Periviholliset herättivät dinosaurukset eloon

Tulokset eivät kuitenkaan olleet esikuvallisen yhteistyön ansiota – päinvastoin. Cope ja Marsh olivat perivihollisia: koska kumpikin halusi olla ehdottomasti alan paras ja arvostetuin tutkija, kilpailusta tuli likaista peliä.

Tunnettuja lajeja oli vähän

Cope ja Marsh tapasivat ensimmäisen kerran Berliinissä talvella 1863 sopuisissa merkeissä. Tuolloin 23-vuotias Cope oli varakkaan philadelphialaisperheen poika, joka oli kiinnostunut eläimistä. Hänestä oli ollut jo lapsena mukavaa käydä eläintarhoissa, joita perustettiin paljon noihin aikoihin.

Cope lähti opiskelemaan luonnonhistoriaa Pennsylvanian yliopistoon ja matkusti vuonna 1863 Eurooppaan. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä eräänlainen opintomatka ja samalla välttyä joutumiselta Yhdysvaltojen sisällissotaan, joka oli alkanut kaksi vuotta aiemmin.

Copea yhdeksän vuotta vanhempi Charles Marsh oli jo suorittanut tutkinnon arvostetussa Yalen yliopistossa, kun hän meni Berliiniin saksalaisten tutkijoiden oppiin. Heiltä sai tuolloin maailman parasta luonnonhistorian opetusta. Marsh ei ollut Copen tavoin varakasta sukua.

Marshilla ei olisi ollut varaa opiskella eikä tehdä opintomatkaa ilman enonsa George Peabodyn taloudellista tukea. Liikemies Peabody, joka oli rikastunut pankkiirina Lontoossa, tunnettiin hyväntekijänä, ja koska hänellä ei ollut omaa poikaa, hän otti nuorimman sisarensa lapsen suojatikseen.

Kumpaakin yhdysvaltalaista ilahdutti maanmiehen tapaaminen Berliinissä. He keskustelivat innokkaasti tutustuessaan toisiinsa ja totesivat, että heitä yhdisti kiinnostus muinaisia eläimiä kohtaan.

Muinaiseläinten tutkimus oli uusi tieteenala, vaikka tuntemattomia lajeja edustavia fossiileja oli tarkasteltu jo antiikin aikana. Paleontologia alkoi kehittyä varsinaisesti vasta 1800-luvun alkupuolella.

Kummallisten kookkaiden eläinten kivettymistä käytettiin nimitystä ”isot fossiililiskot”, kunnes vanhoilla päivillään ritarinarvon saanut brittiläinen eläintieteilijä Richard Owen nimesi ne vuonna 1841 dinosauruksiksi kreikan hirvittävää ja matelijaa tarkoittavien sanojen mukaan. Suomessa niitä kutsuttiinkin hirmuliskoiksi.

Owen löysi eurooppalaisten tutkijatovereidensa kanssa muun muassa Megalosauruksen ja Hylaeosauruksen jäännöksiä. Toinen oli noin 166 miljoonaa vuotta sitten elänyt iso lihansyöjä, toinen taas viitisen metriä pitkä kasvinsyöjä, jonka sukupuutosta on kulunut suunnilleen 136 miljoonaa vuotta.

Löydöt edustivat kuitenkin vain pientä lajimäärää. Yhdysvalloissa paleontologiaa harjoitettiin vielä yhtä vaatimattomasti kuin maanviljelyä preerian länsiosissa. Marsh ja Cope halusivat muuttaa tilanteen.

Välit kiristyivät kentällä

Cope palasi Philadelphiaan vuonna 1864 ja oli sen jälkeen jatkuvasti tekemisissä Marshin kanssa. Miehet lähettivät toisilleen paitsi käsikirjoituksia ja valokuvia myös fossiileja, jotta he voisivat keskustella niistä. Cope osoitti vuonna 1867 kunnioitusta Marshia kohtaan nimeämällä muinaisen sammakkoeläinlajin hänen mukaansa (Ptyonius marshii).

