Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Hansen Everestillä 1996

1996: Kauhujen vuosi

Mount Everestistä on tullut isoa liiketoimintaa, ja sen huipulle nousua havittelevat ihmisjoukot kasvavat vuosi vuodelta. Kiipeilijöiden määrän kasvaessa myös kuolinluvut ovat nousseet, ja etenkin yksi vuosi, 1996, on jäänyt historiaan Everestin kuoleman vuotena.

woodfin camp/random House

Lähes kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevassa myrskyn riepottelemassa leirissä makasi valveilla 33 ihmistä. He eivät saaneet unen päästä kiinni, sillä nailonteltat pamahtelivat tuulessa kuin paukkuvat aseet.

Paukkeesta huolimatta teltoissa vallitsi tuona toukokuisena torstai-iltana melkeinpä harras tunnelma. Takana oli monta Himalajalla vietettyä viikkoa, ja nyt oli tullut retken huipennuksen vuoro: vuosien takaisen suuren haaveen toteuttaminen.

Teltasta toiseen oli turha yrittää huutaa mitään. Sanat tuntuivat muutenkin tarpeettomilta. Kaikki vain odottivat sään paranemista, jotta päästäisiin vihdoinkin liikkeelle. Kuin taikaiskusta tuuli laantui ennen iltakahdeksaa. Robert Hallin teltasta kuului vapauttava ilmoitus:

”Näyttää siltä, kaverit, että päästään aloittamaan juhlat puoli kahdeltatoista.”

Jokin tökki tässä päivässä

Hall johti Adventure Consultants -ryhmää, jonka oli Scott Fischerin Mountain Madness -nimisen ja taiwanilaisen Makalu Gaun vetämän kolmen hengen retkikunnan tavoin tarkoitus yrittää nousta Everestin huipulle toukokuun 10. päivänä.

Mount Everestin huippu

Näin hyvät näkymät olivat Hillarylla ja Tenzingillä Everestin huipulla. Kuva on otettu myöhemmin.

© Roddy Mackenzie

Perjantain vastaisena yönä vähän ennen vuorokauden vaihtumista lähti ensimmäisenä matkaan Hallin 15-henkinen ryhmä. Sitä seurasi puolen tunnin kuluttua Fischerin niin ikään 15 kiipeilijästä koostuva retkikunta. Vähän myöhemmin liikkeelle pääsi.

Kuu valaisi 33 kiipeilijän tietä. Kun kirpeässä pakkasessa oli patikoitu kolmisen tuntia, Frank Fishbeck ilmoitti ryhmää vetävälle Hallille, että hän ei lähde yrittämään huipulle nousemista.

Fishbeck perusteli pääoppaalle päätöstään sillä, että hänen mielestään ”jokin tökki tässä päivässä”.

Myös samaan retkikuntaan kuuluva Doug Hansen oli hetken kahden vaiheilla, mutta hän lähti muiden mukaan, vaikka häntä paleli ja väsytti. Hansenin kurkku oli kipeä, eikä hän ollut nukkunut eikä syönyt kunnolla moneen päivään.

Hän pelkäsi, että tämä toinenkin yritys kaatuisi viime metreillä. Edellisvuonna Hansen oli joutunut kääntymään takaisin vain 90 metrin päässä huipusta. Kahta työtä tekemällä retkensä rahoittanut yhdysvaltalainen kiipeilyn harrastaja pettyi tuolloin pahasti.

Köyden puuttuminen pitkitti jonotusta

Ennen kuin aamu sarasti, Fischerin ja Gaun retkikunnat olivat tavoittaneet Hallin ryhmän. Everestin yläosassa liikkui nyt pitkänä ketjuna iso joukko lämpimästi pukeutuneita kiipeilijöitä, jotka kahlasivat irtonaisessa lumessa polvia myöten.

