Edeltäjämme harrastivat seksiä kaikkien kanssa: Olemme sekasikiöitä

Émile Ennouchi harjasi viimeiset pölyhiukkaset kivettyneestä kallosta ja tarkasteli löytöä Afrikan voimakkaassa valossa.

Kallo oli vääntynyt hieman lojuttuaan maassa tuhansia vuosia, mutta muuten se oli hienossa kunnossa. Ennouchi käänteli kalloa, katsoi sitä eri suunnista ja antoi sormensa lipua silmäkuoppien yläpuolella kohoavia kulmaluita pitkin.

Vuonna 1961 antropologi Ennouchi johti laajoja arkeologisia tutkimuksia Dhebel Irhoudissa, joka sijaitsee Marokossa 50 kilometriä Safista kaakkoon.

Hyvin säilynyttä fossiilia pidettiin ensin neandertalilaisjäännöksenä, mutta siitä löydettiin niin paljon nykyisten ihmisten piirteitä, että yksilön todettiin kuuluneen varhaisiin nykyihmisiin ja eläneen noin 160 000 vuotta sitten. Siten kallo vastasi mainiosti viime aikoihin asti vallalla olleita oletuksia nykyihmisen alkuperästä.

Teorian mukaan nykyihminen kehittyi Itä-Afrikassa suunnilleen 200 000 vuotta sitten ja alkoi levitä sieltä 60 000 vuotta sitten ylivoimaisena lajina eri maanosiin. Vuonna 2017 Djebel Irhoudin löytö onnistuttiin kuitenkin ajoittamaan tarkemmin.

Kallo ei ollutkaan 160 000:n vaan 315 000 vuoden takaa. Siten nykyihmisen laji vanheni yhdellä iskulla noin 100 000 vuotta.

Djebel Irhoudin kallo kyseenalaisti vallitsevan käsityksen sekä nykyihmisen syntymäajasta että -paikasta. Oli vaikea selittää, miksi vanhin tunnettu nykyihmisen jäännös löytyi Marokosta – 6 000 kilometrin päästä Itä-Afrikasta. Itse löytö voi vastata kysymykseen ainakin osittain.

Siitä huolimatta, että yksilö oli kiistattomasti nyky­ihminen, hänellä oli modernien piirteiden lisäksi vanhakantaisia ominaisuuksia. Sekamuotoinen kallo antaakin ymmärtää, että polveutumishistoriastamme piirtyy esiin ennemmin värikäs sukutaulu kuin yksitoikkoinen kantakirja. Siis nykyihminen tuskin on yhden ja saman ihmistyypin vesa.

Ihminen on yleisafrikkalainen laji

Vanhimpien tunnettujen nykyihmisen jäännösten löytyminen kaukaa Itä-Afrikasta on pakottanut tutkijat tarkistamaan käsityksiään lajin varhaisvaiheista.

Vuonna 2018 englantilaisen Oxfordin yliopiston arkeologin Eleanor Scerrin johtama tutkijaryhmä esitti Afrikan monialuehypoteesin, jonka mukaan nykyihmisen lajille tunnusmerkilliset ominaisuudet syntyivät vähä vähältä satojentuhansien vuosien kuluessa eri puolilla Afrikkaa eläneissä pienissä ihmisryhmissä.

Aluksi lajin sisäinen monimuotoisuus oli selvästi suurempi kuin nykyään, vaikka ulkonäössä on vieläkin paljon vaihtelua. Huomattavat erot johtuvat siitä, että yksittäiset ihmisryhmät eli populaatiot ovat kehittyneet omissa oloissaan kymmeniätuhansia vuosia vaihtamatta perintötekijöitä.

Jos olisi mahdollista matkustaa ajassa taaksepäin ja tutustua kaikkiin olemassa olleisiin ihmisryhmiin, kävisi ilmi, että yksilöt eivät ole koskaan olleet kuin yhdestä puusta veistettyjä.

Toisilla oli jykevä leuka ja vankat hampaat, toisilla oli takaraivossaan kyhmy, johon vahvat niskalihakset kiinnittyivät.

