*Torstai 5. elokuuta 2010 kello 13: Mario Sepúlveda suojautui melulta korvatulpilla ja ajatteli perhettään ohjatessaan kaivinkonetta, joka hakkasi tietään läpi kallion. Korvatulpat ja haaveet eivät kuitenkaan suojelleet häntä päivän tapahtumilta...*
Äkkiä Mario Sepúlvedan ympärillä putoili kiviä ja kallionlohkareita. Koneen edessä leijui sumuna ruskeaa kaivospölyä. Sen keskellä hän näki yhden työtoverinsa ääriviivat.
Miehen huulet liikkuivat. Suu muodosti sanat, joita kaikki kaivoksessa työskentelevät pelkäävät: ”Kaivos romahtaa.”
Sepúlveda ei yllättynyt. Jo vuosia hän oli ennustanut, että näin kävisi, ja yrittänyt varoittaa viranomaisia, mutta turhaan.
Kukaan ei halunnut uskoa, että San Josén kaivoksessa oli jotain pielessä. Todella pielessä. Yli sata vuotta kaivostyöläiset olivat louhineet suuria määriä kultaa ja kuparia Pohjois-Chilessä sijaitsevasta kaivoksesta.
Käytäviä oli vedetty ilman suunnitelmia, ja kaivos oli nyt niin läpeensä porattu, että se oli lähes huokoinen.
Edellispäivinä varmat merkit olivat kertoneet, että onnettomuus oli tuloillaan. Kallioperästä oli kuulunut kovaa ääntä.
San Josén kaivos.
”Vuori itkee”, sanoivat kokeneet kaivosmiehet, jotka tiesivät äänen enteilevän suurta sortumaa.
Moni oli ilmoittanut johdolle ongelmasta mutta saanut vain käskyn lujittaa käytävien kattoja. Edes kova pamahdus samana aamupäivänä ei saanut johtoa ryhtymään toimiin.
Carlos Pinilla, kaivoksen päivittäisen toiminnan johtaja, joka oli juuri laskeutumassa kaivokseen, rauhoitteli, että kaivos vain ”asettautui”. Itse hän hyppäsi ensimmäiseen ajoneuvoon, jolla pääsi pois kaivoksesta.
Puolentoista tunnin kuluttua Sepúlveda istui kaivinkoneessaan, kun kaivoksen keskiosien käytävät sortuivat ja tukkivat uloskäynnit.
Sortuma käsitti 700 000 tonnia kiviainesta. Sepúlveda ja hänen 32 työtoveriaan jäivät vangiksi kaivokseen 685 metriä maanpinnan alapuolelle.
Torstai 5. elokuuta noin kello 17:
Yksitellen kaivostyöläiset saapuivat kokoontumispaikaksi tarkoitettuun turvahuoneeseen.
Onnettomuudet ja pienet sortumat olivat lähes rutiinia San Josén kaivoksessa, joten miehet tiesivät, minne hakeutua.
He kamppailivat pölyn ja kivien halki turvahuoneeseen lähelle kaivoksen pohjaa. Helpottuneina he totesivat kaikkien olevan hengissä ja saaneen vain naarmuja.
Tila oli kooltaan 16,5 neliömetriä, ja katto oli vahvistettu kestämään lohkareiden painon. Hätävarustuksena oli kaksi happisäiliötä, lääkkeitä ja ruokaa.
Jaettavana oli 10 litraa vettä, purkki persikoita, kaksi purkkia herneitä, purkki lohta, 16 litraa maitoa, 18 litraa mehua, 20 purkkia tonnikalaa, 96 pakettia keksejä ja neljä purkkia papuja.
Varasto oli tarkoitettu kymmenelle kaivostyöläiselle 48 tunniksi. Kaivosyhtiön turvallisuudesta vastaavat olivat varastoja määriteltäessä arvioineet, että siinä ajassa turvahuoneeseen olisi kaivettu pelastuskäytävä.
Siksi 33 työläisen oli varmistettava pian, että kaivoksen johto tiesi heidän olevan loukussa. Miehet räjäyttivät dynamiittipötköjä ja polttivat autonrenkaita toivoen, että halkeamista tunkeutuva pauke ja savu kiinnittäisivät johdon huomion.