Hillary Step Mount Everestillä

Hillary Step, 12 metriä korkea kallioseinämä juuri huipun alapuolella, oli pullonkaula, jossa kiipeilijöiden oli pakko jonottaa päästäkseen kiipeämään köyttä pitkin.

© woodfin camp/random House

Ennen kuin aamu sarasti, Fischerin ja Gaun retkikunnat olivat tavoittaneet Hallin ryhmän. Everestin yläosassa liikkui nyt pitkänä ketjuna iso joukko lämpimästi pukeutuneita kiipeilijöitä, jotka kahlasivat irtonaisessa lumessa polvia myöten.

Auringon noustessa sekalainen seurakunta oli ylittänyt parvekkeeksi kutsutun kaakkoisharjanteen ulkoneman ja päässyt yli 8 530 metrin korkeuteen merenpinnasta. Paikoin yli 30-metrisiä kallionkielekkeitä ei voinut ohittaa turvallisesti ilman köysistöä.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan šerpojen piti kiinnittää köydet valmiiksi, mutta jostain syystä he eivät olleet huolehtineet asiasta. Siksi paikasta tuli pullonkaula. Kiipeilijät joutuivat odottelemaan yli tunnin viluissaan ja hermostuksissaan, ennen kuin Fischerin ryhmän opas Neal Beidleman oli saanut korjatuksi šerpojen laiminlyönnin.

Odotteluaikana Hallin retkikuntaan kuuluva yhdysvaltalainen Beck Weathers päätti jättää leikin sikseen tai ainakin lykätä nousuyritystä hieman. Hänen silmänsä olivat sarveiskalvoleikkauksen jäljiltä vielä hyvin herkät, eikä hän nähnyt juuri kättä pitemmälle. Kun Weathers oli hieronut silmiään, niihin oli mennyt lunta. Siksi hän sanoi Hallille:

– Jos alan nähdä paremmin, lähden peräänne.

Kolme retkeläistä luovutti

Useimpien jo liikkeelle päässeiden kiipeilijöiden mielestä nousu jatkui etananvauhtia.

Verkkainen tahti koetteli kuitenkin ennen kaikkea niiden hermoja, jotka vielä odottivat vuoroaan pullonkaulan kohdalla. Kiiruhtamiskehotuksia alkoi sadella, kun jono ei tuntunut lyhenevän ja aika riensi. Viimeisenkin piti ehtiä huipulle kello 14:n maissa, jotta paluumatkalla ei pimeys yllättäisi.

Adventure Consultants -tiimi
© hedgehoghouse.com

Adventure Consultants -retkikunta

  • 1. Doug Hansen - Menehtyi

    46-vuotias postityöntekijä Rentonista, Washingtonista. Hansen oli kokenut kiipeilyn harrastaja, joka oli vuotta aiemmin (1995) joutunut kääntymään takaisin, kun matkaa Everestin huipulle oli jäljellä enää 90 metriä.

  • 2. Andy Harris - Menehtyi

    31-vuotias uusiseelantilainen opas. Harris oli kokenut kiipeilijä ja eräretkeilijä. Hän oli noussut useille Himalajan huipuille, mutta hän ei ollut ennen toukokuuta 1996 yrittänyt kiivetä Everestin laelle. Ruumista ei ole löydetty.

  • 3. Beck Weathers

    49-vuotias patologi Dallasista, Texasista. Häneltä jouduttiin amputoimaan paleltumien takia oikea käsivarsi ja vasemman käden sormet. Paleltunut nenä korvattiin korvalehdistä ja otsasta saaduilla kudossiirteillä.

  • 4. Rob Hall - Menehtyi

    35-vuotias retkikunnan johtaja ja erinomaisesti menestyneen Adventure Consultants -yhtiön omistaja. Vuosien 1990 ja 1995 välillä hän johti 39 kiipeilijää Everestin huipulle. Onnettomuuden tapahtuessa Hallit odottivat perheenlisäystä.