Marsh ei halunnut olla pekkaa pahempi: seuraavana vuonna hän antoi ennen tuntemattomalle tertiäärikaudella – 65–1,8 miljoonaa vuotta sitten – eläneelle jättiläiskäärmeelle tieteelliseksi nimeksi Mosasaurus copeanus.

Pinnan alla kyti kuitenkin kateellisuus. Se leimahti ilmiliekkeihin vuonna 1868, kun Cope kutsui Marshin tutkimaan kanssaan savipitoista kalkkikivialuetta, joka sijaitsi melko lähellä New Jerseyn eteläosassa. Siellä oli isoja luita.

Cope oli jo saanut haltuunsa sikäläisiä kivettymiä, sillä hän oli sopinut maanomistajan kanssa, että tilan työläiset lähettävät löytönsä hänelle.

Käynnin jälkeen Marsh päätti toimia samalla tavalla. Hän pyysi maanomistajaa toimittamaan fossiilit hänelle ja lupasi maksaa niistä enemmän kuin Cope.

Cope suuttui saatuaan tietää, mitä Marsh oli mennyt tekemään. ”Otin hänet mukaani New Jerseyhin ja näytin hänelle kaikki paikat. Kun halusin vähän myöhemmin hankkia fossiileja näistä paikoista, totesin, että ne oli suljettu minulta ja luvattu Marshille hänen rahojensa tähden”, Cope kirjoitti närkästyneenä vuosien kuluttua.

Marsh pääsi myös tuntemaan vahingoniloa. Sotilaslääkäri oli lähettänyt Copelle Kansasista valtavan pitkäkaulaisen merieläimen jäännökset.

Cope kokosi huolellisesti kookkaan luurangon ja antoi lajille nimeksi Elasmosaurus platyurus. Eläin asetettiin näytteille Philadelphian tiedeakatemian museossa, ja Cope esitteli työtään ylpeänä Marshille.

Marsh katseli ihmeissään eläintä, jolla oli lyhyt kaula ja hyvin pitkä häntä, ja oivalsi, että Cope oli koonnut luurangon väärin. Häntä olikin kaula, eli Cope oli pannut pään eläimen takamukseen.

Tapauksen jälkeen miesten toveruudesta ei ollut jäljellä enää mitään. ”Kun informoin professori Copea siitä, hänen ylpeytensä sai kolauksen, josta se ei koskaan toipunut, ja hän on ollut siitä asti leppymätön viholliseni”, kirjoitti Marsh myöhemmin.

Kumpikin syyti uusia löytöjä

Seuraavien vuosien aikana Cope ja Marsh etsivät, nimesivät ja kuvasivat kilpaa uusia dinosauruslajeja.

Eikä tutkimusaineistosta ollut pulaa. Yhdysvaltojen sisällissodan päätyttyä vuonna 1865 monet muuttivat länteen. Uudisasukkaita, kullankaivajia ja rautatienrakentajia virtasi autiolle, viljelemättömälle preeria-alueelle, ja Pohjois-Amerikassa alettiin tehdä jatkuvasti fossiililöytöjä.

Cope kuuli vuonna 1872 Wyomingissa tehdyistä fossiililöydöistä. Alue oli vasta alkanut saada eurooppalaistaustaisia asukkaita. Cope käynnisti siellä kaivaukset – ja Marsh tuli perässä.

Kumpikin yritti värvätä mahdollisimman päteviä avustajia. Kilpailijat saivat pian huomata tyrmistyksekseen, että osa palkatusta väestä teki töitä molemmille.

Kun Marshille tarkoitettu fossiililähetys päätyikin vahingossa Copelle, miesten keskinäisestä vihamielisyydestä tuli niin avointa, että koko tiedeyhteisö pani sen merkille.

Cope palautti väärään osoitteeseen toimitetut fossiilit tammikuussa 1873, mutta kiittämisen sijasta Marsh syytti Copea varastamisesta. Marshin mukaan osa fossiileista oli jäänyt palauttamatta. Cope ryhtyi vastahyökkäykseen väittämällä, että ”joku oli kähveltänyt” hänen fossiilinsa.

