ensimmäisen palkinnon vuosien 1930, 1931 ja 1932 mestaruuskilpailuissa Frankfurt am Mainin lähellä Wasserkuppen ylängöllä.

Menestys innoitti veljeksiä entisestään, ja 17-vuotias Reimar ja 19-vuotias Walter päättivät vuonna 1932 rakentaa täysikokoisen lentävän siiven ja lentää konetta itse. Vuonna 1933 valmistunut liitokone sai nimekseen Ho I.

Veljekset osallistuivat kesällä 1934 purjelentokisoihin ja saivat palkinnoksi 600 valtakunnanmarkkaa uraauurtavimmasta muotoilusta.

Liitokoneen kuljettaminen kotiin osoittautui niin hankalaksi, että veljekset polttivat sen otettuaan ensin talteen tärkeimmät metalliosat.

Reimar ei kuitenkaan lannistunut. Hän päinvastoin vannoi rakentavansa heti uuden koneen – ja tällä kertaa moottoroidun, sillä Hitlerin hallinto oli antanut siihen luvan Versaillen sopimusta uhmaten.

Veljekset saivat tilaisuutensa

Ho II rakennettiin Ho I:n tapaan perheen kodissa Bonnissa.

Venusbergwegiä pitkin kulkenut väki sai usein ihmetellä, mitä ovien takana tapahtui, kun vaikkapa ikkunasta pisti esiin siivenkärki.

Olohuoneen pariovet piti irrottaa, kun liitokone tuotiin ulos, ja siivet raapivat parkettilattiaa. Max ja Elizabeth Horten tukivat poikiensa projektia varauksetta, vaikka koti kokikin kovia.

Ho II valmistui toukokuussa 1935, mutta veljekset myöhästyivät hiukan kesän mestaruuskilpailuista.

Samoihin aikoihin heidät kutsuttiin natsihallinnon vaatimaan kahden vuoden pakolliseen varusmiespalvelukseen.

Walterista tuli hävittäjälentäjä, ja Reimar palveli Luftwaffen kouluttajana Kölnissä. Asepalvelus vaikutti ensin estävän koneiden kehitystyön, mutta sitten onni kääntyi.

Kölnin lentokentän johtajaksi tuli majuri Oskar Dinort, joka oli intohimoisen kiinnostunut liitokoneista. Hän oli purjelennon maailmanennätyksen haltija 14 tunnin ja 43 minuutin lennollaan. Kun hän näki aerodynaamisen Ho II:n, hän tilasi Reimarilta heti sellaisen, ja samoin tekivät monet muut upseerit.

Puusta ja kevytmetalleista valmistetut kevyet koneet kuluttivat vähemmän polttoainetta ja lensivät pidemmälle kuin tavalliset lentokoneet.

Hortenin veljesten työ kiinnitti nyt toden teolla saksalaisten asiantuntijoiden huomion, ja Reimar ja Walter saivat vuonna 1938 kansallisen 5 000 valtakunnanmarkan Lilienthal-palkinnon uraauurtavasta muotoilusta.

Palkintosumman avulla veljekset pystyivät rahoittamaan vuoden ilmailuopinnot Berliinin teknillisessä yliopistossa.

Tekaistun erikoisjoukon palveluksessa

Saksa valloitti Puolan vuonna 1939. Toinen maailmansota merkitsi molemmille veljeksille Luftwaffen palvelukseen astumista.

Ho-18 New Yorkin yllä
© Richard Keller

Kohteena Yhdysvallat

Saksan terävimmät aivot suunnittelivat ennen toista maailmansotaa ja sen aikana pitkän kantaman lentokoneita ja raketteja, joiden piti yltää pommittamaan New Yorkia ja muita kaukaisia kohteita. Eri hankkeet yhdistettiin vuonna 1942 ”Amerikanpommittaja”-projektiksi. Tarkoitus oli kehittää lentokone tai raketti, joka voisi lentää 11 000 kilometriä edestakaisin Yhdysvaltoihin neljän tonnin pommilasteineen.

Luftwaffen päällikkö Hermann Göring kutsui Hortenin veljekset mukaan hankkeeseen, ja nämä piirsivät yksisiipisen pommikoneen Ho 18:n. Kone perustui suihkuhävittäjä Ho 229:ään, mutta siinä oli suurempi 40 metrin siipien kärkiväli ja kuusi moottoria.