  • 5. Yasuko Namba - Menehtyi

    47-vuotias kuljetuspalveluja tarjoavan FedEx-yhtiön henkilöstöpäällikkö Tokiosta. Oli aiemmin noussut kuudelle eri mantereiden korkeimmista vuorista eli ns. Seitsemästä huipusta. Kokenut, mutta silti melko epävarma kiipeilijä.

Vähän ennen puoltapäivää kolme Hallin ryhmän jäsentä – Lou Kasischke, Stuart Hutchison ja John Taske – luopui leikistä. Jokainen heistä oli maksanut kymmeniätuhansia euroja siitä, että heidät opastetaan maailman katolle.

Vaikka päämäärä siinsi jo silmissä, laelle oli yhä ainakin kolmen tunnin matka. Aikataulusta pahasti myöhässä olevat kiipeilijät joutuivat nielemään kyyneleensä ja hyväksymään tosiasiat sellaisina kuin ne olivat. Voimat oli parasta säästää joka tapauksessa raskaalle paluumatkalle.

Suunnanvaihtamispäätös osoittautui oikeaksi. 8?750 metrin korkeuteen kohoava etelähuippu, South Summit, muodostui nimittäin seuraavaksi pullonkaulaksi, jossa kiipeilijöiltä tuhrautui taas tunti, sillä jono melkeinpä pysähtyi.

Syynä ongelmiin oli viestintäkatkos: šerpat eivät olleet kuulleet, että heidän olisi pitänyt huolehtia köysistä, jotka helpottaisivat kulkua Everestin laelle vievällä teräväkulmaisella ja jyrkkäreunaisella harjanteella.

Tällä osuudella kenelläkään ei ollut varaa virhearviointeihin, sillä yksikin väärä liike saattoi aiheuttaa kohtalokkaan putoamisen. Paikalla oli sattunut lukuisia kuolemaan johtavia onnettomuuksia. Ei siis auttanut muu kuin odottaa, että Hallin ja Fischerin retkikuntien oppaat saivat köydet vedetyksi.

Jonotusta Hillary Stepillä

Jäljellä oli toinenkin hidaste: Hillary Stepiksi kutsuttu 12 metriä korkea pystysuora kallioseinämä, joka sijaitsee vain 60 metriä Everestin huipun alapuolella. Koska käytössä oli vain yksi köysi, kiipeilijät jonoutuivat taas.

Ohitettuaan kohdan he huomasivat, että pilvisyys oli alkanut lisääntyä heidän ympärillään. Vaikka näkyvyys alaspäin oli huonontunut, syytä huoleen ei näyttänyt olevan, sillä Everestin pyramidimainen laki erottui selkeää taivasta vasten. Kukaan tuskin tuli ajatelleeksi, että sää voisi muuttua jo lähitunteina myrskyiseksi.

Mountain Madness -retkikunta

  • Scott Fischer
    © woodfin camp/random house

    Scott Fischer - Menehtyi

    40-vuotias yhdysvaltalainen Mountain Madness -yrityksen perustaja. Fischer oli noussut K2:lle ja Everestille ilman lisähappea ja selvinnyt kahdesta hengenvaarallisesta putoamisesta. Hänellä oli vaimo ja kaksi lasta

  • Anatoli Boukreev
    © woodfin camp/random house

    Anatoli Bukrejev

    Vuonna 1997 Annapurnan rinteillä kuollut 38-vuotias venäläinen opas kuului maailman parhaisiin ja kokeneimpiin kiipeilijöihin. Hän nousi vuonna 1996 Everestin huipulle kaksi kertaa ilman lisähappea.

  • Neal Beidleman
    © binod joshi/ap/polfoto

    Neal Beidleman

    36-vuotias yhdysvaltalainen opas. Ilmailuinsinöörin koulutuksen saanut kokenut kiipeilijä, joka nousi Bukrejevin kanssa 8 462 metriä korkean Makalun laelle vuonna 1994 ilman lisähappea ja šerpojen apua.