Työvuoron päälliköllä oli muodollinen vastuu ja käskyvalta, mutta hän luovutti roolistaan suuren osan Mario Sepúlvedalle, sähköasiantuntijalle, josta karismansa, energiansa ja neuvokkuutensa ansiosta tuli joukon keskipiste. Kun Sepúlveda vuorostaan kerran romahti ja uskoi kuolevansa, muut anelivat häntä nousemaan ylös ja jatkamaan, jotta he kaikki voisivat jäädä henkiin.
Perjantai 6. elokuuta:
Ilmastointikuilut toimivat usein hätäuloskäynteinä. Sepúlveda tutki, pääsisivätkö miehet ulos niiden kautta.
Yöllä miehet nukkuivat levottomasti. Heillä oli patjoinaan pahvinpalat, jotka eivät suojanneet kosteudelta ja teräviltä kiviltä.
Putoilevat vesitipat ja pikkukivet muistuttivat koko ajan tilanteen turvattomuudesta. Sepúlveda lähti käytävään etsimään ilmastointikuilua, joka monissa Chilen kaivoksissa toimii hätäpoistumistienä.
Sepúlveda on pienikokoinen, ja hänen silmänsä kipinöivät tarmoa. Työtoverit kutsuivat häntä lempinimellä ”El Loco”, ”Hullu”, koska hänellä oli aina valmiina jokin sutkaus tai ilveily. Hän löysi kuilun ja alkoi kiivetä sitä pitkin.
Nahkasta tehdyt tikkaat olivat haurastuneet, ja hieman ylempänä ne oli korvattu muoviletkulla. Sepúlveda tarttui siihen ja tukeutui saappaillaan kuilun seiniin.
Kivi oli liukasta, ja jalka liukui sen päältä. Samassa hänen kasvoihinsa osui kivi. Se irrotti hampaan ja halkaisi huulen.
Hän katsoi ylös ja totesi, että kuilun tukkeena oli suuria kivenjärkäleitä. Oli hyödytöntä panna elämäänsä sen enempää peliin. Hän kääntyi takaisin.
Maanantai 9. elokuuta. Päivä 5:
Hätävarastot olivat vähissä. Uupuneilla kaivostyöläisillä oli haavoja ja sienitulehduksia, joita syntyy elimistön heikentyessä.
Sepúlvedan ilmoitettua, ettei ilmastointikuilua voitu käyttää poistumistienä, toivo nopeasta pelastumisesta oli mennyttä.
Pitääkseen mielen virkeänä kaivosmiehet suunnittelivat tarkkaan päivänsä ja pitivät itsensä liikkeellä.
Yksi miehistä tuotti valoa otsalamppuihin koneiden akuilla. Toiset vierittivät paikalle tyhjiä öljytynnyreitä tyhjentääkseen niihin kemiallisen käymälän.
Raikas vesi oli loppunut, mutta kaivoksessa oli runsaasti vettä koneita varten. Miehet joivat sitä, vaikka se maistui öljyltä. Ruoan suhteen tilanne oli huonompi. Jokaisen oli tyydyttävä lusikalliseen tonnikalaa ja maitotilkkaan.
Näin saadut noin sata kaloria päivässä eivät riittäneet miehille, joiden elimistö vaati joka päivä noin 3 600 kaloria. Elämä maan alla jäyti terveyttä.
Monella oli haavoja suussa, ja rinnassa ja jaloissa rehotti sienitauteja. Sepúlvedalla oli omien sanojensa mukaan ”helvetillinen jalkasieni”.
Pahin tilanne oli 63-vuotiaalla Mario Gómezilla. Hän oli ollut koko ikänsä kaivostyöläisenä ja sairasti kivipölykeuhkoa, joka tuottaa arpikudosta keuhkoihin ja vaikeuttaa hengitystä. Lämpimässä, kosteassa ja vähähappisessa tilassa Gómezin oli haukottava koko ajan henkeä.
