Challenger laukaisu

Rakettiturma: Astronautit tiesivät kuolevansa

28. tammikuuta 1986 avaruussukkula Challenger muuttui taivaalla jättimäiseksi tulipalloksi. Räjähdyksen syyksi selvisi yksinkertainen virhe – ja pian myös tiedettiin, että mukana olleet seitsemän astronauttia olivat vielä hengissä sekunteja ensimmäisten räjähdysten vavisuttaessa sukkulaa.

NASA

Tiistai 28. tammikuuta 1986 oli Floridassa kylmin miesmuistiin. Yön aikana pohjoisesta virrannut korkeapaine oli laskenut auringonpaisteestaan tunnetun osavaltion lämpötilan viiden asteen pakkaslukemiin.

Kennedyn avaruuskeskuksen teknikoilla oli pakkasyön kirkkaudessa ollut kiire, kun he olivat hakanneet jääpuikkoja laukaisualustalta numero 39B.

Kostean ilman vuoksi laukaisutornin länsi- ja pohjoispuolelle oli kertynyt useiden senttimetrien paksuinen jääkerros, ja vaikka insinöörit olivat edellisenä päivänä kaataneet tuhansia litroja pakkasnestettä sukkulan kyljessä olevaan valtavaan vesialtaaseen, sen pinnalla kellui nyt suuria jäälaattoja.

Laukaisualusta oli sukkulan lähtöpäivänä jään peitossa.

© NASA

Tilanne poikkesi suunnitelmista, mutta se ei tuntunut haittaavan sukkulan miehistöä eli kahta naista ja viittä miestä, jotka halusivat jo päästä lennolle. Alun perin lähdön oli ollut tarkoitus tapahtua tammikuun 22. päivänä, mutta sitä oli kahdesti siirretty huonon sään ja teknisten ongelmien vuoksi.

Miehistö odotti, että kolmas kerta sanoisi vihdoin toden, ja samaa toivoivat heidän vanhempansa, puolisonsa, lapsensa ja sisaruksensa, jotka olivat saapuneet Floridaan seuraamaan ikimuistoista hetkeä, jona sukkula irtoaa Maasta.

Challenger miehistö

Kuusi astronauttia ja yksi opettaja – Christa McAuliffe (takana vasemmalla) – istuivat Challenger-sukkulassa kylmänä tammikuisena aamupäivänä. Christan kaksi lasta seurasivat laukaisua.

Sukkulat

– Uudelleenkäyttö mullisti avaruusmatkojen mahdollisuudet

Ajatus avaruussukkuloista esiteltiin jo 1930-luvulla, kun itävaltalainen raketti-insinööri Eugen Sänger ehdotti avaruuden valloitusta rakettikäyttöisellä avaruuslentokoneella. Sängerin visio uudelleenkäytettävästä aluksesta toteutui huhtikuussa 1981 eli 20 vuotta Juri Gagarinin tekemän ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon jälkeen, kun Nasa lähetti Columbian avaruuteen.

Uudelleenkäytettävä avaruussukkula lähti ilmaan kuin raketti ja laskeutui lennoltaan kuin purjelentokone. Sukkulan tehtävänä oli saattaa avaruussatelliitit niiden kiertoradoille ja kuljettaa avaruusasemille astronautteja ja tarvikkeita.

Nasan ensimmäinen sukkula, Columbia, palasi Maahan neitsytmatkaltaan 14.4.1981. Laskeutuminen on videopätkässä kohdassa 5:45.

Columbian ensilennon ja vuoden 1986 tammikuun välissä Nasan sukkulat olivat suorittaneet 24 onnistunutta lähtöä ja laskeutumista. Kukaan ei odottanut, että 25. lento pilaisi kauniita tilastoja.

Ensimmäinen siviili

**– Yksi matkustajista oli tavallinen siviilihenkilö
Sukkulalennoista oli tullut rutiinia, eivätkä tiedotusvälineet niitä enää juuri kommentoineet. Challengerin kymmenettä lentoa todistamaan oli kuitenkin saapunut 500 toimittajaa ja valokuvaajaa, jotka olivat ahtautuneet Kennedyn avaruuskeskuksen täyteen katsomoon.