  • Makalu Gau
    © frontline

    Makalu Gau

    47-vuotias Taiwanin kansallisen Everest-retkikunnan hyvin kokenut johtaja. Paleltumien takia häneltä jouduttiin
    amputoimaan sormet ja varpaat. Hän menetti samasta syystä myös nenänsä.

Hillary Stepistä tuli vähän ajan kuluttua jo huipulla käyneiden ja sinne vasta pyrkivien kohtaamispaikka.

Eri suuntiin kulkevat kiipeilijät kättelivät ja toivottivat toisilleen onnea. Kun kalliomuodostelman kummallakin puolella jonotettiin, aika oli loppumassa etenkin niiltä, joilla oli vielä jonkin verran matkaa vuoren huipulle.

Maisema alkoi hiljalleen verhoutua entistä tiheämpiin pilviin.

Hännänhuippu oli kaksi tuntia myöhässä

Peränpitäjänä toiminut Fischer ylitti Hillary Stepin vasta kello 15:n maissa. Hänen tehtävänään oli ollut huolehtia koko nousun ajan siitä, että joukon viimeisilläkin oli retken järjestäjä apunaan.

Koska Fischer oli Mountain Madness -yrityksen pääopas, hän oli vastuussa retkikunnan jäsenten turvallisuudesta. Jostain syystä hän vähätteli vaaroja ja antoi kiipeilijöiden jatkaa matkaansa, vaikka viisainta olisi ollut kääntyä takaisin hyvissä ajoin. Fischer itse saavutti Everestin laen vasta vähän ennen kello 16:ta eli melkein kaksi tuntia aikataulusta jäljessä.

Huipulle päästyään Fischer oli yhteydessä perusleiriin. Hän kertoi iloisena, että kaikki hänen retkikuntansa jäsenet olivat valloittaneet vuoren. Vielä edellispäivänä itsensä puolikuntoiseksi tuntenut Fischer totesi kuitenkin vielä huolestuttavasti:

– Voi hyvä luoja, miten väsynyt minä olen.

Hall sen sijaan joutui odottelemaan laella omaan ryhmäänsä kuuluvaa Doug Hansenia, joka oli kuitenkin jo loppumetreillä. Myös Gau ja hänen kaksi šerpaansa olivat päässeet perille. Koska oli jo niin myöhäistä, he eivät vitkutelleet lähtöään paluumatkalle.

Tällä välin muut olivat jo ehtineet taivaltaa hyvän tovin kohti nelosleiriä. Laskeutuminen ei sujunut väsyneiltä kiipeilijöiltä yhtään rivakammin kuin vuorelle nouseminen.

Joiltakuilta oli loppunut lisähappi, joten heidän kulkunsa oli haparoivaa jo ennen South Summitia, minne šerpat olivat tuoneet vaihtosäiliöitä. Paikalle ensimmäisenä ehtineet jatkoivat matkaansa happitäydennystä saatuaan suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Fischer pääsi Everestin huipulle. Rinne alkoi olla niin paksun pilven peitossa, että oli mahdotonta sanoa, missä maan ja ilman raja tarkalleen kulki.

8 412 metrin korkeudessa Hallin retkikunnan oppaan Mike Groomin eteen ilmestyi sumun keskeltä lumen peittämä hahmo, joka tervehti häntä tuttavallisesti. Kumma ilmestys oli Weathers.

Myrsky Mount Everestillä

Myrsky nousi Everestin pohjoisrinteelle iltapäivällä 10. toukokuuta. Se ei ollut vielä ehtinyt huipulle asti.

© woodfin camp/random house

Hän oli jäänyt odottamaan muiden paluuta sen jälkeen, kun hän oli päättänyt odottaa, paranisiko hänen näkönsä. Odotteluaikana se oli kuitenkin vain huonontunut entisestään.

