Viimeinen kuulutus Aurinkokunnan ulko-osiin

Aurinkokunnan laidan kolme kohdetta ovat vahvimpia ehdokkaita veden ja elämän tyyssijaksi. Nyt Nasa aikoo hankkia todisteet asiasta, mutta matkaan lähdöllä on jo kiire, koska kymmenen vuoden päästä Jupiter ei enää pysty vauhdittamaan luotainten matkaa miljardien kilometrien päähän.

Aurinkokunnan laidan kolme kohdetta ovat vahvimpia ehdokkaita veden ja elämän tyyssijaksi. Nyt Nasa aikoo hankkia todisteet asiasta, mutta matkaan lähdöllä on jo kiire, koska kymmenen vuoden päästä Jupiter ei enää pysty vauhdittamaan luotainten matkaa miljardien kilometrien päähän.

Claus Lunau

Metallinen jättihyönteinen ylittää Tritonin jääkuilut viisi kilometriä pitkillä loikilla. Aina loikkaan ponnistaessaan se kahmaisee pinnalta typpijäätä rakettimoottorinsa polttoaineeksi. Ajankohta on 2040-luku, ja "hyppijän" tehtävänä on löytää merkkejä elämästä, joita Neptunuksen suurimmalla kuulla uskotaan piilevän.

Joka kymmenes vuosi Nasa tekee päätöksen siitä, millaisiin hankkeisiin organisaatio uhraa tuhansia työtunteja ja ison osan budjetistaan.

Seuraava versio Nasan toivelistasta, joka kulkee nimellä Planetary Science Decadal Survey, koskee vuosia 2023-2032. Yksi listan hankkeista on Neptune Odyssey, johon myös Triton Hopper -laskeutuja sisältyisi.

Neptune Odyssey on lippulaivahanke, eli yksi kunniahimoisista avaruushankkeista, joiden hinta kohoaa yleensä kahteen kolmeen miljardiin dollariin ja jotka vaativat toteutuakseen ihkauusia teknisiä ratkaisuja.

Triton Hopper -robotti kiertelee Neptunuksen Triton-kuuta viisi kilometriä pitkillä loikilla.

© Claus Lunau

Ei kuitenkaan ole varmaa, että Neptune Odyssey koskaan toteutuu. Hankkeella on kaksi muuta, yhtä kunnianhimoista kilpailijaa:

Orbilander-luotain, jonka on suunniteltu kiertävän Saturnuksen Enceladus-kuuta ja laskeutumaan sen pinnalle, ja Persephone-hanke, jonka määränpää on Pluto. Siellä luotaimen tehtävänä olisi jäädä ensimmäisenä aluksena kiertämään kääpiöplaneettaa ja sen Kharon-kuuta.

Hankkeet eivät ole ainoastaan vaativia, vaan niiden käynnistämisellä on myös epätavallisen kireä aikataulu.

Valtava etäisyys Aurinkokunnan ulommaisiin kappaleisiin merkitsee sitä, että luotaimet tarvitsevat Jupiterin painovoiman antamaa lisävauhtia. 2030-luvun alun jälkeen Jupiter ei kuitenkaan enää sijaitse sopivassa kohdassa hankkeiden määränpäätä ajatellen.

Jos aluksia ei saada lähetettyä kohti Aurinkokunnan ulkolaitaa seuraavan kymmenen vuoden kuluessa, kuluu vielä toinen vuosikymmen, ennen kuin sitä kannattaa yrittää uudestaan.

Kuissa on ehkä meri ja kaloja

Yhteistä kaikille toiveissa oleville hankkeille on se, että niiden tavoitteena on etsiä pitäviä todisteita elämästä muilla Aurinkokunnan kappaleilla.

Vaikka Aurinkokunnan perukoilla on vain karuja kaasujättiläisiä ja jääplaneettoja, luotaimet ovat paljastaneet, että joillakin niiden jäisistä kuista saattaa hyvinkin piillä elämää.

Saturnuksen kuu Enceladus, Neptunuksen kuu Triton ja kääpiöplaneetta Pluto ovat Nasan seuraavan kymmenen vuoden avaruuslentojen toivelistalla. Hankkeet ovat kuitenkin kalliita, eikä kaikkia niitä voida siksi toteuttaa.