Osalla oli matala, viisto otsa ja paksut kulmaluut – niin kuin monilla nykyihmisen edeltäjillä. Eroistaan huolimatta kaikki yksilöt kuuluivat nykyihmisen lajiin, koska heillä oli paljon yhteistä nykyään elävien ihmisten kanssa, kuten kapea lantio, pyöreä kallo, suuret aivot ja teräväkärkinen alaleuka.

Afrikan monialuehypoteesi tarjoaa monien tutkijoiden mukaan parhaan selityksen 315 000 vuotta sitten Djebel Irhoudissa eläneelle nykyihmiselle ja niille melkein yhtä vanhoille afrikkalaislöydöille, joissa on joistakin nuoremmista fossiileista puuttuvia moderneja anatomisia piirteitä.

Teoria myös tekee tutkijoiden autapomorfiaksi kutsuman tuntomerkin tarpeettomaksi. Tässä tapauksessa kyse on vain kaikilla nykyihmisillä olevasta ominaisuudesta, jonka perusteella on mahdollista erottaa meidät sukulaisten joukosta. Eleanor Scerrin mukaan tällaista tekijää ei ole, mikäli nykyihminen kehittyi esitetyllä tavalla.

Siten ei myöskään voida määrittää tarkasti nykyihmisen ja sen suoran edeltäjän välistä lajirajaa. Todennäköisesti nykyihminen polveutuu afrikkalaisista heidelberginihmisistä ja eriytyminen tapahtui 315 000–400 000 vuotta sitten.

Tätä edeltävältä ajalta olevissa fossiileissa on vain viitteitä nyky­ihmiselle tunnusmerkillisistä piirteistä.

Ihminen levisi jo varhain Kiinaan

Uuden polveutumiskäsityksen pohjalta on jo alettu arvioida uudelleen nykyihmisen muuttoa Afrikan ulkopuolelle. Sen aikataulusta ja maantieteellisestä ulottuvuudesta on esitetty kilpailevia näkemyksiä, mutta suosituimman selityksen mukaan laji lähti leviämään Afrikasta muihin maanosiin 60 000 vuotta sitten.

Vuonna 2015 Etelä-Kiinassa sijaitsevasta luolasta löydettiin kuitenkin 47 hammasta, jotka tunnistettiin luotettavasti nykyihmisen jäännöksiksi.

Niitä ei pystytty ajoittamaan suoraan, mutta kerrostumalla, josta löytö tehtiin, oli ikää 80 000 vuotta. Lisäksi saman kerroksen norsulle, hyeenalle ja pandalle kuuluvien fossiilien iäksi määritettiin 120 000 vuotta. Vaikka aikahaarukka on suuri, voidaan olla jokseenkin varmoja siitä, että luolassa asuneiden nykyihmisten esivanhemmat olivat lähteneet Afrikasta yli 60 000 vuotta sitten.

Koska tarkemmat tutkimukset paljastivat hampaiden kuluneen nykyiseen tapaan, osa tutkijoista epäilee ajoitusvirhettä. On myös esitetty, että kaivajien hutiloinnin vuoksi löydöt ovat menneet sekaisin.

Oletus, jonka mukaan nykyihmisiä on ollut luultua kauemmin Afrikan ulkopuolella, sai kuitenkin lisää tukea vuonna 2018. Pohjois-Israelissa sijaitsevasta Misliyan luolasta löytyi Tel Avivin professorin Israel Hershkovitzin johtamissa tutkimuksissa yläleuka, jossa on kahdeksan hammasta.

Se kuuluu selvästi nykyihmiselle, vaikka sen iäksi määritettiin 177 000–185 000 vuotta. Löytöä pidetään melko pitävänä todisteena siitä, että nykyihmisen lähdöstä maailmalle on kulunut enemmän kuin 60 000 vuotta.

Ei tiedetä, kuinka kauas ensimmäiset muuttajat pääsivät ja onko heidän jälkeläisiään vielä olemassa, mutta Etelä-Kiinasta löytyneet hampaat eivät ole ainoita vihjeitä siitä, että matka jatkui Israelista.