Groom tajusi heti, että Weathers ei selviäisi omin avuin loppumatkasta. Kun Groom oli antanut Weathersille turvaköyden toisen pään, miehet lähtivät laskeutumaan peräkanaa. Vähän väliä Weathersin jalat lipesivät ja köysi kiristyi niin, että myös Groom oli vaarassa kaatua ja pudota.

Suuntavaisto petti loppumatkalla

Mitä alemmas kiipeilijät pääsivät, sitä huonommaksi sää muuttui. Kärkipää ennätti nelosleiriin kuitenkin ennen myrskyn yltymistä kello 19:n maissa. Pääjoukko oli tuolloin vielä kaukana määränpäästä pimeyden ja viuhuvan viiman armoilla.

Vain Hallin ja Fischerin retkikuntien jäsenistä koostuva 11 hengen ryhmä ei ollut enää kovin kaukana. Vaikeuksista huolimatta se jatkoi patikointia kahden šerpan johdolla.

Lumimyrsky teki etenemisestä todella vaikeaa. Kasvoihin ja silmiin iskeytyi neulanteräviä jääkiteitä. Välttääkseen suoraan vastatuuleen kulkemista šerpat kääntyivät hieman sillä seurauksella, että he eivät kohta enää tienneet, minne päin heidän olisi pitänyt mennä.

Eksyksissä olevan ryhmän jäsenet tarpoivat melkein paikallaan tietämättä, että he olivat vain 300 metrin päässä leiristä.

Kaikki uupuivat ja kärsivät paleltumista. Kolme naista – japanilainen Yasuko Namba ja yhdysvaltalaiset Charlotte Fox ja Sandy Pittman – olivat heikoimmassa kunnossa.

He eivät enää pysyneet jaloillaan, ja heitä oli pakko vetää perässä. Hapenpuutteen takia sekavat ja hyytävän tuulen pahoin kylmettämät kiipeilijät olivat jo puolikuolleita.

Beidleman yritti pitää ryhmän koossa. Koska hän pelkäsi, että joku astuu harhaan, hän kehotti kaikkia asettumaan saman kiven taakse suojaan. Kiipeilijät istua kököttivät kylki kyljessä jäisellä rinteellä, mutta kylmä viima tunki luihin ja ytimiin.

Andy Harrisin ja Rob Hallin hautakivi

Muut Everestille kiivenneet pystyttivät kiven niiden muistoksi, jotka eivät koskaan palanneet – kuten Andy Harris ja Rob Hall.

© hedgehoghouse.com

Yksi sadasta kuolee

Vuorikiipeily on vaarallinen harrastus. Everestin huipulle tähtää vuosittain keskimäärin 300 kiipeilijää, joista varsin moni epäonnistuu yrityksessään.

Everest on vaatinut vuosien varrella noin 220 ihmisen hengen. Yksistään ”kauhujen vuonna” 1996 kuolemantapauksia sattui 15.

Noin joka sadas Everestin rinteillä liikkuvista kiipeilijöistä menettää henkensä joko meno- tai paluumatkalla.

Asiaa selvitti vuonna 2008 yhdysvaltalaisen Massachusettsin yleisen sairaalan komitea. Se kävi läpi vuosien 1921 ja 2006 väliset tilastot, joiden mukaan noina vuosina kuoli 212 kiipeilijää eli 1,3 prosenttia kokonaismäärästä.

Valtaosa kuolemantapauksista sattuu yli 8 000 metrin korkeudessa. Siellä ilman happipitoisuus on noin kolmasosa siitä, mikä se on merenpinnan tasossa. Yleisin kuolinsyy on putoaminen (113 kiipeilijää). Vuoristotautiin ja paleltumiin on menehtynyt 52 kiipeilijää.

Osa retkikumppaneista löytyi kuolleena

Nelosleiriin hyvissä ajoin saapuneet kiipeilijät eivät tienneet mitään siitä henkiinjäämiskamppailusta, jota käytiin vain muutaman sadan metrin päässä heistä. Jotkut alkoivat kuitenkin huolestua, kun ketään ei kuulunut eikä näkynyt, vaikka 19 ihmistä oli kateissa.

