James Webb -avaruusteleskoopin herkkyys on satakertainen sen edeltäjään Hubbleen verrattuna, ja siksi se näkee universumin ensimmäisiin kuuluvien tähtien ja galaksien valon.
Teleskooppeja ei ole rakennettu samojen aallonpituuksien tarkkailuun: Hubble keskittyy näkyvään valoon – siihen, jonka näemme paljain silmin – kun taas Webbin tarkoitus on vastaanottaa infrapunavaloa.
Webbin tehtävä perustuu siihen, että varhaisten galaksien ja tähtien valon aallonpituudet ovat venyneet valon kuljettua 13 miljardia vuotta meitä kohti. Siten aallonpituudet ovat siirtyneet sähkömagneettisen spektrin näkyvästä osasta infrapunaiseen osaan. Ilmiötä kutsutaan punasiirtymäksi.
Webbin ainoa huono puoli on se, että kaiken täytyy toimia täydellisesti laukaisuhetkellä.
Koska teleskooppi sijoitetaan peräti 1,5 miljoonan kilometrin päähän Maasta Lagrangen pisteeseen L2, sitä ei voida käydä korjaamassa ja päivittämässä niin kuin Hubblea.
Peili näkee 15-kertaisen alueen
Webb-teleskoopin pääpeilin pinta-ala on yli kuusi kertaa niin suuri kuin Hubblen, ja se näkee 15 kertaa niin suuren osuuden taivaasta. Jotta peili mahtui raketin lastiruumaan laukaisussa, siitä tehtiin kokoontaittuva.
Webb kiertää täydellisessä pimeydessä
Kun Hubble kiertää noin 570 kilometriä Maan pinnan yllä, Webbin kiertorata on noin 1,5 miljoonan kilometrin päässä Maasta. Siellä se on Maan takana suojassa Auringon infrapunasäteilyltä ja se voi tarkkailla universumia aivan pimeässä.
Ikivanhat tähdet piirtyvät esiin
Webb-teleskooppi vastaanottaa infrapunavaloa herkkyydellä, joka on 10–100 kertaa niin suuri kuin Hubblen. Sen odotetaan siksi näkevän universumin ensimmäisiin kuuluvien tähtien ja galaksien valoa.
Webb kurkistaa kosmisen pölyn taakse
Hubble toimii lähinnä näkyvän valon alueella, mutta Webb keskittyy infrapunavaloon ja näkee siten paremmin tähtiä ja planeettoja, jotka ovat kosmisen pölyn kätkössä. Pöly ei nimittäin estä infrapunavalon kulkua yhtä paljon kuin näkyvän valon.