Häiveominaisuudet varmistettiin litteällä muodolla. Yhdysvaltojen tutkat olisivat havainneet Ho 18:n teoriassa vasta 20 kilometrin päässä rannikosta, ja se olisi voinut palata Saksaan tankkaamatta. Muiden ”Amerikanpommittaja”-hankkeiden tapaan Ho 18:n jäi kuitenkin toteutumatta.

Pommittamalla New Yorkia Saksa halusi kostaa tappionsa ja sitoa Yhdysvaltojen joukkoja kotimaansa puolustamiseen. Göring uskoi olevan vain ajan kysymys, milloin saksalaiset onnistuisivat valmistamaan mullistavan lentokoneen, jonka lastina olisi atomipommi.

Walter oli kuitenkin ovela ja keksi, miten veljekset pystyisivät jatkamaan lentokoneensa kehitystyötä. Hän pani peliin kaiken viehätysvoimansa ja sai Saksan ilmailuministeriön sihteerin väärentämään esimiehensä allekirjoituksen käskyyn, jolla Reimar siirrettiin Königsbergiin huippusalaisen ”Sonderkommando L In 3:n” palvelukseen.

Työryhmä oli vain vain nerokas peitetarina. Tosiasiassa koko ”Sonderkommando” oli vain verstas, jossa Reimar saattoi tehdä kokeitaan muun muassa siitä, miten lentokone voitaisiin piilottaa tutkalta. Kokeilussaan hän päätyi päällystämään koneen litteän siiven liimasta ja hiilipölymaalista tehdyllä pinnoitteella. Veljekset jatkoivat huijaamista ja tilasivat materiaaleja väärennetyillä allekirjoituksilla.

Paljastuminen olisi tiennyt molemmille pitkiä vankeusrangaistuksia, mutta Walter piti Reimarin työtä riskin arvoisena.

Vihollisen uusin tutkatekniikka osoitti tehokkuutensa Saksan ilmahyökkäyksissä Britanniaan heinä-lokakuussa 1940.

Walter näki, kuinka uutta Home Chain -tutkajärjestelmää käyttäneet englantilaiset ampuivat alas hänen lentäjäystäviään yksi toisensa jälkeen.

Saksalaisten Messerschmitt ME 109 oli lisäksi aivan liian hidas brittien Spit­fire-hävittäjään verrattuna.

Walter halusi Reimarin suunnittelevan ylivoimaisen hävittäjän, joka olisi kaksi kertaa Spitfireä nopeampi ja jota brittien tutkat eivät helposti havaitsisi.

Reimar suostui veljensä ehdotukseen: ”Tehdään se. Meitä uhkaa joka tapauksessa vankeusrangaistus, joten muutama väärennetty sähke ei enää muuta asiaa suuntaan tai toiseen.”

Veljekset vakuuttivat Göringin

Veljeksillä oli onnea, sillä Walter siirrettiin onnekkaasti hävittäjälentäjän tehtävästä tekniseksi neuvonantajaksi juuri perustettuun hävittäjäkoneiden tarkastustoimistoon, ja hän pääsi perehtymään uuteen tekniikkaan: suihkumoottoreihin. BMW:n ja Junkersin valmistamilla suihkumoottoreilla piti varustaa aivan uusi hävittäjäkoneiden sukupolvi.

Nähtyään suihkuhävittäjä Messerschmitt ME 262:n piirustukset ja pyrstöttömän rakettimoottorilla liikkuneen Lippisch DFS 194:n ensimmäisen koelennon Walter vakuuttui siitä, että potkurikoneiden aika oli ohi.

Walter väärensi yhä uusia allekirjoituksia tilatakseen suihkumoottoreita ja kootakseen 170 miehen työryhmän kuvitteelliseen Sonderkommando L In 3:een. Reimar esiintyi aina julkisesti Luftwaffen upseerin univormussa saadakseen veljesten projektin näyttämään sotilaallisesti merkittävältä.

Kesällä 1943 Reimar työskenteli yksisiipisen suihkuhävittäjän parissa, kun Luftwaffen päällikkö Hermann Göring esitti Saksan ilmailuteollisuudelle vaatimuksen.

Hän halusi sotilaskoneen, joka pystyisi lentämään tuhat kilometriä tuhannen kilometrin tuntivauhtia tuhannen kilon pommikuorman kanssa. Hortenin veljekset eivät aikailleet vaan esittelivät Luftwaffelle heti suihkuhävittäjähankkeensa Ho 229:n.

