Hirmuliskojen etupiirijako Saharassa

”Luita!” ”Luita!” Parin minuutin välein kuuluneet huudot olivat helpotus Nizar Ibrahimille. Yhdysvaltalaisen Detroit Mercy -yliopiston paleontologi oli retkikunnan johtaja, ja oli hänen ideansa, että Marokon kesähelteessä poistettiin paineilmaporalla kalliorinteestä 15 tonnia kiveä.

Idea perustui pelkkään aavistukseen. Kem Kemin kalliomuodostelmasta oli löydetty hirmuliskon pyrstönikama, ja Ibrahim oli varma, että kallion sisällä oli lisää luita. Kivestä tulikin esiin pyrstönikama toisensa jälkeen.

Ne kuuluivat Spinosaurukselle, joka on yksi suurimmista koskaan eläneistä­petohirmuliskoista.

Jokaisessa nikamassa oli pitkä piikki. Ibrahim ei ollut uskoa silmiään, kun mitta osoitti niiden pituudeksi lähes 53 senttiä.

”Tiesimme heti, että olimme löytäneet jotakin ainutlaatuista. Minkään muun hirmuliskon pyrstö ei näytä siltä. Tajusin, että meillä oli käsissämme löytö, jollaisesta tutkijat uneksivat. Sen jälkeen oppikirjat pitää kirjoittaa uusiksi”, Ibrahim kertoo.

Kesällä 2018 tehty löytö panee uusiksi tiedot yhdestä maailmanhistorian kummallisimmista muinaisliskoista. Samalla se auttaa vastaamaan kysymykseen, joka on vaivannut paleontologeja jo yli sata vuotta.

Kuusitoistametrinen Spinosaurus oli jopa hirmuliskoksi kookas ilmestys. Samassa ympäristössä sen kanssa eli kaksi muuta jättikokoista petohirmuliskolajia, joukko keskikokoisia hirmuliskoja, 12-metrisiä krokotiilejä, kuusi metriä pitkiä petokaloja ja valtavia petolintuja.

Missään muualla ei tiettävästi ole elänyt yhtä paljon petoeläimiä samassa ekosysteemissä.

Kem Kemin aluetta Saharassa onkin sanottu maailman vaarallisimmaksi paikaksi. Siitä lähtien, kun ensimmäiset fossiililöydöt paikalla tehtiin vuonna 1911, on ihmetelty, miten alueen eläimet ovat muinoin voineet elää yhdessä. Spinosauruksen pyrstönikama antaa vastauksen.

Aavikolta löytyi fossiiliaarre

Saharan muinaiseläimistön tutkimus alkoi vuonna 1911 Egyptistä, kun saksalainen paleontologi Ernst Stromer von Reichenbach lähti aavikolle etsimään muinaisten nisäkkäiden fossiileja.

Hänen päämääränsä oli Bahariyan keidas, joka sijaitsee 400 kilometriä Kairosta lounaaseen. Keidas on yli 2 000 neliökilometrin laajuinen vajoama, joka on tunnettu liitukautisista kivikerrostumistaan. Stromer ei löytänyt jälkiä nisäkkäistä, mutta hän löysi ison joukon tuntematto­mien muinaisnisäkkäiden fossiileja.

Stromer oli tutkija, joten hänen muistiinpanonsa olivat yksityiskohtaisia ja usein asiallisen kuivia. Tammikuun 18. päivänä 1911 hän kuitenkin hieman innostui.

”Olen ilmeisesti löytänyt ensimmäiset egyptiläiset hirmuliskot”, Stromer kirjoitti päiväkirjaansa. Hän oli löytänyt kolme muhkeaa – noin metrin pituista ja 15 senttiä paksua – luuta ja ison kynnen.

Löydöt olivat niin massiivisia, että Stromer ei pystynyt kaivamaan niitä esiin kotiin Müncheniin vietäviksi. Niinpä hän valtuutti ystävänsä Richard Markgrafin jatkamaan kaivauksia. Tämä lähettikin seuraavina vuosina laatikkokaupalla fossiileja Stromerille.

Stromer sai muun muassa pitkulaisen leukaluun, jossa oli isot tappimaiset hampaat, ja joukon epätavallisen muotoisia selkänikamia, joissa töröttivät melkein 1,5 metriä pitkät luupiikit. Stromer antoi hirmuliskolle, jolle luut olivat kuuluneet, nimen Spinosaurus eli piikkilisko.

Stromerin onni jäi kuitenkin lyhyeksi. Vuonna 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota ja 12 laatikollista luufossiileja jäi jumiin Kairoon. Stromer itse joutui asepalvelukseen, ja vuonna 1916 Markgraf kuoli tuntemattomaan sairauteen. Todennäköisesti kyseessä oli malaria.