© NASA

Laskeutuminen Enceladukselle

Saturnuksen kuu on yksi kuumimmista kandidaateista vieraaksi kappaleeksi, jolta voisi löytyä elämää. Orbilander-luotaimen on määrä kiertää Enceladusta ja vielä laskeutua kuun pinnalle.

  • Hanke: Orbilander
  • Matkan pituus: 1,27 mrd. km
  • Matka-aika: noin 11 v
  • Hinta: 2,5 mrd. dollaria
  • Edellinen vierailija: Cassini, 2015
© NASA

Hyppely Tritonilla

Neptunuksen suurimmassa kuussa Tritonissa saattaa olla pinnan alla elämälle sopiva valtameri. Neptune Odyssey -hankkeessa Tritoniin vietäisiin hyppivä robotti.

  • Hanke: Neptune Odyssey
  • Matkan pituus: 4,4 mrd. km
  • Matka-aika: noin 16 v
  • Hinta: 3,4 mrd. dollaria
  • Edellinen vierailija: Voyager 2, 1989
© SwRI/JHUAPL/NASA

Pluton kiertorata

New Horizons -luotaimen ohilento antoi vahvoja viitteitä Pluton jään alla piilevästä merestä. Persephone-hankkeessa aiotaan viedä luotain kääpiöplaneetan kiertoradalle.

  • Hanke: Persephone
  • Matkan pituus: 7,5 mrd. km
  • Matka-aika: noin 26 v
  • Hinta: 3,0 mrd. dollaria
  • Edellinen vierailija: New Horizons, 2015

Saturnuksen Enceladus-kuussa ja Neptunuksen Tritonissa lainehtii pinnan alla luultavasti valtameri, ja tilanne lienee sama kääpiöplaneetta Plutossa. Merissä voi olla mikroskooppista elämää tai jopa kalojen tai isojen merieläinten kokoisia eliöitä.

Ei tiedetä, millaisilta eliöt voisivat näyttää, mutta koska olosuhteet saattavat muistuttaa Maan meriä, jonkinlaisesta elämästä on joka tapauksessa toiveita.

Painovoima toimii katapulttina

Tähtitieteilijöillä ei ole toiveidensa tueksi kuitenkaan juurikaan dataa, sillä pitkän välimatkan vuoksi kaasu- ja jääjättien luona on käynyt vain harvoja luotaimia.

Planeettojen välimatka kasvaa eksponentiaalisesti liikuttaessa Aurinkokunnan laitaa kohti. Uloimmat planeetat ovat paljon kauempana toisistaan kuin sisimmät. Kaukaisin planeetta, Neptunus, on 30 kertaa niin kaukana Auringosta kuin Maa.

Näin pitkät matkat vaativat muutakin kuin vain vuosia kestävää kärsivällistä puurtamista ensimmäisistä teknisistä piirustuksista perillepääsyyn. Ne edellyttävät myös Aurinkokunnan planeetoilta juuri oikeaa asemaa.

Polttoaineen säästämiseksi ja kustannuksia tuottavan painon keventämiseksi pitkillä lennoilla käytetään painovoimalingoksi kutsuttua periaatetta, jossa luotain kiertää jonkin planeetan kiihdyttääkseen vauhtiaan sen painovoiman avulla.

Periaatteen kehitti yhdysvaltalainen matemaatikko Michael Minovitch vuonna 1961, ja sitä kokeiltiin ensimmäistä kertaa 1973, kun Pioneer 10 -luotain ohitti Jupiterin ja käytti kaasujättiläisen painovoimaa kasvattaakseen nopeuttaan. Luotain kulki ennen Jupiterin vaikutusta 52 000 km/h ja Jupiterin vauhdinannon jälkeen 132 000 km/h.

