Tuuli ulvoo, ja ankannokkasaureihin kuuluvat kasvinsyöjädinosaurukset pakkautuvat tiiviiksi ryhmäksi etsiessään suojaa toisistaan. Tonnin painoinen Nanuqsaurus kahlaa lumessa kohti laumaa revontulien loisteessa. Aurinko ei ole valaissut melkein neljään kuukauteen, syötävää on niukasti, ja pedon onkin nyt pakko onnistua saalistuksessa.
Lihansyöjälisko hyökkää. Täysikasvuiset ankannokkasaurit pakenevat eri suuntiin, mutta Nanuqsaurus ei ole kiinnostunut niistä. Peto himoaa vasta muutaman kuukauden ikäisiä poikasia.
Saalistaja saa poikasen kynsiinsä. Pikku matelija ei ehdi nähdä ensimmäistäkään auringonnousua ennen kuolemaansa.
Uudet löydöt osoittavat, että muun muassa höyhenpeitteisiä dromaeosaureja eli arktisella alueella pohjoisnavan (tähti) lähistöllä yli tuhat kilometriä napapiirin (keltainen viiva) pohjoispuolella. Kartta esittää 70 miljoonan vuoden takaista Pohjois-Amerikkaa.
Kuvattu kohtaus saattoi hyvinkin olla mahdollinen tavallisena talvipäivänä pohjoisella napa-alueella 70 miljoonaa vuotta sitten. Vaikka talvet olivat kylmiä ja pimeitä, uusi löytö osoittaa, että siellä eli dinosauruksia vuoden ympäri.
Pohjois-Alaskasta löytynyt fossiili paljasti, että dinosaurukset olivat luultua sitkeähenkisempiä eläimiä. Tutkijat ovat jo esittäneet erilaisia – varsin yllättäviä – käsityksiä siitä, millä tavalla isot matelijat selvisivät ankarissa olosuhteissa.
Matelijat eivät viihdy kylmässä
Jo pitkään on tiedetty, että dinosauruksia esiintyi myös napa-alueilla. Niiden on uskottu kuitenkin muuttaneen lämpimämmille seuduille talveksi.
Oletus on järkevä: dinosaurukset kuuluivat matelijoihin, eivätkä nykymatelijat selviä kaikkein kylmimmissä maanosissa. Lajit ovat riippuvaisia ympäristön lämpötilasta. Se vaikuttaa sekä matelijoiden toimintakykyyn että niiden munien kehitykseen.
Edmontosaurus näkee lumesta pilkistävän nisäkkään. Tasalämpöisinä nisäkkäät selviävät kylmässä, mutta ei tiedetä, tuottivatko myös dinosaurukset itse lämpöä.
Dinosaurusten valtakaudella napa-alueet olivat nykyistä lämpimämpiä, mutta ne olivat silti hyvin vaativia elinympäristöjä. Koska Pohjois-Amerikan pohjoisimmat osat sijaitsivat 70 miljoonaa vuotta sitten 80. ja 85. leveyspiirin välissä, polaariyö kesti alueella ainakin neljä kuukautta ja siellä esiintyi usein vähintään kymmenen asteen pakkasia ja lumisateita.
Elinolosuhteiden ankaruudesta kertoo sekin, ettei sisiliskojen ja krokotiilien kaltaisia vaihtolämpöisiä eläimiä ole löydetty arktiselta alueelta. Sieltä on kuitenkin löytynyt dinosaurusten jäännöksiä. Ja viimeisimmät löydöt paljastavat, etteivät dinosaurukset olleet siellä kesäretkellä.
Poikaset eivät vielä kävelleet
Löytöpaikka on Alaskan pohjoisosassa sijaitseva Prince Creekin muodostuma. Sieltä on löydetty aiemminkin dinosaurusfossiileja, mutta tuoreimmat löydöt ovat toisenlaisia: pieniä. Luut kuuluvat nimittäin vasta kuoriutuneille poikasille tai sikiöille.
Pikku fossiilit osoittavat dinosaurusten munineen arktisella alueella. Aiempien tutkimusten mukaan dinosaurusten poikaset kehittyivät 2,5–6 kuukautta munassa ennen kuoriutumistaan. Koska munien kehitys vaati auringon lämpöä, kuoriutuminen ajoittui keski- tai loppukesään.
Dinosaurukset pesivät napaseudulla
Alaskan Prince Creekin muodostuman alueella pesi ainakin seitsemänlaisia dinosauruksia. Osa kasvinsyöjistä oli parin metrin pituisia Leptoceratopseja ja Thescelosauruksia, osa tonnienpainoisia, noin kymmenmetrisiä Edmontosauruksia ja suunnilleen samankokoisia sarvekkaita Pachyrhinosauruksia. Höyhenpeitteisiin dinosauruslajeihin kuuluneet Dromaeosaurus ja Troodon olivat pieniä pohjoisia petoja, ja ravintoketjun huippusaalistaja oli noin kahdeksanmetrinen Nanuqsaurus.