Cope osoitti kunnioituksen puutetta kirjoittamalla kirjekuoreen ”O See” Marshin nimikirjainten O ja C asemesta. Näin Cope tuli ilmaisseeksi, että hän piti Othniel Charles Marshia omahyväisenä pöyhkeilijänä.

Marsh väitti lisäksi Copen antaneen väärää tietoa päivämääristä Proceedings of the American Philosophical Society -julkaisuissa siksi, että hän halusi näin varmistaa dokumentoineensa ensimmäisenä löydöt.

Arvostetussa tieteellisessä julkaisussa käyty sananvaihto muuttui vähitellen niin kiusalliseksi, että toimitus ilmoitti kummallekin osapuolelle vaativansa jokaisesta painetusta kirjoituksesta lisämaksun.

Palkolliset tekivät tihutöitä

Maksuvaatimus sai Marshin ja Copen lopettamaan julkisen riitelynsä. Vihanpito jatkui kuitenkin kentällä, ja kilpailusta tuli entistä likaisempaa peliä. Tilanne kärjistyi, kun opettaja Arthur Lakes oli löytänyt isoja fossiileja Morrisonin liepeiltä Coloradosta.

Lakes lähetti valikoiman luita Marshille. Koska Marsh ei ottanut heti yhteyttä, Lakes toimitti luita myös Copelle. Vain vähän myöhemmin Marsh julkisti löydön. Kun hän sai tietää, että Copekin oli päässyt tutustumaan siihen, hän tarjosi Lakesille 100 dollaria yksinoikeudesta pitää kaikkia tämän tekemiä löytöjä ominaan.

Lakes kirjoitti heti Copelle kirjeen, jossa hän pyysi lähettämään kaikki hänen vastaanottamansa fossiilit Marshille.

Kun Cope myöhemmin teki kaivauksia Coloradossa, Marshin avustajajoukko leiriytyi tutkimusalueen lähelle. Marsh yritti päästä käsiksi kivettymiin, mutta hän jäi nuolemaan näppejään.

Marsh sai vuonna 1877 kirjeen Wyomingista kahdelta rautatienrakentajalta. Reed ja Carlin kertoivat hänelle Como Bluffin fossiileista, ja Marsh palkkasi Reedin avustajakseen. Carlin sen sijaan pestautui Copen palvelukseen.

Kun kumpikin avustaja otti asiakseen pitää yllä kilpailuasetelmaa, sovinnon käden tarjoamisesta ei ollut puhettakaan.

Carlin yritti esimerkiksi estää Reediä lähettämästä fossiileja Marshille lukitsemalla rautatieaseman. Reed joutui pakkaamaan löydöt laatikoihin laiturilla hyytävässä kylmyydessä.

Kun Reed lähti kaivausalueelta, hän käski räjäyttämään sinne jääneet kivettymät Marshin ohjeiden mukaan dynamiitilla. ”Professori Marsh pyysi epäsuorasti tuhoamaan fossiilit, jotta ette saisi niitä käsiinne”, paljasti Copelle Marshin uskollisimpiin avustajiin kuulunut Samuel Williston.

Copelta loppuivat rahat

Marsh oli saanut suuren perinnön, kun hänen upporikas enonsa George Peabody kuoli vuonna 1869. Marshilla oli varaa järjestää jatkuvasti kaivauksia, ja 1880-luvulla oli selvää, että hän oli löytänyt enemmän fossiileja kuin pahin kilpailijansa.

Varakkuus toi mukanaan myös mainetta ja vaikutusvaltaa. Marsh valittiin vuonna 1882 Yhdysvaltojen geologian tutkimuskeskuksen U.S. Geological Surveyn johtajaksi.

Korkea, hyväpalkkainen virka teki Marshista maansa ykköspaleontologin ja antoi hänelle mahdollisuuden pienentää Copen saamaa valtiontukea – jota hän oli itsekin käyttänyt hyväksi muun muassa julkaistessaan tutkimuksia kuvitettuina artikkeleina.