🎬 KATSO VIDEO: Planeettojen painovoima avittaa luotaimen matkaa

1970-luvun lopulla Voyager-luotaimet käyttivät hyväksi taivaankappaleiden sopivaa asemaa kulkiessaan neljän kaasujättiläisen ohi Aurinkokunnan laidalle. Voyager 1- ja 2-luotaimet ovat yhä edelleen toiminnassa, ja ne ovat etääntyneet niin kauaksi Maasta, että ne pian jättävät heliosfäärin eli alueen, jonne aurinkotuulen vaikutuksen oletetaan ulottuvan.

Luotaimet ovat toimittaneet Maahan hämmästyttäviä kuvia ja mittaustietoja Aurinkokunnan neljästä ulommaisesta planeetasta, mutta näistä kaasu- ja jääjättiläisistä on silti yhä paljon asioita selvitettävänä.

Tällä kertaa Nasalla on erityisen kiire saada aikataulut kohdilleen, sillä 2030-luvun alussa Jupiter siirtyy asemaan, josta se ei enää voi lingota luotaimia Saturnusta, Neptunusta tai Plutoa kohti.

Luotainten lähettäminen Aurinkokunnan ulko-osiin ei ole mahdotonta sen jälkeenkään, mutta ilman Jupiterin apua rakettien työntövoiman on oltava paljon suurempi. Siksi alukset halutaan matkaan ennen kuin Jupiter-ikkuna sulkeutuu.

Neptunus on varastanut kuunsa

Aurinkokunnan planeetoista vähiten huomiota osakseen ovat saaneet jäiset jättiläiset Uranus ja Neptunus, joiden luona ei ole käynyt luotainta sen jälkeen, kun Voyager 2 lensi niiden ohi vuosina 1986 ja 1989.

Aurinkokunnan peräkolkkaa olisi silti hyödyllistä tutkia tarkemmin. Etenkin Neptunuksen Triton-kuu kiinnostaa tähtitieteilijöitä useasta syystä.

Kun Neptune Odyssey -lento saapu Tritonin luo 2040, kuun pinnalle laskeutuu erikoinen kulkija. Hyppyrobotin tehtävänä on tutkia kuuta usean kilometrin mittaisilla loikilla ja kerätä samalla itselleen polttoainetta.

© Claus Lunau

1. Robottikäsivarsi kauhoo pinnalta polttoainetta

Triton Hopper on varustettu robottikäsivarrella, jossa on pieni lapio. Sillä se kerää typpijäätä Tritonin pinnalta. Typpijää on tavallinen polttoaine avaruusalusten pienehköissä rakettimoottoreissa.

© Claus Lunau

2. Sulanut typpijää säilötään polttoainetankkiin

Typpijäätä lämmittää radioaktiivinen energialähde eli radioisotooppinen termosähkögeneraattori, joka pystyy tuottamaan sekä lämpöä että sähköä. Kun jää saadaan sulatettua, typpi säilötään polttoainetankkiin.

© Claus Lunau

3. Rakettisuuttimet nostavat ja jarruttavat

Typpikäyttöiset rakettimoottorit saavat Triton Hopperin kohoamaan ilmaan ja jarruttamaan ennen törmäystä. Tritonin pienen painovoiman ansiosta hyppijä voi nousta kilometrin korkeuteen ottamaan kuvia ja tekemään mittauksia geysireistä.

© Claus Lunau

4. Joustavat jalat pehmentävät laskeutumista

Laskeutumisteline koostuu kolmesta jalasta, jotka vaimentavat rajua pintakosketusta. Hyppijä voi tutkia Tritonin päiväntasajaalta etelänavan geysireihin asti kaksi tai kolme kertaa niin nopeasti kuin perinteinen mönkijä.

Ensinnäkin tutkijat ovat melko varmoja siitä, että Triton on Pluton tavoin peräisin Kuiperin vyöhykkeeltä eli Aurinkokuntaa joka puolelta ympäröivältä jäisiä kappaleita sisältävältä alueelta. Jossain vaiheessa Neptunus on onnistunut painovoimallaan "varastamaan" Tritonin, joka sitten on alkanut kiertää planeettaa. Sen rata eroaakin monin tavoin muiden Aurinkokunnan planeettojen kuiden radoista.