Myöhäisen kuoriutumisajankohdan takia poikaset eivät ehtineet kasvaa kovin suuriksi ennen talvea. Ne olivat luultavasti syksyllä niin kehittymättömiä, etteivät ne voineet muuttaa etelään. Muuttomatka olisi ollut jopa 3 200 kilometriä pitkä.
Toisin sanoen dinosaurusten oli pakko jäädä arktiselle alueelle ja yrittää kestää ankara talvi.
Kasvinsyöjät menivät maan alle
Pohjoiset dinosaurukset olivat erikokoisia kasvinsyöjiä, pieniä älykkäitä petoja ja tonnien painoisia saalistajia. Viimeksi mainittuihin kuului Nanuqsaurus, joka oli läheistä sukua T. rexille. Jokaisella lajilla oli omat keinonsa selvitä kylmän vuodenajan yli.
Kookkaat dinosaurukset saattoivat elää kauan ilman ravintoa, koska niillä oli suhteellisen paksu rasvakerros ja hidas aineenvaihdunta. Aiempien löytöjen valossa näyttää siltä, että isot ankannokkasaurit söivät myös puiden kuorta, jota oli tarjolla vuoden ympäri.
Pienet lajit talvehtivat ilmeisesti toisella tavalla: kaivautumalla maahan. On saatu viitteitä siitä, että pienet kasvinsyöjädinosaurukset tekivät onkaloita. Ja luolassa talvehtiminen on hyvä taktiikka arktisella alueella. Ehkä dinosaurusten aineenvaihdunta hidastui luolassa samalla tavalla kuin vaikkapa siilillä, joka vaipuu talvihorrokseen.
Dinosaurusten kalenteri paljastui
Myös liitukaudella arktinen alue oli vaativa elinympäristö. Siellä eläneiden dinosaurusten vuodenkierrosta on saatu lisää tietoa analysoimalla uusia löytöjä.
Selitys sille, että dinosauruksilla oli paremmat edellytykset selvitä kylmän talven yli kuin nykyisillä matelijoilla, löytyy todennäköisesti niiden aineenvaihdunnasta. Dinosaurukset muistuttivat ilmeisesti sen osalta enemmän tasalämpöisiä lintuja ja nisäkkäitä kuin vaihtolämpöisiä krokotiileja ja sisiliskoja. Dinosaurukset kykenivät siis itse tuottamaan lämpöä, eivätkä ne siten olleen täysin riippuvaisia ympäristön lämpötilasta.
Lisäksi monilla dinosauruslajeilla oli eristävä peite, joka koostui höyheniä tai karvoja muistuttavista ihon ulokkeista.
Pohjoisten dinosaurusten ja nykyisten nisäkkäiden ja lintujen samankaltaisuus on selvä asia, ja se voi vihjata, miltä tulevaisuus näyttää.
Dinosaurukset ovat tietolähteitä
Arktisen alueen dinosauruslöytöjen ansiosta voidaan tutkia, kuinka ilmasto on vaikuttanut eläinten säilymismahdollisuuksiin. Vuonna 2022 julkaistussa tutkimuksessa kartoitettiin liitukauden ilmasto-olosuhteiden ja Alaskan eri osissa esiintyneiden dinosaurusten välistä suhdetta.
Lämpötilat ja sademäärät vaihtelivat paikallisesti. Analyysin mukaan sadanta vaikutti enemmän dinosaurusten esiintymisalueeseen kuin lämpötila.
Koska dinosaurukset kykenivät tuottamaan itse lämpöä, ne pystyivät sopeutumaan myös kylmyyteen. Ne olivat kuitenkin riippuvaisia sademäärästä, joka vaikutti olennaisesti niiden syömien kasvien kasvuun.
Samantapainen säätely saattaa ohjata nykyisiä nisäkkäitä ja lintuja. Kyse on tärkeästä tiedosta, kun yritetään ennustaa, kuinka ilmastonmuutos vaikuttaa kasvillisuuteen ja eläimistöön.
Maapallon keskilämpötilan nousua pidetään yleisesti ihmiskunnan suurimpana haasteena. Alaskassa eläneet dinosaurukset paljastavat, että sadannassa tapahtuvat muutokset ovat ratkaisevia. Voidaan odottaa esimerkiksi, että kuivuusjaksot yleistyvät ja pitenevät.
Kauan sitten hävinneet dinosaurukset saattavat auttaa pelastamaan nykylajeja, kun niiden elinympäristö uhkaa mullistua.