Esimerkiksi vuonna 2018 löydettiin Saudi-Arabiasta nykyihmisen sormiluu, jolla on ikää 88 000 vuotta. Siitä on pääteltävissä, että esivanhempamme levisivät ainakin Arabian niemimaalle, joka oli tuolloin luonnoltaan nykyistä paljon vehreämpi maanosa.

Muut ihmislajit elävät yhä meissä

Siinä tapauksessa, että Afrikan ulkopuolella eli nykyihmisiä jo suunnilleen 200 000 vuotta sitten, aika, jolloin heidän rinnallaan eli muidenkin ihmislajien edustajia, oli paljon pitempi kuin on oletettu.

On jo kauan tiedetty, että joissakin Euroopan osissa oli 40 000–45 000 vuotta sitten yhtä aikaa nyky- ja neandertalinihmisiä. Varhainen muutto Afrikasta merkitsi kuitenkin melko varmasti sitä, että esivanhempamme kohtasivat matkallaan toisenlaisia ihmisiä, jotka olivat asuttaneet muita maanosia laajalti.

Nykyään elävien ihmisten perimää analysoimalla on saatu selville, että eri ihmislajien rinnakkaiselo samoilla seuduilla syveni joskus tiiviiksi suhteeksi, joka ilmeni myös intiiminä kanssakäymisenä. Toisin sanoen lajit risteytyivät.

Nykyisten eurooppalaisten perintötekijöistä 1–4 prosenttia on alun perin neandertalilaisia, ja osalla Kaakkois-Aasian ja Oseanian asukkaista peräti viisi prosenttia dna:sta on peräisin denisovanihmiseltä. Tämä rinnakkaislaji tunnetaan Siperiassa Altain vuoristossa sijaitsevassa luolassa tehdyistä luulöydöistä.

Suden kesytys vahvimpia valtteja

Tieto nykyihmisen lisääntymisestä toisten ihmislajien edustajien kanssa ei tee näiden häviämisen selittämisestä yhtään helpompaa. Arvoitusta ei ratkaista ehkä koskaan, mutta mahdollisia syitä voidaan arvailla.

Nykyihminen saattoi ottaa vieraat avosylin vastaan – ja tartutti vahingossa heihin sairauksia, joita vastaan heillä ei ollut minkäänlaista vastuskykyä.

Yhdysvaltalainen antropologi Pat Shipman on lisäksi esittänyt, että kesyttämällä suden nykyihminen hankki itselleen ratkaisevan edun lajien välisessä kilpailussa saalis­eläimistä. Myös tuhoisilla luonnonilmiöillä epäillään olleen osuutta asiassa.

Esimerkiksi noin 39 300 vuotta sitten yksi Euroopan kaikkien aikojen rajuimmista luonnonmullistuksista romahdutti Italiassa sijaitsevan Campi Flegrei -supertulivuoren. Samoihin aikoihin läntiset neandertalinihmiset hävisivät jäljettömiin.

Viimeaikaisten tutkimusten valossa näyttää siltä, että nyky­ihmisen syntyminen ja leviäminen ovat monimutkaisempia tapahtumasarjoja kuin vanhastaan on ajateltu.

Nyt tiedetään, että laji kehittyi eri puolilla Afrikkaa, alkoi levitä sieltä useina eri muuttoaaltoina jo melkein 200 000 vuotta sitten ja eli toisten ihmislajien rinnalla kymmeniä­tuhansia vuosia.

Tutkijat ovat saaneet tuoreista tuloksista sen opin, että nykyihmisen tarinaa ei ole vielä kerrottu loppuun. Tiedot nykyihmisen polveutumishistoriasta perustuvat pieneen määrään löytöjä, ja yksittäisen fossiilin, kuten Djebel Irhoudin kallon, uudelleenajoitus voi muuttaa aikajanaa radikaalisti.

Jos ja kun tutkimusaineistoa saadaan lisää, käsitys nykyihmisen kertomuksen pää- ja sivu­juonista voi tarkentua.