Siinä, missä muut kuut kiertävät yleensä planeettaa päiväntasaajan kohdalla, Tritonin kiertorata kulkee 23 asteen päässä Neptunuksen päiväntasaajalta. Se kertoo, että Triton ei ole aina ollut Neptunuksen kiertolainen ja että se on vasta matkalla normaalille kuulle sopivalle kiertoradalle.

23 asteen päässä päiväntasaajalta Neptunusta kiertää outo kuu, Triton.

Triton on lisäksi kuuksi harvinaisen iso. Se on kääpiöplaneetta Plutoa isompi, ja jos Neptunus poistettaisiin pelistä, Triton olisi yksinään kyllin suuri käydäkseen planeetasta.

Geysirit suihkuttavat tummaa ainetta

Tritonin erikoisuudet eivät suinkaan pääty tähän, sillä etelänavalla sen pintaa peittävää typpijäätä puhkovat oudot geysirit, joista suihkuaa pinnalle tummaa ainetta.

Tritonille ominaiset tummat läiskät havaittiin jo kuvista, joita Voyager 2 lähetti Maahan yli kolme vuosikymmentä sitten, mutta geysirien sisältö ja niitä ylläpitävä voima ovat yhä selvittämättä.

Voyager 2 -luotaimen kuvista selvisi, että Tritonin jäisestä typestä muodostunutta pintaa puhkovat etelänavalla geysirit. Sitä ei tiedetä, mitä niistä suihkuava aine on ja mikä suihkut aiheuttaa.

© Ron Miller/Black Cat Studio

Geysirien olemassaolo tukee kuitenkin tähtitieteilijöiden oletuksia Tritonista kappaleena, jonka pinnan alla lainehtii valtameri. Jos pinnan alla on paksu vesijääkerros, Neptunuksen Tritoniin kohdistava painovoimavaikutus voisi hyvinkin pitää sen sulana.

Tällöin syntyisi samantyyppinen vuorovesi-ilmiö, joka esiintyy Maassa Kuun ja Maan massojen vaikutuksesta. Ja missä on vettä, siellä voi olla myös elämää. Ainakin Maassa elämä viihtyy käytännöllisesti katsoen kaikkialla, mistä on löydettävissä vettä, olivatpa olosuhteet sitten muuten miten karut hyvänsä.

Neptune Odyssey -hankkeessa on tarkoitus viedä kuuhun Triton Hopper -robotti. Erikoiseen laskeutujaan aiotaan turvautua siksi, että Tritonin painovoima on vain 8 prosenttia Maan painovoimasta. Laskeutuja voisi siksi liikkua kuun pinnalla viisi kilometriä pitkillä ja kilometrin korkeilla loikilla ja haravoida elämän merkkejä siten hyvin laajalta alueelta.

Robotti loikkii Tritonin pinnalla

Triton Hopper harppoo Neptunuksen kuun halki viisi kilometriä pitkin askelin. Rakettimoottori pystyy nostamaan robotin kilometrin korkeuteen ja jarruttamaan laskeutumista pinnalle. Hyppivä robotti voi käydä läpi laajemman alueen kuin perinteinen mönkijä.

Triton Hopper on niin sanottu NIAC (NASA Innovative Advanced Concepts), joka on yhteisnimitys avaruusviraston ennakkoluulottomille tulevaisuuskonsepteille. Ei siis ole takeita siitä, että laite oikeasti otetaan mukaan Tritonille, jos hanke toteutuu. Suunnittelijat pitävät hyppijää kuitenkin tehokkaana vaihtoehtona esimerkiksi Marsin pinnalla rullailevan Curiosityn tyyppisille mönkijöille, sillä Tritonin jäätikkökuilut ja lumi muodostaisivat renkailla kulkevalle kulkupelille ylikäymättömiä esteitä.

Jääkuussa poreilee kuuma vesi

Mahdollinen vuorovesi-ilmiö ja teoria jääpeitteen alla piilevästä valtamerestä ovat syy poiketa myös Saturnuksen seitsemäksi suurimmassa kuussa Enceladuksessa.

Enceladuksen läpimitta on 505 kilometriä, joten se on paljon pienempi kuin 2 707 kilometrin kokoinen Triton, mutta Cassini-luotaimen havaintojen perusteella Enceladuksen jääpeitteen alla on erittäin todennäköisesti suolainen valtameri.