Lento STS-51-L erosi nimittäin muista merkittävästi:
Ensimmäistä kertaa avaruuslentojen historiassa mukana oli myös siviilihenkilö, 37-vuotias yhdysvaltalainen opettaja Christa McAuliffe. Yhdessä tiukan koulutuksen saaneiden asiantuntijoiden kanssa hän odotti pääsyä avaruuslennolle.

Tutustu Christa McAuliffeen ja katso hänen reaktionsa, kun hän sai kuulla tulleensa valituksi lennolle.

Lentoa edeltäneinä kuukausina McAuliffe oli kiertänyt pitkin Yhdysvaltoja puhumassa tulevasta tehtävästään, ja hänen suosionsa oli kasvanut päivä päivältä. Sympaattinen nainen ja kahden pienen lapsen äiti voitti kaikki puolelleen innollaan ja rohkeudellaan.

Christa McAuliffen yhdeksänvuotias Scott-poika ja kuusivuotias Caroline-tytär olivat isänsä sekä muiden astronauttien perheiden kanssa avaruuskeskuksen hallintorakennuksessa, josta näkyi hyvin laukaisupaikalle.

Tehtävä

– Tarkoituksena lähettää satelliitti ja kerätä tietoa Halleyn komeetasta
Challengerin mukana oli viestintä- ja navigointisatelliitti TDRS-2, joka piti kuusi vuorokautta kestävän lennon aikana laukaista Maata kiertävälle radalle. Kyydissä oli myös tutkimussatelliitti Spartan Halley.

TDRS-2:n oli tarkoitus tarjota Nasalle jatkuva, maa-asemista riippumaton yhteys avaruussukkuloihin. Spartan Halleyn oli määrä kerätä tietoa Halleyn komeetasta.

Yksi Challenger-lennon tehtävistä oli Halleyn komeetan tarkkailu. Tässä komeetta kuvattuna maaliskuussa 1986.

© NASA

Sukkulan ohjelmaan kuului myös tieteellisiä kokeita, mutta tavallisten yhdysvaltalaisten suurin mielenkiinto kohdistui kahteen satelliitin välityksellä lähetettävään oppituntiin, jotka Christa McAuliffen oli suunniteltu pitävän avaruudessa. Yhteensä puoli tuntia kestävien tuokioiden aikana opettajan oli määrä kertoa avaruuslennon arjesta ja painottomuuden vaikutuksista.

Odotus

– Poikkeuksellinen kylmyys siirsi lähtöä vielä tunnilla
Challengerissa astronautit kuluttivat aikaansa jutustelemalla. Lähdön oli määrä tapahtua kello 10.38, ja miehistö oli saatettu pystysuorassa seisovaan sukkulaan jo aamukahdeksalta.

Telaketjuajoneuvo ”Franz” kuljetti sukkulan laukaisurampille ennen lähtöä. Kuljetus eteni 1,6 kilometrin tuntivauhtia ja kesti viisi tuntia.

© NASA

Pakkasen vuoksi lähtöä kuitenkin siirrettiin tunnilla teknisen henkilöstön poistaessa jäätä viereisestä altaasta. Altaan tarkoitus oli pehmentää rakettien aiheuttamaa voimakasta ilmanpainetta. Sekunteja ennen laukaisua yli miljoona litraa vettä valui alustalle nielemään voimakkaita ääniaaltoja, jotta ne eivät vahingoittaisi esimerkiksi sukkulan lämpökilpiä.

Odottaessaan lähtölaskentaa astronautit juttelivat niitä näitä. Ohilentävä lokki sai osakseen pari kommenttia, mutta pääosa keskustelusta koski harvinaisen raakaa talvisäätä. Kaikki puheet tallentuivat nauhalle, ja niistä kävi ilmi, että siinä kuin toinen miehistön naisista, astronautti Judith Resnik, laski vallatonta leikkiä, Christa McAuliffe oli sangen harvasanainen.

