Apollo-ohjelman viimeinen miehitetty lento alkoi näyttävällä ääni- ja valonäytelmällä 7. joulukuuta 1972.
Ensimmäistä kertaa avaruusraketti nimittäin laukaistiin matkaan yöllä. Saturn V -kantoraketin moottorit nostivat aluksen ja sen miehistön, Eugene Cernanin, Ronald Evansin ja Harrison Schmittin, pimeälle taivaalle kello 0.33.
Etenkin ryhmän geologille Schmittille hetki oli koskettava. Hän oli työskennellyt Apollo-ohjelmassa vuodesta 1965. Tuona aikana hän oli valmentanut lukuisia astronautteja geologiseen kenttätyöhön.
Suunnitelmien mukaan hänen oli pitänyt osallistua ensimmäisenä astronauttikoulutuksen saaneena tutkijana Apollo 18 -lennolle.
Kun lento sitten peruutettiin budjettileikkausten vuoksi, hänet siirrettiinkin Apollo 17 -lennolle Joe Englen tilalle. Komennus yllätti Schmittin iloisesti.
Nasan astronauttitoimiston päällikko Deke Slayton ilmoitti siitä hänelle puhelimitse elokuussa 1971.
”Pyrin tekemään parhaani”, Schmitt vakuutti Slaytonille. Lopetettuaan puhelun hän juhlisti nimitystä välittömästi kolmella pikkupullolla viskiä.
Apollo 17 oli ensimmäinen USA:n miehitetty lento, joka laukaistiin pimeässä. Se lähti matkaan puoli tuntia puolenyön jälkeen 7. joulukuuta 1972.
Viimeisen piti olla menestyksekkäin
Kun Apollo 17 -alus sitten loittoni Maasta, Schmitt päätti tehdä kaikkensa pitääkseen Slaytonille antamansa lupauksen. Tämä oli ainakin toistaiseksi viimeinen tilaisuus käydä Kuussa.
Yhdessä Cernanin kanssa he aikoivat ponnistella lennon onnistumiseksi. Tällä kertaa astronauttien oli tarkoitus olla Kuun pinnalla pitempään kuin millään aiemmalla lennolla, kerätä enemmän näytteitä ja ottaa enemmän kuvia ja antaa siten Yhdysvaltojen avaruusohjelmalle arvoisensa päätös.
Schmitt halusi silti ennen kaikkea osoittaa, että päätös valita lennolle mukaan tutkija oli ollut oikea. Hän tunsi vastuunsa eräänlaisena koekaniinina. Jos hän tekisi työnsä hyvin, hän tasoittaisi tietä avaruuslennoille pyrkiville muille tutkijoille.
Jos hän epäonnistuisi, hän saattaisi jäädä historiaan ensimmäisenä ja viimeisenä tiedemiehenä avaruudessa.
Ennen kuin Schmitt sai tilaisuuden osoittaa kykynsä geologina, hänen piti kuitenkin suoriutua kunnialla tehtävästään Challenger-kuumoduulin ohjaajana.
Kun Challenger maanantaina 11. joulukuuta valmistautui laskeutumaan Taurusvuoriston reunustamaan tasapohjaiseen laaksoon, Schmitt ei jäänyt ihailemaan lähenevää maastoa vaan keskittyi tiukasti kuualuksen mittareihin.
Schmitt luki ääneen korkeus- ja polttoainetietoja, kun Cernan ohjasi käsin aluksen pölyn peittämälle kamaralle.
Vasta, kun Cernan lopulta ilmoitti Houstoniin, että ”Challenger on laskeutunut”, Schmitt antoi itselleen luvan tutkia karua maisemaa. Hänestä tuntui kuin häneltä olisi jäänyt laskeutumistoimien takia paljon väliin, mutta asia ei silti harmittanut kovasti.
Hän tiesi pääsevänsä neljän tunnin päästä maastoon, jota hän oli tähän mennessä vain voinut tarkkailla 400 000 kilometrin päästä.
Schmitt vähät välitti maapallosta
”Hei, kuka on tehnyt jälkiä minun Kuuni pintaan?” Schmitt kysyi hilpeästi kavutessaan kuumoduulista. Syyllinen oli Cernan, joka oli siirtynyt aluksesta ulos muutamaa minuuttia aiemmin ja odotti nyt, miten hänen toverinsa selviytyisi laskeutumisesta.