Tästä syystä Saturnuksen kuuhun kaavaillaan Enceladus Orbilander -nimistä hanketta. Nimi viittaa siihen, että sen aikana tutkittaisiin kuuta sekä kiertoradalta (engl. orbit) että laskeuduttaisiin (engl. land) pinnalle, mitä ei ole ennen tehty.

Enceladuksen valtavat geysirit suihkuttavat ainetta jäisen pinnan alla piilevästä merestä. Orbilander-luotaimen on määrä ensin ottaa näytteitä geysirin hiukkasista kiertoradalta ja sitten laskeutua pinnalle. Sen päätehtävänä on selvittää, onko meressä elämää.

© Claus Lunau

1. Orbilander asettuu Enceladuksen kiertoradalle

Orbilander aloittaa Enceladuksen tutkimisen viettämällä sen kiertoradalla puolitoista vuotta. Kun se on lähimpänä pintaa, se sijaitsee 20-70 kilometriä etelänavan ja geysirien yläpuolella. Luotain etsii samalla mahdollisimman turvallista laskeutumispaikkaa kameroilla, laserkorkeusmittarilla ja tutkalla.

© Claus Lunau

2. Luotain sieppaa suihkuista hiukkasia

Neliömetrin laajuinen suppilo kerää geysireistä suihkuavia hiukkasia. Näytteet analysoidaan luotaimen laboratoriossa, joka sisältää muun muassa mikroskoopin ja spektrometrin. Instrumenteilla etsitään näytteistä esimerkiksi aminohappoja, rasva-aineita ja ravinteita sekä mitataan pH-lukua ja suolapitoisuutta.

© Claus Lunau

3. Luotain kerää pinnalta isompia hiukkasia

Luotain laskeutuu Enceladuksen pinnalle ja alkaa ottaa geysirien ympäristöstä näytteitä suppilon ja robottikäsivarren lapion avulla. Pinnalla hiukkaset ovat suurempia, koska painovoima saa hiukkasista raskaimmat putoamaan pinnalle. Lapiolla Orbilander pystyy keräämään isompia annoksia näytteitä.

Cassini-luotain paljasti, että kuun etelänavalta jään halkeamista nousee useiden satojen kilometrien korkuisia ainesuihkuja. Ne sisältävät silikaattinanohiukkasia, joita yleensä muodostuu veden ja kallion kohdatessa yli 90 asteen lämpötilassa.

Tästä syystä tähtitieteilijät arvelevat, että kuun jäisen pinnan alla olevassa vedessä täytyy olla merenpohjan halkeamissa kuumia lähteitä, joista virtaa kuumaa ja mineraalipitoista, esimerkiksi kalsiumia ja magnesiumia, sisältävää vettä.

"Jos emme löydä merkkejä elämästä ja tiedämme, mitkä asiat sen estävät, voimme kaventaa käsitystä muiden meriä sisältävien taivaankappaleiden elinkelpoisuudesta.” Shannon M. MacKenzie, Orbilander-hankkeen johtava tutkija

Maassa merenpohjan kuumien lähteiden ympärillä vilisee runsaasti elämää, esimerkiksi bakteereja, rapuja ja mustekaloja, huolimatta siitä, että ne sijaitsevat paikoissa, jonne valoa pääsee niukalti. Tilanne voi hyvin olla sama Enceladuksessa, vaikka kuun valtameri onkin Auringolta suojassa kilometrien paksuisen jääkuoren alla.

Enceladus Orbilander -luotaimen on vietävä mukanaan erilaisia instrumentteja, joilla voidaan ratkaista esimerkiksi se, sisältävätkö geysireistä ja jään pinnalta kerätyt näytteet esimerkiksi aminohappoja ja lipidejä tai muita merkkejä elämästä. Lisäksi laitteilla on yritettävä selvittää meren elinkelpoisuus esimerkiksi mittaamalla sen pH-arvo ja suolapitoisuus.

Orbilander-luotaimen on tarkoitus ensin kiertää Saturnuksen Enceladus-kuu ja sitten laskeutua sen pinnalle.

© Claus Lunau

Osuuko Enceladus Orbilanderin laitteisiin sitten merkkejä elämästä tai ei, ne antavat ratkaisevan tärkeää tietoa Aurinkokunnasta ja muista tähtijärjestelmistä.

Elämän poissaolo voi olla yhtä olennainen tieto kuin elämän löytäminen, uskoo Shannon M. MacKenzie, Enceladuksen Orbilander-hankkeen johtava tutkija.

"Todennäköisyys sille, että Maan ja Aurinkokunnan ulko-osien välisellä elämällä voisi olla yhteys, on pieni, joten elämän merkkien löytäminen Enceladuksesta viittaisi toisenlaiseen alkuperään [kuin Maan elämällä]. Jos sen sijaan emme löydä merkkejä elämästä ja tiedämme, mitkä asiat sen estävät, voimme kaventaa käsitystä Aurinkokuntamme ja muiden tähtijärjestelmien meriä sisältävien kappaleiden elinkelpoisuudesta”, Shannon M. MacKenzie selittää Tieteen Kuvalehdelle.

Jupiter asettaa rajat laukaisulle

Veden etsintä jääpeitteen alta jatkuu myös toivelistan kaukaisimmalla kohteella, kääpiöplaneetta Plutolla. Vaikka Pluto vuonna 2006 tiputettiin pois planeettojen listalta sen oltua siellä 76 vuotta, New Horizons -hanke nosti sen muuten tutkijoiden erityisen mielenkiinnon kohteeksi.

Lähes kymmenen vuoden ja 4,5 miljardin kilometrin matkan jälkeen New Horizons -luotaimen ohilento heinäkuussa 2015 paljasti, että Pluto on ollut ja on ehkä yhä hyvin aktiivinen taivaankappale huolimatta sijainnistaan kaukana karulla Kuiperin vyöhykkeellä.

Kääpiöplaneetalla on muun muassa jäätiköitä ja jäätulivuoria, jotka magman sijaan syöksevät kylmää ammioniakkipitoista sohjoa.

Persephone-konseptissa on tarkoitus laukaista alus kohti Plutoa vuonna 2031. Sen olisi määrä tehdä matkaa 26 vuotta. Perillä se asettuisi Pluton kiertoradalle ja tutkisi kääpiöplaneettaa ja sen suurinta kuuta Kharonia vuosina 2058-2061, jonka aikana kaukainen kappale ehdittäisiin tarkastaa perin pohjin.

Persephonen matka Plutoon kestäisi lähes kolmekymmentä vuotta. Luotain asettuisi kääpiöplaneetan kiertoradalle kolmeksi vuodeksi ja etsisi siellä todisteita merestä jäisen pinnan alla. Sen jälkeen se jatkaisi matkaa kauemmas Kuiperin vyöhykkeelle. Pitkä matka vaatisi, että luotain saisi työntoapua Jupiterin painovoimalta ja että siinä olisi erityiset ajolaitteet.

© Claus Lunau

1. Jupiter sinkoaa luotaimen kohti Plutoa

Kun luotain tekee kierroksen Jupiterin ympäri, kaasujätin painovoima antaa sille lisävauhtia. Sen jälkeen luotain voi suunnata kauemmaksi Aurinkokuntaan suurella nopeudella ja säästää polttoainetta. Tekniikkaa kutsutaan painovoimalingoksi. Jupiterin on kuitenkin oltava juuri oikeassa asemassa suhteessa Plutoon, jotta luotaimen rata suuntautuu sitä kohti.

© Claus Lunau

2. Ionimoottori ampuu ksenonin elektroneja

Ionimoottori on täynnä vakaata ksenonkaasua (vihreä). Kun kaasuun johdetaan sähköä, elektronit (punainen) irtoavat atomeista ja syntyy positiivisesti varautuneita ioneja (sininen). Sähkökenttä ohjaa ne ulos moottorista, mikä työntää luotainta eteenpäin. Kiihdytys on hidasta, mutta ionimoottori voi saavuttaa satojentuhansien kilometrien nopeuden niukalla polttoaineella.

© Claus Lunau

3. Ydinakku tuottaa sähköä vuosikymmeniksi

Ionimoottorit, tietokoneet ja mittauslaitteet vaativat sähköä. Koska luotain on kaukana Auringosta vuosikymmeniä, Nasa aikoo käyttää siinä aurinkokennojen sijaan ydinakkuja (RTG). Ne muuntavat radioaktiivisen hajoamisen energian sähköksi. Osa energiasta muuntuu lämmöksi akun jäähdytyssiivekkeissä, mikä pitää luotaimen laitteet sulana hyisessä avaruudessa.

Hankkeen onnistumiselle on kuitenkin ratkaisevan tärkeää, että luotain saadaan laukaistua matkaan viimeistään vuonna 2032. Sen jälkeen Jupiter siirtyy kiertoradallaan epäsuotuisaan asemaan, eikä alus pysty käyttämään enää hyväkseen kaasujättiläisen luotaimen vauhtia kiihdyttävää painovoimavaikutusta, selittää Persephone-hankkeen johtava tutkija Carly Howett Southwest-tutkimuslaitoksesta.

"Jos emme ehdi käyttää Jupiterin painovoimalinkoa [2030-luvun alussa], on parempi lykätä laukaisuja siihen asti, että Jupiter asettuu taas sopivaan asemaan siitä noin 10 vuoden päästä”, selittää Carly Howett Tieteen Kuvalehdelle.

Persephone-luotaimen pitäisi kiertää Plutoa kolme vuotta ja etsiä todisteita kääpiöplaneetalla sijaitsevasta jäänalaisesta merestä.

© Claus Lunau

Elämä Plutolla sekoittaisi pakkaa

Jos havaitaan, että Plutossa on pinnan alla sula meri, sillä on Carly Howettin mukaan iso merkitys ymmärrykselle siitä, millaiset elämän elinehdot maailmankaikkeudessa voivat olla.

Tämä johtuu siitä, että Pluto ei kierrä esimerkiksi Enceladuksen tavoin kaasujättiä, joka valtavalla painovoimavaikutuksellaan voisi lämmittää kuun sisäosia ja sulattaa pinnan alla jäätä vedeksi. Samantyyppisen meren löytyminen Plutosta olisi todellinen yllätys, koska kääpiöplaneetalta puuttuu sellainen energialähde, joka pitää kaasujättiläisten kuissa veden sulana.

"Jos emme ehdi käyttää Jupiterin painovoimalinkoa, on parempi lykätä laukaisua siihen asti, että Jupiter asettuu taas sopivaan asemaan noin 10 vuoden päästä.” Carly Howett, Persephone-hankkeen johtava tutkija

Lisäksi Pluto on Maan Kuuta pienempi ja niin pieni taivaankappale, että tähtitieteilijät yleensä olettaisivat sen olevan kuollut kivimöykky.

"Merkittävin löytö olisi pinnan alla piilevä meri. Jos sellainen löytyy, Pluto voisi teoriassa tukea elämän olemassaoloa. Ja jos Pluto kykenee siihen, maailmankaikkeudessa voi olla myös monia muita maailmoja, jotka kykenevät samaan”, sanoo Carly Howett.

Howett ja kilpailevien hankkeiden kollegat joutuvat odottamaan vielä joitakin vuosia, ennen kuin selviää, kenen hanke loppujen lopuksi palkitaan noin kolmen miljardin dollarin budjetilla.

Vuoden 2022 alussa muun muassa tähtitieteilijöistä ja avaruusinsinööreistä koostuvan paneelin on määrä saada valmiiksi arvio hankkeiden teknisistä haasteista ja niiden mahdollisesta tieteellisestä potentiaalista.

Arviot kootaan raporttiin, jotka muodostavat niin sanotun Planetary Science Decadal Surveyn ajanjaksolle 2023-2032. Sen jälkeen Nasa ja yhdysvaltalaiset poliitikot päättävät, mitkä toivelistalla olevista hankkeista ansaitsevat veronmaksajilta kerätyt rahat ja mitkä jäävät nuolemaan näppejään.