Lopulta epäonni taukosi hetkeksi. Vuonna 1922 Stromer sai vihdoin 12 fossiililaatikkoaan Kairosta. Tosin niitä oli käsitelty niin kovakouraisesti, että luut olivat menneet palasiksi. Stromer kuitenkin kokosi kärsivällisesti palaset yhteen.

Muutamassa vuodessa hänelle hahmottui kuva Saharan 100 miljoonan vuoden takaisesta ekosysteemistä, jossa hirmuliskot, krokotiilit ja kalat elivät rinta rinnan.

Stromerin löydöistä eniten huomiota herättivät kolme suurta hirmuliskolajia: Spinosaurus, Carcharodontosaurus ja Bahariasaurus. Ne kaikki olivat yli 10-metrisiä ja siten suurimpia tunnettuja muinaisliskoja.

Niiden luut pantiin näytteille Alte Akademien museoon Münchenissä. Varsinkin Spinosauruksesta tuli pienoinen vetonaula. Samalla luut kuitenkin antoivat tutkijoille harmaita hiuksia. Kaikki kolme petoliskolajia näyttivät eläneen ympäristössä, jossa niiden naapureina oli valtavia krokotiilejä ja petokaloja mutta ei oikeastaan yhtään kasvinsyöjälajia.

Tavallisesti ekosysteemissä kasvinsyöjät eli petojen saaliseläimet ovat enemmistönä. Liitukauden Saharassa asetelma oli päinvastainen. Asetelmalle ei keksitty selitystä, ja se saikin tutkijapiireissä nimityksen Stromerin arvoitus.

Pommitus tuhosi fossiilit

Juuri kun Ernst Stromerin tieteellinen ura oli lähdössä nousuun, onni kääntyi taas. Natsit tulivat valtaan Saksassa, ja toinen maailmansota syttyi.

Stromer yritti ylipuhua Alte Akademien museon johtajan siirtämään fossiilit turvaan kaupungin ulkopuolelle, mutta johtaja oli kiivas natsi ja kieltäytyi tunnustamasta, että liittoutuneet voisivat päästä pommittamaan Müncheniä.

Huhtikuun 24. päivänä 1944 Britannian ilmavoimat teki 200 pommikoneen voimin iskun Müncheniin. Pommitus tuhosi ison osan kaupungista. Seuraavana aamuna Stromer sai todeta, että Alte Akademien museo oli raunioina ja hänen hirmuliskofossiilinsa olivat tuhoutuneet sen mukana.

Sodan jälkeen Stromer toimi paikallisten paleontologisten tutkimusten parissa Saksassa. Hänen Egyptin-löytönsä jäivät vähitellen unohduksiin. Hän ei saanut ratkaistua nimikkoarvoitustaan ja kuoli 81-vuotiaana saamatta varsinaisesti tunnustusta tieteellisistä saavutuksistaan.

Stromerin kuoleman jälkeen myös Saharan menneisyyden tutkiminen näytti unohtuvan. Vasta 1990-luvulla paleontologit alkoivat taas kiinnostua Pohjois-Afrikan fossiileista.

Tutkimus tuottikin pian taas tulosta, Niin Egyptistä kuin Marokostakin löydettiin huomattavia fossiiliesiintymiä.

Pieni pettymys oli kuitenkin se, että Stromerin jättiläisestä eli Spinosauruksesta löydettiin vain pieniä luunkappaleita. Laji tunnettiin edelleen vain Stromerin muistiinpanoista ja piirustuksista, jotka onneksi olivat tarkkoja.

Jotakin osviittaa saatiin Spinosauruksen sukulaislajien jäännöksistä, joita löytyi muualta maailmasta, mutta yksikään sukulaislajeista ei ollut yhtä näyttävä kuin Spinosaurus.

Pyrstö johdatti ratkaisun äärelle

Nizar Ibrahimilla on ollut Saharassa enemmän onnea kuin hänen edeltäjillään 1900-luvulla. Vaikka hänen retkikuntansa vuosina 2018 ja 2019 saivat kokea rankkasateita, maanvyörymiä, käärmeitä ja skorpioneja, Spinosauruksen jäännösten löytö kuittasi vastoinkäymiset.

Kaikkiaan Kem Kemistä kaivettiin esiin 30 nikamaa eli 80 prosenttia Spinosauruksen pyrstöstä.

Kaiken lisäksi pyrstöön ilmeisesti kuuluu pari jalkoja, jotka paikallinen fossiilienkeräilijä löysi 12 vuotta sitten parin metrin päästä pyrstön löytöpaikasta.