Ho 229 V3
© Imageshack/Shutterstock

Mulllistava muotoilu teki koneesta näkymättömän

Häivehävittäjä Ho 229 V3 suunniteltiin nopeaksi ja näkymättömäksi brittien tutkissa. Lopputulos edusti vallankumouksellista muotoilua, joka oli vuosikymmeniä edellä aikaansa.

Veljekset kutsuttiin parin viikon kuluttua Göringin maatilalle Carinhalliin Berliinin koillispuolelle. Göringin silmät levisivät Reimarin näyttäessä piirustuksiaan. Hän ymmärsi pian, että Reimarin lentävä siipi oli hänen saamistaan ehdotuksista ainoa, joka täytti vaatimukset.

Göring nousi tapaamisen lopuksi seisomaan ja huudahti: ”Tehkää se! Haluan nähdä tuon koneen lentävän.”

Kilpajuoksu kalenteria vastaan

Göringin tuki kohotti Ho 229:n epämääräisestä takapihaprojektista huipputärkeäksi hankkeeksi, jonka piti pelastaa tuhatvuotinen valtakunta tuholta.

Ho 229 oli tarkoitus koota Gothaer Waggonfabrik -tehtaalla, mutta Saksa oli ahtaalla joka rintamalla ja kärsi materiaalipulasta, joten hankkeen toteuttaminen ei ollut helppoa.

Keväällä 1945 yhdysvaltalaiset ylittivät Reinin ja brittikoneet pommittivat Saksan kaupunkeja, mutta Reimar teki työtään yötä päivää.

Laskelmien ja koelentojen perusteella Reimar päätteli, että suihkumoottorit toimisivat tehokkaimmin, jos ne sijoitettaisiin siiven päälle.

Hänen täytyi myös muokata siivekkeitä ja laskusiivekkeitä, jottei voimakas moottori saisi kevyttä siipeä pelättyyn ”dutch roll” -liikkeeseen, jossa kone vaappuu hallitsemattomasti keinuen puolelta toiselle.

”Tehkää se! Haluan nähdä tuon koneen lentävän.” Hermann Göring, Luftwaffen päällikkö

Göring vaati, että ihmeaseen piti olla valmis jo kuuden kuukauden kuluttua. Moottorit tuottivat kuitenkin ongelmia, sillä ne olivat 12 senttiä liian pitkiä niille varattuun tilaan, ja kallisarvoista aikaa menetettiin.

Maailman ensimmäinen yksisiipinen suihkuhävittäjä Ho 229 nousi ilmaan vasta 18. joulukuuta 1944. Reimar Horten seurasi ylpeänä maan kamaralta ainutlaatuisen koneensa lentoa.

Ho 229 vakuutti natsijohdon, ja Göring kutsui veljekset taas tapaamiseen. Reimar tapasi monta kertaa Luftwaffen päällikön, joka oli ihastunut veljesten työhön.

Miesten välit kehittyivät ajan mittaan yhä tuttavallisemmiksi.

”Puhuimme keskenämme lähes kuin isä ja poika”, Reimar Horten kertoi myöhemmin kirjailija David Myhralle.

Göring kysäisi eräässä tapaamisessa, mitä Reimar aikoi tehdä sodan jälkeen. Reimar vastasi hiukan hämmentyneenä, että hän haluaisi jatkaa lentävien siipien valmistamista verstaallaan Freiburgin lähellä, ja Göring myhäili:

Horten-kone vanerista
© Courtesy Myth Merchant Films

Hortenien kone testattiin

Kuinka lähellä valmista Hortenin veljesten häivekone lopulta oli?

Yhdysvaltalaisen ase- ja ilmailutehtaan Northrop Grummanin asiantuntijat päättivät selvittää asian vuonna 2008 ja valmistivat Ho 229 V3:sta tarkan kopion alkuperäisten piirustusten mukaan.

Kopio kiinnitettiin 15 metriä korkeaan tolppaan ja siihen suunnattiin brittien sodan aikana käyttämiä tutka-aaltoja. Tulos oli vaikuttava. Britit olivat havainneet viholliskoneet yleensä 160 kilometrin etäisyydeltä, mutta Hortenin veljesten kone olisi päässyt 30 kilometriä lähemmäksi rannikkoa. Briteillä olisi ollut vain kahdeksan minuuttia aikaa reagoida poikkeuksellisen nopean koneen ilmestymiseen, mikä oli 11 minuuttia vähemmän kuin muiden saksalaiskoneiden kohdalla.

Ho 229 V3:n mullistava muotoilu olisi tehnyt siitä vaarallisen aseen, jos kone olisi ehtinyt mukaan sotaan.

”Mainio suunnitelma, kannatan sitä. Freibugissa on niin aurinkoista ja kaunista. Yksi hangaari pitää varata Lufthansalleni. Rakenna sinä yksisiipisiä matkustajakoneita, niin Lufthansa kuljettaa matkustajia ympäri maailmaa."

Koelentäjä sinkoutui koneesta

Hortenin veljesten haave oli lähellä toteutumistaan, mutta sitten sattui onnettomuus.

Helmikuussa 1945 testattiin suihkuhävittäjän toista versiota, kun toinen moottori sammui.

Lentäjä ei halunnut tehdä mahalaskua vaan avasi laskutelineen, mikä horjutti koneen tasapainosta. Kauhistuneet katsojat näkivät, kuinka kone joutui syöksykierteeseen ja murskautui maahan.

Lentäjä lensi törmäyksessä valtavalla voimalla ohjaamosta läheisiin hedelmäpuihin, ja kun apu saapui, hän oli jo kuollut.

Onnettomuuden vuoksi Hortenien piti rakentaa uusi prototyyppi puhtaalta pöydältä. Reimar ja Walter kävivät innokkaina työhön, mutta maaliskuussa 1945 hekin tajusivat, että Saksan kohtalonhetket olivat käsillä. Koneen parannettu prototyyppi Ho 229 V3 ei ehtisi millään valmistua, vaikka Gothaer Waggonfabrik kuinka kiirehtisi.

tutkajärjestelmä Chain Home
© Corbis Historical/Getty Images

Ho-229 oli B2-koneen mallina

Yhdysvallat kehitti 1980-luvulla B-2 Spirit -pommikoneen, joka ei näkynyt tutkassa. Northrop Grummanin ilmailuinsinöörit kävivät konetta kehittäessään toistuvasti National Air and Space Museumissa, jossa pidetään ainoaa Ho 229 V3:a. Koneissa on monia yhtäläisyyksiä, kuten moottorit siipien päällä, mutta ei ole selvää, kuinka tarkasti B-2:ssa on matkittu vanhaa häivekonetta.

Hanke sai kuoliniskun 14. huhtikuuta 1945. Yhdysvaltojen joukot löysivät salaisen lentokonehallin, ja Reimar ja Walter Horten vietiin muiden saksalaisten tiedemiesten ja insinöörien kanssa Britanniaan kuulusteltaviksi.

Kuulustelijoiden kiinnostus laantui pian, sillä veljesten kuulustelua valvoneet asiantuntijat eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet lentävän siiven ideaa. Keskeneräinen kone laivattiin kuitenkin Yhdysvaltoihin, missä se koottaisiin tutkittavaksi.

Reimar ja Walter vapautettiin, ja he työskentelivät jonkin aikaa briteille. Tarkoituksena oli rakentaa lentäviä siipiä, joita voitaisiin käyttää matkustajakoneina mannertenvälisillä reiteillä, mutta hanke hyllytettiin jo vuonna 1946.

Walter jäi Saksaan, jossa hän kuoli vuonna 1998, mutta Reimar matkusti vuonna 1949 Argentiinaan, jonka diktaattori Juan Perón tarjosi saksalaisille insinööreille ja aseasiantuntijoille töitä.

Hortenin veljesten lentävät siivet olivat vuosikymmeniä edellä aikaansa.

Yhdysvaltalaiset ottivat häivetekniikan toden teolla käyttöön vasta vuonna 1988 B-2 Spirit -pommikoneessa, joka muistuttaa monin tavoin Ho 229 V3:a.

Unohduksiin jäänyt Reimar Horten sai vuonna 1993 lopulta tunnustuksen, kun brittiläinen Royal Aeronautical Society palkitsi hänet kultaisella mitalilla ainutlaatuisesta työstään.

Tunnustus tuli kuitenkin myöhässä, sillä Reimar Horten oli kuollut kaksi päivää aiemmin maatilallaan Argentiinassa 78-vuotiaana.