Kärkijoukon leiriin kello 17:n aikoihin johdattanut Fischerin opas Anatoli Bukrejev oli jo käynyt pari kertaa etsiskelemässä kadonneita.

Vasta vähän ennen puoltayötä Bukrejev kuuli leirin ulkopuolelta ääniä, jotka viittasivat siihen, että ainakin osa kadoksissa olevista oli selvinnyt myrskystä hengissä. Leiriin palasi Beidleman kolmen muun kiipeilijän kanssa.

He pystyivät hädin tuskin enää liikkumaan, eikä puhumisestakaan oikein tullut mitään. Bukrejev sai kuitenkin soperruksesta sen verran selvää, että hän oivalsi, mistä loppujoukkoa kannatti ruveta etsimään.

Bukrejev lähti heti liikkeelle ja onnistui melko pian löytämään ryhmän. Hän arvioi järkyttyneenä näkemäänsä: kiipeilijät vaikuttivat elottomilta maatessaan jäällä puoliksi lumeen hautautuneena, sillä kukaan ei liikahtanutkaan. Etenkin Weathers ja Namba näyttivät aivan kangistuneilta ruumiilta. Kun aamu sarasti seuraavana päivänä, sää oli aivan toisenlainen.

Taivas oli selkeä ja näkyvyys hyvä. Tunnelmaa synkistivät kuitenkin nelosleirin tyhjät makuupaikat. Kahden osalta tilanne oli selvä. Yöllisen pelastusoperaationsa aikana Bukrejev oli joutunut asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja päättänyt auttaa viimeisenä Weathersia ja Nambaa, sillä hänestä tuntui, että apu tuli joka tapauksessa liian myöhään.

Fischerin, Hallin, Harrisin, Hansenin ja Gaun kohtalo oli yhä hämärän peitossa. Neljännestä vaille viisi Hall sai kuitenkin etelähuipulta radioyhteyden perusleiriin ja paljasti tilansa: – Olen liian kohmeessa, jotta voisin liikkua.

Lisäksi Hall kertoi hyvin hiljaisella äänellä, että sekä Harris että Hansen olivat menehtyneet.

vuorenhuippu
© Shutterstock

Korkeus saa kehon tappamaan itsensä

  • 8 000 metriä: Kuoleman vyöhyke

    Yksikään ihminen ei selviä 8 000 metrin korkeudessa pitkään ilman lisähappea. Kiipeilijät voivat saada siellä elinikäisiä vammoja.

    • Krooninen väsymys ja huimaus

    • Aivovaurioriski

    • Krooniset hengitysvaikeudet

  • 3 500 metriä: Hengenvaara

    Kiipeilijät, jotka jättävät huomiotta varhaisoireet, ovat hengenvaarassa. Jos heitä ei siirretä alemmas, he voivat menehtyä alle 24 tunnissa.

    • Äärimmäinen väsymys

    • Näköhäiriöt ja kova päänsärky

    • Motoriset ongelmat

  • 2 500 metriä: Akuutti vuoristotauti

    Oireet ilmaantuvat korkeassa paikassa muutamassa tunnissa. Vuoristotautia voi usein ehkäistä nousemalla kyllin hitaasti.

    • Huimaus ja väsymys

    • Päänsärky

    • Ruokahalun väheneminen, pahoinvointi, oksentelu

Šerpa Lopsang taas kertoi, että hän oli edellisiltana noin tunnin ajan kerännyt Fischerin ja Gaun kanssa voimia ja odotellut lumimyrskyn laantumista lumisella kallionkielekkeellä, ennen kuin hän oli jatkanut matkaansa.