Jouduttuaan myös taloudellisen hyökkäyksen kohteeksi Cope oli vararikon partaalla, sillä omaisuus oli huvennut olemattomiin.

Välttääkseen köyhyyden Cope ryhtyi sijoitusseikkailijaksi, joka investoi Yhdysvaltojen lounaisosien kulta- ja hopeakaivoksiin nopeiden ja suurten voittojen toivossa.

Seikkailu päättyi huonosti. ”Olin toivonut lisää tuloja. Ne kasvoivatkin vähän aikaa, mutta sitten ne loppuivat”, Cope kirjoitti murheen murtamana huhtikuussa 1884 vaimolleen Annielle.

Marsh teki pahan virheen vuonna 1890, kun hän yritti takavarikoida Copen fossiilikokoelman. Copella ei ollut tuolloin jäljellä enää mitään muuta arvokasta omaisuutta.

Marsh perusteli takavarikkoa sillä, että vaikka Cope oli löytänyt fossiilit, hän oli tehnyt yhteistyötä valtion palkkaaman paleontologin kanssa. Siksi löytöjen voitiin katsoa kuuluvan valtiolle, jota Marsh edusti.

Cope oli raivoissaan, ja hän oli saanut tarpeekseen.

Kumpikin menetti kaiken

Cope oli valmistellut jo pitkään kostoa. Hän oli vuosien varrella saanut tietää paljon asioita, joilla hänen oli mahdollista vahingoittaa Marshin mainetta. Copella oli lipaston laatikon verran muistiinpanoja Marshin lahjuksista, hämäräbisneksistä ja epärehellisyydestä.

Cope oli valmis paljastamaan kaiken. ”Lehdistö on paras ja kristillisin väline epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseen. Se korvaa menneiden aikojen aseet, kuten pistoolin ja nuijan, ja toimii paremmin”, kirjoitti hän kostonhimoisesti muistikirjaansa.

Tarkoin harkitun loanheiton sai toteuttaa The New York Herald -lehti kahdeksan päivän aikana. Tutkijoiden katkerasta kamppailusta kertova juttusarja sai Marshin puolustuskannalle, ja julkisuudessa käytiin kaksi viikkoa kestänyt tulinen riita.

Marshin vaikutusvaltainen lähipiiri tuki häntä ensin, mutta sitten tuli hiljaista.

Cope oli itsekin syyllistynyt moniin niistä teoista, joista hän syytti Marshia, mutta viranomaisten oli mahdoton suhtautua välinpitämättömästi korruptioväitteisiin. Myös julkisten varojen väärinkäyttö piti tutkia.

Lopputulokseksi tuli, että kongressi lakkautti paleontologian viraston. Marsh menetti työnsä, ja hänet määrättiin luovuttamaan valtiolle ne fossiilit, joiden etsimiseen hän oli saanut yhteiskunnan tukea.

Nöyryyttävä vaatimus ilahdutti Copea, sillä hän tunsi päässeensä maksamaan potut pottuina.

Häväistysjuttu oli Copen ja Marshin kilpailun viimeinen kierros. Löytöjen määrän mukaan voittaja oli Marsh, joka oli löytänyt 80 lajia. Cope joutui tyytymään 56 lajiin. Molemmat olivat kuitenkin häviäjiä: kummankin maine, talous ja terveys olivat kärsineet pahasti.

Marshin omaisuus hupeni 1890-luvun talouskriisin aikana. Hän turvautui lainoihin ja luopui kalliista kaivauksista, ja Copen tavoin hänkin oli loppuelämänsä melko vähissä varoissa.

Cope oli 56-vuotias, kun hän menehtyi vuonna 1897. Marsh eli vielä kaksi vuotta ja ehti täyttää 67 vuotta ennen kuolemaansa.

Copen ja Marshin jälkimaine on yllättävänkin hyvä – etenkin heidän saavutustensa ansiosta. Perivihollisethan löysivät yhdessä yli 130 dinosauruslajia. Voidaan sanoa, että heille itselleen vahingollinen kilpailu oli paleontologian kannalta hyödyllinen.