Seuraa astronauttien viimeistä keskustelua sukkulassa.

O-renkaat

Avaruussukkularakenteeseen kuuluivat itse sukkula, pääsäiliö ja kaksi 45 metriä korkeaa apurakettia. Laukaisuhetkellä sukkula oli kiinni pääsäiliössä, ja rakettien sekä sukkulan takaosassa olevien kolmen päämoottorin tehtävänä oli nostaa sukkula ilmaan.

Päämoottorit käyttivät nestemäistä polttoainetta, apuraketit puolestaan kiinteää, pyyhekumimaista polttoainetta, joka koostui alumiinijauheesta ja hapetusaineena käytettävästä ammoniumperkloraatista.

Challenger koostui kolmesta osasta: Astronautit olivat avaruussukkulassa. Pääsäiliössä oli nestemäistä polttoainetta, joka oli tarkoitettu kolmeen päämoottoriin. Kahta kiinteällä polttoaineella kulkevaa kantorakettia käytettiin laukaisussa.

Kiinteällä polttoaineella kulkevia raketteja ei voi sammuttaa, vaan palamisreaktio jatkuu, kunnes polttoaine loppuu. Sukkuloiden apuraketit toimivat noin 45 kilometrin korkeuteen saakka, jolloin ne irtoavat sukkulasta.

Apuraketit koostuivat useista moduuleista, joiden välissä oli kuminen tiiviste, niin sanottu O-rengas. Renkaan tehtävänä oli varmistaa, että eri osien välinen sauma pysyi täysin tiiviinä eivätkä noin 3 000-asteisina hehkuvat palokaasut päässeet ulos, vaan pysyivät raketin kuoren sisässä.

Apuraketin saumat oli tiivistetty O-renkailla.

© NASA

Lähtö

– Challenger nousi taivaalle 3 000 kilometrin tuntinopeudella

Katsojille tarkoitetulla alueella kymmenettuhannet värjöttelivät kylmässä säässä. Paikalla oli myös pari koululuokkaa seuraamassa opettajansa lentoa.

Yleisön joukossa olivat Christa McAuliffen vanhemmat ja Betsy-sisar, joita innokas lehtikuvaajien joukko painosti ja piiritti vangitakseen jokaisen heidän kasvoillaan näkyvän ilmeen, hymyn ja hermostuneisuuden merkin.

Raketit käynnistettiin kello 11.38, ja Challengerin kohotessa tulipylvään ympäröimänä laukaisualustalta kamerat kävivät tauotta. Kuvat paljastavat, kuinka kuukausien aikana kasautunut huoli muuttui helpottuneiksi ilmeiksi McAuliffen perheen seuratessa avaruussukkulan nousua kohti korkeuksia.

31 SEKUNNIN KULUTTUA: Challenger kolmen kilometrin korkeudessa matkalla Atlantin ylle. Kaikki näytti vielä hyvältä.

© NASA

Sisällä tärisevässä ja ryskyvässä Challengerissa tunnelma oli korkealla. Miehistön jäsenet painautuivat istuimiaan vasten täynnä voimakasta riemua, joka sai heidät hetkeksi unohtamaan koulutuksensa ja asemansa.

”Anna mennä, Mamma”, pilotti Michael Smith kannusti Judith Resnikin säestäessä, kun sukkula syöksyi valtavan tulisuihkun myötä yhä ylemmäs saavuttaen pian yli 3 000 kilometrin tuntinopeuden.

Alhaalla maassa Floridan avaruuskeskuksessa katsojat huusivat, taputtivat ja nostivat peukaloitaan ilmaan. Valvontakeskus tiedotti Challengerin laukaisun sujuneen täydellisesti ja normaalin protokollan mukaan: kaikki mittaustulokset näyttivät hyviltä.

Varoitus

– Nasa sivuutti insinöörien pyynnöt lennon siirtämiseksi
Jo ennen Challengerin 10. lentoa apurakettien O-renkaat olivat aiheuttaneet useita ongelmia. Ensimmäinen tapaus sattui marraskuussa 1981, kun rakettien sisältä tullut kaasu oli kuumentanut kumirakennetta. Myös vuoden 1983 sukkulalennolla äärimmäinen kuumuus oli osin polttanut O-renkaita.

Nasan johto ei nähnyt syytä puuttua asiaan, vaan katsoi heikkojen kumirenkaiden olevan vain ”ei-toivottu mutta hyväksyttävä riski”, ja koska monet myöhemmät lähdöt olivat sujuneet ongelmitta, avaruusjärjestö tuudittautui siihen käsitykseen, että O-renkaiden käyttöön ei liittynyt turvallisuusriskiä.

Apuraketin saumoja tiivistäneet O-renkaat pettivät kylmässä säässä. Hehkuvan kuuma kaasu poltti tiensä ulos raketista sytyttäen pääsäiliön.

© NASA

Renkaat valmistanut rakettiyhtiö Morton Thiokol oli havainnut, että O-renkaat vaurioituivat erityisesti, jos laukaisu tapahtui verrattain kylmässä säässä, mikä Floridassa tarkoitti alle 18 asteen lämpötilaa.

Kylmä kangisti rengasmateriaalin heikentäen sen joustavuutta, ja tunteja ennen Challengerin laukaisua yhtiön asiantuntijat koettivat taivutella Nasaa siirtämään lentoa, kunnes sää lämpenisi.

Laukaisualueella oli vain muutamia lämpöasteita, ja vähintään yhdeksän astetta vähemmän kuin millään aiemmista 24 lennosta, ja insinöörit varoittivat laukaisemasta apuraketteja alle 11 asteessa. Asiantuntijoiden varoituksista huolimatta Nasan johto vaati, että Challenger-sukkula laukaistaan suunnitellun aikataulun mukaisesti.

Avaruusjärjestön vaatimus osoittautui myöhemmin kohtalokkaaksi.

”Voi ei!”

– Challenger räjähti valtavaksi savu- ja tulipatsaaksi
Sukkula poistuu ilmakehästä avaruuteen yleensä kahdeksassa ja puolessa minuutissa. Challenger ei ehtinyt.

Tarkalleen 73 sekuntia laukaisun jälkeen lennon­johto kuuli pilotti Michael Smithin sanovan: ”Voi ei!”

Sekunnin murto-osia myöhemmin alus räjähti 14,5 kilometrin korkeudessa valkoiseksi savupilveksi.

Challengerin lento päättyy liian aikaisin 14,5 kilometriä meren yllä, kun nestemäisellä hapella ja vedyllä täytetty polttoainesäiliö räjähtää.

© NASA

Katsomossa väki tuijotti epäuskoisena savujuovia, ja joidenkin peukalot osoittivat yhä jähmettyneinä kohti taivasta samalla, kun kaikki koettivat ymmärtää, mitä heidän silmänsä juuri näkivät.

Vanhemmat koettivat estää lapsiaan katsomasta kauhistuttavaa näkyä.

”Alus on räjähtänyt”, totesi eräs järkyttynyt Nasan virkamies Christa McAuliffen vanhemmille. ”Alus on räjähtänyt”, opettajan äiti toisti konemaisesti isän muuttuessa kasvoiltaan vitivalkoiseksi.

Tuhannet katsojat seurasivat kauhuissaan taivaalle leviävää, haarautuvaa savupilveä.

NASA

Opettaja Christa McAuliffen vanhemmat näkivät onnettomuuden Kennedyn avaruuskeskuksen katsomosta.

NASA

Nasan historian pahin katastrofi oli tapahtunut, ja samalla, kun avaruusjärjestön jäsenet kokosivat vapisevia omaisia yhteen, maailmalta alkoi virrata surunvalitteluja. Kello 17 presidentti Ronald Reagan piti radiopuheen, jossa hän ilmaisi surunsa ja syvän osanottonsa.

Katso, miten Challenger katosi liekkeihin lennettyään vain 73 sekuntia. Näe myös McAuliffen vanhempien reaktio. Video saattaa järkyttää.

Vasta iltapäivällä Nasa antoi ensimmäisen virallisen tiedotteensa. Sekunteja sukkulan laukaisun jälkeen eräs kommentaattori oli todennut, että sukkulan laitteissa oli todennäköisesti jokin merkittävä vika, mutta avaruuslennoista vastaavan osaston johtaja Jesse Moore ilmoitti nyt, että varmaa tietoa Challengerin onnettomuuden syistä ei vielä ollut käytettävissä.

Kaikki oli näyttänyt normaalilta räjähdykseen saakka eikä sukkula ollut antanut vikaviestejä, Moore ilmoit ti. Hän kertoi myös, että Nasa oli jo asettanut tutkija­lautakunnan, joka oli ryhtynyt toimeen kerätäkseen ja analysoidakseen saatavilla olevaa tietoa.

Liikuttunut presidentti Ronald Reagan ilmaisi televisiolähetyksessä syvän osanottonsa ja korosti seitsemän astronautin rohkeutta ja halua tutkia universumia..

Videotodiste

– Challengerin kohtalo ratkesi 0,678 sekunnissa
Tutkijalautakuntaan kuului muun muassa ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut Neil Armstrong sekä kuuluisa fyysikko Richard Feynman. Ryhmä oli äärimmäisen hankalan tehtävän edessä koettaessaan löytää syyt, jotka johtivat Challengerin räjähdykseen.

Lautakunta haastatteli avaruussukkulan suunnittelusta ja rakentamisesta vastanneita henkilöitä, analysoi rakennepiirroksia, kuuli tavarantoimittajia ja tutki suuret määrät laukaisusta otettua kuva- ja filmimateriaalia.

Lopulta juuri viimemainittu johti tutkijat ratkaiseville jäljille: videot paljastivat, että ensimmäiset normaalista poikkeavat tapahtumat ilmenivät tarkalleen 0,678 sekunnin päästä, aavistuksen verran lähtölaukaisun jälkeen, kun tummanharmaa savupilvi purkautui ulos oikeanpuoleisen apuraketin saumakohdasta.

Vain 73 sekuntia laukaisusta Challenger-sukkulan ja mukana olleiden seitsemän astronautin peli oli pelattu.

Kylmyys kangisti Challengerin

Floridan oloissa epätavallinen kylmyys kovetti sukkulan kumitiivisteet, jotka sinetöivät apuraketin eri osien väliset saumat. Seuraukset olivat katastrofaaliset.

  • 0,678 sekuntia

    Tummanharmaa savupilvi pölähti oikeanpuoleisen apuraketin vuotavasta saumasta. Vuodon syynä oli raketin osien välissä olevan kumisen tiivisteen eli O-renkaan jäykistyminen. Rengas menetti elastisuutensa epätavallisen kylmän sään vuoksi.

  • 58,788 sekuntia

    Pieni tulenlieska leimahti oikeanpuoleisesta apuraketista. Tuli levisi alaspäin kohti raketin muita osia.

  • 64,66 sekuntia

    Tuli läpäisi oranssin pääsäiliön, ja polttoaine syttyi tuleen.

  • 73,162 sekuntia

    Nestemäistä vetyä ja happea sisältänyt pääsäiliö räjähti. Challenger hajosi.

  • 110,225 sekuntia

    Apuraketit, jotka sukkulan räjähdyksen jälkeen pyörivät ympäriinsä, tuhottiin napinpainalluksella komentokeskuksessa

Hetki hengissä

–Astronautit istuivat omilla paikoillaan turvavöissä
Challengerin miehistömoduuli löytyi 7. maaliskuuta 1986 eli puolitoista kuukautta laukaisun jälkeen. Sukeltajat löysivät hylyn 30 metrin syvyydestä 29 kilometrin päästä rannikolta, ja jotkut astronauteista olivat yhä aluksessa omilla paikoillaan turvavyöt kiinnitettyinä.

Ruumiit nostettiin ylös, ja arkut luovutettiin lähiomaisille Kennedyn avaruuskeskuksessa huhtikuussa 1986.

Suurin osa omaisista oli esittänyt toiveen, että vainajat haudattaisiin sotilashautausmaalle, mutta Christa McAuliffe haudattiin New Hampshireen Blossom Hillin hautausmaalla olevalle kukkulalle lähelle koulua, jossa hän oli toiminut opettajana. Hautakiven teksti kertoo, että McAuliffe oli ensimmäinen avaruudessa käynyt tavallinen yhdysvaltalainen.

Challengerin miehistöä kuljettanut moduuli oli ehjä.

Hetket ennen kuolemaa

Katastrofin jälkeen pohdittiin yleisesti, ehtivätkö astronautit huomata vaaraa. Tutkimus osoitti, että he valitettavasti ennättivät havaita tilanteen.

Oikeuslääketieteellinen tutkimus osoitti, että miehistö selvisi itse räjähdyksestä vaikka menettikin pian tajuntansa eikä enää havainnut 3–4 minuuttia kestävää syöksymistään mereen. Räjähdys katkaisi miehistömoduulin hapensyötön, mutta astronauteilla oli omat happisäiliöt hätätilanteiden varalle.

Merestä löytyi neljä hätäsäiliötä, ja tekninen tutkimus paljasti, että niistä kolmea oli käytetty. Ainakin jotkut miehistön jäsenistä olivat siis ilmeisesti olleet hengissä ja tajuissaan aktivoidakseen hätäsäiliöt välittömästi räjähdyksen jälkeen.

Asiantuntijat päättelivät ohjaamon tuhoutumisasteesta, että miehistö oli paineen laskettua menettänyt tajuntansa noin 20 sekunnissa eikä kukaan ilmeisesti ollut tajuissaan sukkulan osuessa tuhoisalla nopeudella mereen.

Jälkipuinti

– Avaruusohjelma keskeytettiin 32 kuukaudeksi
Tutkijalautakunnan raportti julkistettiin 9. kesäkuuta 1986. Epäonnistumisen syynä oli vika oikeanpuoleisen apuraketin kahden alimman osan välisessä saumassa. Palokaasujen ulosvuotoa estävä O-rengas oli kylmän sään vuoksi menettänyt joustavuutensa ja tiiviytensä.

Raportin mukaan onnettomuuden taustalla oli muitakin syitä. Tekninen vika sivuutettiin suurelta osin Nasan tulehtuneen työilmapiirin vuoksi: asiantuntijat olivat jo vuosien ajan osoittaneet, että O-renkaat olivat epäluotettava ratkaisu, mutta Nasa ei ollut tehnyt mitään ongelman poistamiseksi.

Päinvastoin se vaati jääräpäisesti sukkulan laukaisua apuraketin valmistajan asiantuntijoiden vastustuksesta huolimatta.

Onnettomuuden syyn selvittämiseksi Challengerin hylyn osat koottiin valtaisaksi palapeliksi.

© NASA

Selvityksen jälkeen Nasa keskeytti kaikki avaruussukkulaohjelmansa ja sen organisaation rakennetta uudistettiin. Sukkuloiden turvallisuusprotokollaa parannettiin, ja esimerkiksi O-renkaat vaihdettiin lämpöä paremmin kestäviin tiivisteisiin.

Vasta kahden ja puolen vuoden kuluttua, 28. syyskuuta 1988, Nasa laukaisi avaruuteen entistä ehomman Discovery-sukkulan. Tällä kerralla yleisö alkoi taputtaa vasta siinä vaiheessa, kun sukkula oli turvallisesti kiertoradallaan.

Lue myös:

Avaruuslennot

Nyt Eurooppa saa ensimmäisen yksityisen avaruuskeskuksen

10 minuuttia
Avaruuslennot

Tutkijat lähettivät hiirten siittiöitä avaruuteen

1 minuuttia
Avaruuslennot

Nasa valloitti avaruuden

5 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!