Kello kymmenen maissa nelosleiristä lähti kaksi ryhmää etsimään kadonneita miehiä. Fischer ja Gau löytyivät sieltä, minne he olivat jääneet Lopsangin lähtiessä. Fischer oli etsijöiden saapuessa paikalle jo kuoleman kielissä, eikä mitään ollut enää tehtävissä.

Sen sijaan Gau oli paremmassa kunnossa. Hän virkosi tainnoksista ja pystyi teetä juotuaan ja lisähappea saatuaan laskeutumaan šerpojen tuella nelosleiriin.

Hallia sen sijaan ei päästy hakemaan, sillä sää huononi äkillisesti. Šerpat joutuivat kääntymään takaisin vain noin 200 metrin päässä etelähuipusta. Halliin oltiin kuitenkin pitkin päivää radioyhteydessä.

Häntä kannustettiin lähtemään liikkeelle omin avuin. Kello 15.20 Hall on niin äkämystynyt tovereilleen näiden lähes ruikuttavista lähtökehotuksista, että hän totesi jokseenkin nyreästi:

– Kuulkaa, kaverit, jos olisin uskonut pystyväni pitämään kiinni köysien solmuista paleltuneilla käsilläni, olisin tullut sinne jo kuusi tuntia sitten.

Muumiota muistuttava hahmo vaelsi leiriin

Kello 18.30 Hallin vaimo oli Uudesta-Seelannista satelliittipuhelinyhteydessä mieheensä.

Hän kysyi ensimmäiseksi tunnustelevaan sävyyn: – Missä kunnossa jalkasi ovat? – En ole ottanut saappaita pois, joten en oikein tiedä, mutta kyllä niissä paleltumia voi olla, Hall vastasi.

Puhelun lopuksi hän sanoi: – Nuku hyvin, rakas. Älä murehdi liikaa.

Kun tragedian koko laajuus oli valjennut henkiin jääneille, tapahtui jotakin yllättävää. Vähän ennen kello viittä telttojen luo kävellä raahusti muumiomainen hahmo. Kankeasti liikkuva mies ojensi paleltuneen paljaan kätensä ikään kuin tervehtiäkseen. Kaikki katsoivat häntä kuin ihmeellistä ilmestystä, sillä kyseessä oli jo kuolleeksi luultu Weathers. Hän oli siis vironnut.

Beck Weathers

Beck Weathers makasi tajuttomana jäällä yli puoli vuorokautta. Hän selvisi vaikeista paleltumista hengissä kuin ihmeen kaupalla.

© j. freilich/ap/polfoto

Vaikka Weathers oli puolisokea, hän oli onnistunut jatkamaan matkaansa maattuaan tainnoksissa jäällä yli puoli vuorokautta. Leirissä hänet ohjattiin heti telttaan ja pantiin lepäämään kahden päällekkäisen makuupussin sisään.

Kasvot kertoivat, että Weathers oli kokenut kovia: ne olivat mustuneet paleltumien takia lähes kauttaaltaan.

Tiistaina 14. päivänä toukokuuta Everestin perusleirissä improvisoitiin muistotilaisuus. Tiibetinbuddhalainen opettaja, lama, johti seremoniaa, ja hengissä selvinneet muistivat onnettomuuden uhreja puheissaan.

Weathers ja Gau eivät osallistuneet tapahtumaan, sillä heidät oli siirretty edellispäivänä Nepalin pääkaupunkiin Kathmanduun saamaan hoitoa vakaviin kudosvaurioihinsa.

Suurin osa leirissä vielä kotimatkaa odottavista kiipeilijöistä oli huonossa kunnossa. Heidän silmänsä olivat muurautuneet lähes umpeen, heidän kasvojensa iho oli tummunut ja heidän turvonneet kätensä ja jalkansa olivat siteissä.

Ruumiilliset vaivat eivät kuitenkaan olleet ainoa kärsimyksen lähde. Kaikki olivat murheissaan ja allapäin, sillä he olivat saaneet pysyvän vamman sieluunsa.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota