Pimeän pelko voi tuntua nykymaailmassa järjettömältä ja oudolta, mutta itse asiassa reaktio perustuu evoluutioon ja ihmisen historiaan, kun pimeän pelko on taannut lajin selviytymisen.
Syy löytyy ihmisen tavasta käyttää aistejaan. Esivanhempiemme eläminen päiväeläiminä on johtanut näköaistiin, joka toimii parhaiten auringon valossa silloin, kun valaistuksen voimakkuus on noin 10 000 luksia.
Kun pimeys laskeutuu, ihmisen silmät sopeutuvat hämärään ja muuttuvat 300 kertaa herkemmiksi valolle, mutta siltikään ihmisen pimeänäkö ei ole kovin kummoinen.
Pimeys aktivoi aivojen pelkokeskuksen
Missä: Pimeys, kuten todelliset uhatkin, aiheuttaa pelkoa. Pelko saa alkunsa aivojen mantelitumakkeessa, joka saa ihmisen hälytystilaan.
Miten: Lisämunuaiset erittävät noradrenaliinia ja adrenaliinia, jotka saavat sykkeen kohoamaan sekä lisäävät hikoilua ja nostavat verensokeria.
Miksi: Näkö on ihmisen tärkein aisti. Kun pimeys saa näkökyvyn pois pelistä, tunnemme itsemme haavoittuvaisemmiksi.
Ihminen pystyy aistimaan ympäristöään vielä, kun valaistuksen voimakkuus on yksi luksi, mutta monet muut eläimet selviytyvät paljon paremmin.
Yöeläimet, kuten kissat, pystyvät näkemään jopa valaistuksen voimakkuuden ollessa vain 0,125 luksia eli kahdeksasosa siitä, mitä ihminen tarvitsee nähdäkseen. Pöllöjen pimeänäkö on vielä kymmenen kertaa parempi kuin kissojen, kun taas isosittiäinen eli sontiainen näkee jopa 0,0001 luksin valossa.
Esivanhemmillemme oli tärkeää pystyä varomaan niin petoeläimiä kuin myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä. Pimeää pelkäävien selviytymismahdollisuudet olivat paremmat kuin niiden, jotka eivät pelänneet pimeää vaan vaelsivat huolettomasti myös pimeässä – ja siksi pimeän pelko on säilynyt ihmisissä näihin päiviin saakka.