Sieni-infektiot
Kaivoksessa ilmankosteus oli jatkuvasti noin 90 prosenttia. Suuri kosteusprosentti aiheutti sen, että miesten oli vaikea hikoilla ja säädellä elimistönsä lämpötilaa. Kosteus myös ruokki sienitulehduksia. Sienet kasvavat yleensä iholla, mutta jotkin lajit voivat tunkeutua sen läpi ja tartuttaa lihaksia ja sidekudosta. Kaivostyöläiset kärsivät muun muassa silsasta – sienestä, joka tunnetusti iskee myös jalkoihin.
Tiistai 10. elokuuta. Päivä 6:
Vietettyään viisi päivää täysin eristyksissä ulkomaailmasta kaivostyöläiset kuulivat äkkiä poran tunkeutuvan kalliokerrosten läpi.
Gómezin hengitysongelmia pahensivat lämpötila, joka ei laskenut alle 30 asteen, ja ilman kosteusprosentti, joka oli jatkuvasti noin 95.
Hänelle ja muille kaivoskäytävät tuntuivat yhä enemmän hautakammiolta, jossa he hitaasti mutta varmasti riutuivat hengiltä.
Öisin miehet kuuntelivat veden säännöllistä tiputtelua, joka kellon lailla mittasi tunteja ja minuutteja kohti väistämätöntä loppua.
Yhtäkkiä siihen sekoittui toinen ääni: metallin tasainen jyrinä kalliota vasten. Yksi miehistä painoi onton bamburuo’on seinää vasten. Ei epäilystäkään – jossain heidän yläpuolellaan pora tunkeutui kallion läpi. Pelastusjoukot olivat tulossa.
Kaivostyöläiset tiesivät, että kallion läpäisy veisi pitkään. Mutta kun pora lopulta 14. päivänä lähestyi, he olivat valmiina.
Jokainen oli kirjoittanut lapun poraan kiinnitettäväksi, jotta pelastustyöläiset tietäisivät heidän olevan elossa. Kun miehet odottivat poran läpäisevän seinän, rytmikäs metallinen jyske heikkeni.
Pelastusjoukot olivat osuneet harhaan. Pora oli mennyt ohi.
Sunnuntai 22. elokuuta. Päivä 18:
Pelastusjoukkojen pora saavutti turvatilan. Nyt miehet saivat happea, ruokaa ja tarvikkeita.
Etäinen mutta koko ajan kalliota rouhiva ääni muistutti Sepúlvedaa ja muita kaivostyöläisiä siitä, että pelastusjoukot eivät olleet luovuttaneet vaan etsivät heitä yhä.
Vain kaksi purkkia tonnikalaa oli jäljellä, ja miesten annos oli supistettu lusikalliseen joka kolmas päivä.
Sepúlveda ei enää sietänyt saastunutta vettä. Hän oksensi ja menetti nopeasti nestettä. Hän vajosi levottomaan uneen mutta heräsi korviahuumaavaan meteliin.
Miesten pään päällä pora jyrisi, kirskui ja läpäisi viimein kallioseinän. Työläiset halailivat toisiaan. Sepúlveda riisui vaatteensa ja kiskoi kuminauhan irti alushousuistaan. Sillä he kiinnittivät laput poraan.
”Estamos Bien En El Refugio los 33” – ”Olemme turvahuoneessa ja voimme hyvin, kaikki 33”, luki yhdessä.
Pelastusjoukkojen poraama reikä oli kyllin suuri putkelle, jota pitkin maan alle voitiin lähettää ruokaa ja vettä. Tilaa oli myös kahdelle muulle putkelle: yksi toi happea ja toinen sisälsi kuituoptisia kaapeleita, joilla pelastajien ja kaivosmiesten välille saatiin videoyhteys.
Pelastusjoukot arvioivat kuitenkin kestävän vielä neljä kuukautta, ennen kuin saataisiin louhituksi tunneli, jota pitkin työläiset voisivat poistua kaivoksesta. Siihen asti miehet oli pidettävä hengissä.
Moni oli niin heikkona, että tavallinen tulehdus voisi kehittyä hengenvaaralliseksi. Uhka kohdistui etenkin Gómeziin, jolla oli kivipölykeuhko.
Sairauden takia hän voisi saada keuhkokuumeen ja kuolla nopeasti. Sepúlvedalla ja monilla muilla oli huonot hampaat, mikä kosteassa ja epähygieenisessä kaivoksessa voi aiheuttaa kuolettavan tulehdustilan.
Aika mateli, ja miehet yrittivät pitää synkät ajatukset loitolla pelaamalla dominoa itse tekemillään pelilaatoilla.
Lauantai 9. lokakuuta. Päivä 66:
Pora louhi kalliota, ja vihdoin saatiin valmiiksi tunneli 33 kaivostyöläisen suojapaikkaan.
Miesten heikon terveyden takia mielialaa oli vaikea pitää korkealla. Pelastusjoukot eivät halunneet kertoa, milloin ne uskoivat pääsevänsä perille, ennen kuin pora oli kymmenen metrin päässä kaivoskäytävästä.
Läpimurto tehtiin työpajaan, jossa kaivoskoneet olivat. Saatuaan tästä tiedon miehet kerääntyivät katsomaan, kun katosta putoili ensin mutaa ja vettä, sitten kivenpalasia poran tunkeutuessa viimeisten senttien läpi.
Lähes sietämättömän hetken jälkeen, kun pora juuttui katon jykeviin metallipultteihin, huone täyttyi pölyllä ja pora pyöri ilmassa. Miehet syleilivät toisiaan.
Kun pora jälleen katosi, he menivät kuilun alle. Pimeys oli tiheä, ja he näkivät vain muutaman metrin päähän, mutta he tiesivät tien vievän vapauteen. Viileä iltahenkäys hyväili miesten kasvoja.
Kaivostyöläisten oli odotettava vielä kaksi päivää, kunnes heidät maan pinnalle kuljettava pelastuskapseli oli valmis.
Odotusaika oli vaikeampi kuin koskaan. Yöllä monet miehistä makasivat unettomina, ja varhain aamulla he havahtuivat koviin pamauksiin.
Kaivokseen virrannut viileä ilma oli saanut kallion elämään, ja nyt siitä irtoili lohkareita.
Miehet muistivat, mitä vanhat kaivostyöläiset sanoivat: kaivos ei koskaan anna periksi. Miehet panivat kypärät päähän ja valmistautuivat pahimpaan.
Keskiviikko 13. lokakuuta. Päivä 70:
Lopulta Fénixiksi nimetty pelastuskapseli oli valmiina, ja miehet nostettiin ylös yksitellen.
Niinä kahtena päivänä, jolloin miehet odottivat nostoa, kallio natisi ja järisi. Kivivyöry sulki osan käytävistä, joissa he olivat liikkuneet. Kun heitä maanpinnalle kuljettava kapseli saapui, moni epäili, pääsisivätkö he hengissä ylös.
Kapseliin mahtui vain yksi mies kerralla seisomaan. Pelastustoimet alkoivat illalla 12. lokakuuta ja jatkuivat seuraavan päivän puolelle.
Nousu 685 metriä syvää pelastuskuilua pitkin kesti alussa 20 minuuttia, mutta rutiinin karttuessa nopeutta voitiin lisätä. Viimeiset kaivostyöläiset, jotka hinattiin ylös, taittoivat matkan vain kahdeksassa minuutissa.
Sepúlveda nostettiin kaivoksesta toisena. Ennen kapseliin astumista hän puki ylleen turva-asun. Rintaan kiinnitettiin sydämen sykettä valvova laite.
Noustessaan kuilua pitkin Sepúlveda näki kapselin teräsverkon läpi seinämien vilahtavan ohitse. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta 20 metriä ennen pintaa alkoi häämöttää hieman valoa.
Kun kapseli oli pinnalla, Sepúlveda näki vaimonsa Kattyn. ”Hei, eukkoseni”, hän huudahti hetkellä, jota oli odottanut 69 päivää.
Mario Sepúlveda tanssi ilosta, kun hän pääsi ylös kaivoksesta. ”Jumala ja paholainen kamppailivat minusta. Jumala voitti”, hän julisti hymyillen kameroiden edessä.
Kaikki miehet pelastuivat kuin ihmeen kaupalla koko maailman seuratessa pelastusoperaatiota henkeään pidättäen. Katso CNN:n tallenne viimeisen kaivostyöläisen ilmaantumisesta pinnalle.