Yhdessä niistä muodostuu suurin yhtenäinen Spinosauruksen luuranko, joka on nähty sen jälkeen, kun Richard Markgraf kaivoi esiin ensimmäiset Spinosauruksen selkänikamat Egyptissä vuonna 1912.

”Se on vielä hurjempi otus kuin Stromer osasi edes kuvitella”, Ibrahim kertoo.

Kun Ibrahim tutki Spinosauruksen takaraajat vuonna 2014, hän kiinnitti huomiota niiden lyhyyteen. Ne olivat petohirmuliskolle poikkeuksellisen pienet. Hän päätteli, että Spinosaurus oli liikkunut kuivalla maalla kömpelösti. Monet muut tutkijat eivät olleet vakuuttuneita Ibrahimin päätelmästä.

Nyt löydetty pyrstö näyttää kuitenkin vahvistavan Ibrahimin teorian. Pyrstönikamien ulokkeet viittaavat siihen, että Spinosaurus on käyttänyt pyrstöään ikään kuin melana.

Pienoismallilla tehtyjen kokeiden mukaan Spinosauruksen pyrstö antoi vedessä kahdeksan kertaa niin hyvän nosteen kuin tavallisen petoliskon pyrstö ja melkein yhtä hyvän kuin krokotiilin tai pyrstösammakon.

”Tämä on ensimmäinen tunnettu tapaus, jossa hirmulisko on sopeutunut elämään vedessä. Se taas mahdollistaa hirmuliskoille aivan uusia asemia elinympäristönsä ekosysteemissä.”

Ibrahim uskookin nyt löytäneensä ratkaisun Stromerin arvoitukseen.

Videon on tehnyt Julian Johnson-Mortimer.

Pedot elivät sovussa

Nizar Ibrahim on laatinut yhdessä yhdysvaltalaisten, brittiläisten, marokkolaisten ja ranskalaisten kollegojensa kanssa kuvauksen ekosysteemeistä liitukauden Saharassa.

Se on tähän asti perusteellisin tutkimus aiheesta ja perustuu kaivauksiin Marokossa ja muualla Pohjois-Afrikassa. Kuvaus myös tukee Stromerin päätelmiä. Vaikka niiden jälkeen Saharasta on löydetty myös kasvinsyöjien fossiileja, Stromer oli oikeilla jäljillä.

Enemmistö alueen eläimistä oli petoja. Stromerin löytämät kolme jättiläishirmuliskolajia elivät myös Marokossa, missä niillä oli vielä seuranaan 9-metrinen Abelisaurus ja pienempiä Jurassic Parkista tutun Velociraptorin sukuisia petoliskoja.

VIDEO: Kuuntele, miten Nizar Ibrahim löysi Spinosauruksen uudelleen

Liitukauden Marokkoa onkin hyvällä syyllä kuvailtu maailmanhistorian vaarallisimmaksi paikaksi.

Pedot elivät ympäristössä, missä maa oli kuivaa ja karua ja missä ei juuri ollut saalis­eläimiä. Silti pedot jollakin tavalla onnistuivat hankkimaan ruokaa joutumatta kilpailemaan keskenään.

Yhtälö vaikuttaa hankalalta, mutta Ibrahim kollegoineen on löytänyt järkeenkäyvän selityksen.

Ensinnäkin alueen eläinten ravintoketjun perusta oli vesistöissä. 85 prosenttia Marokosta löydetyistä fossiileista on peräisin eläimistä, jotka elivät joissa tai rannikolla. Stromerin arvoituksen ratkaisu on kuitenkin ravintoketjun yläpäässä.

Spinosauruksen pyrstö osoittaa, että toisin kuin muut alueen petohirmuliskot se saalisti vedessä. Siksi sen ei tarvinnut kilpailla jättikokoisten naapuriensa kanssa.

Toinen sen naapureista, Carcharodontosaurus, sen sijaan oli erikoistunut saalistamaan kuivan maan kasvinsyöjiä. Abelisaurus puolestaan todennäköisesti söi mieluiten raatoja. Stromerin arvoituksen ratkaisu on siis petoliskojen keskinäinen etupiirijako.

Ibrahimin tehtävä ei ole kuitenkaan vielä valmis. Yksi tärkeä osa on yhä hukassa: Spinosauruksen eturaajat. Ibrahim uskoo kuitenkin tietävänsä, mistä etsiä.

”Jos olen oikeassa, ne ovat vähän hankalassa paikassa. Niiden tieltä pitää ensin saada pois 20 tonnia kalliota…”