”Jalkasihan näyttävät aivan siltä kuin...” tokaisi Cernan. ”Olisin kävellyt Kuussa”, Schmitt täydensi lauseen.
Kaksikko katseli ympärilleen mykistyneenä. Etenkin Schmitt, jolle työtoverit olivat antaneet lempinimen ”Dr. Rock” (tohtori Kivi), oli lumoutunut ympärillä avautuvasta maisemasta, joka ei muistuttanut mitään, mitä hän oli nähnyt Maassa.
Schmittin jalkojen juuressa kimmelsi kivenkappaleita kirkkaassa auringonpaisteessa. Kraattereiden kuvioiman laakson varjoissa näkyi kallionlohkareita, jotka näyttivät vierineen ympäröiviltä vuorilta, ja laakson rinteet olivat kuin taivasta kohti kohoavan pyramidin seinämät.
Harrison Schmitt valmistautuu ottamaan näytteitä Taurus-vuoristossa astronauttien kolmannella ja viimeisellä tutkimusmatkalla.
”Tämä on todellinen geologin paratiisi”, totesi Schmitt. Hän alkoi heti tutkia ympäristöään. Sillä aikaa Cernan valmisteli kuuautoa ensimmäistä tutkimusretkeä varten.
Kesken puuhiensa Cernan äkkiä pysähtyi, sillä hän oli huomannut Maan, joka näytti vuortenhuippujen yllä kaukaisuudessa tuikkivalta kirkkaalta sinivalkoiselta lampulta.
”Hei kuule! Hei Jack, odota vähän”, sanoi Cernan ja jatkoi: ”Sinun kannattaisi uhrata 30 sekuntia kurkistaaksesi Eteläisen massiivin ylle. Näkisit Maan.” ”Mitä? Näkisin Maan?” ällistyi Schmitt.
”Kurkista nyt vain tuonne ylös”, kehotti Cernan. ”Äh, kun on nähnyt yhden Maan, on nähnyt ne kaikki”, Schmitt veisteli.
Oranssi maa harhautti astronautteja
Ensimmäinen tutkimusretki Kuun kamaralla oli omistettu porausnäytteiden keräämiselle ja tieteellisille kokeille. Toisen retken oli sen sijaan määrä koostua Apollo-ohjelman pisimmästä ajomatkasta. Cernanin ja Schmittin oli tarkoitus taittaa kuuautolla yli yhdeksän kilometrin matka Eteläiselle massiiville.
Tähän arvioitiin kuluvan tunti. Yksikään astronautti ei ollut aiemmin käyttänyt näin pitkää aikaa siirtymiseen kohteesta toiseen, mutta geologit Maassa ja astronautit Kuussa arvioivat pitkän ajomatkan kannattavan tällä kertaa.
Arvio osoittautui oikeaksi: Eteläinen massiivi oli oikea kivilajien runsaudensarvi. Perillä Schmitt osoitti kiinnostavat kohteet ja Cernan hakkasi niistä palan. He täyttivät näytepussin toisensa jälkeen. Löytöjen joukossa oli kappale valkoista kalliota, joka osoittautui myöhemmissä tutkimuksissa lähes 4,5 miljardin vuoden ikäiseksi.
Paluumatkalla astronautit pysähtyivät Shortyksi nimitetyn meteoriittikraatterin luona. Schmitt alkoi vaistomaisesti tutkia aluetta, joka erosi ympäristöstä väriltään. Lopulta hän kohotti kypäränsä ulompaa silmäsuojusta erottaakseen läiskän tarkemmin.”Maahan on oranssia”, hän tokaisi.
”Älä koske siihen, ennen kuin minäkin olen nähnyt sen”, komensi Cernan, jonka mielessä käväisi, että toinen oli saanut auringonpistoksen. Kun hän tuli lähemmäs, hän huomasi, että Schmitt puhui totta.
”Miten Kuussa voi olla oranssia maata?” hän kysyi ihmeissään. Miehet arvelivat, että sen täytyi olla merkki tuliperäisestä toiminnasta. Myöhemmin selvisi, että väri oli peräisin pikkuruisista lasikiteistä, jotka olivat muodostuneet syvällä olevan maa-aineksen sulaessa.
Sulamista ei ollut aiheuttanut magmapurkaus vaan meteoriitti-isku.
Schmittillä oli Kuussa tiukka ohjelma, mikä näkyi ryvettyneestä avaruuspuvustakin.
Evans viihtyi komentoaluksessa
Kuuta kiertävässä America-komentoaluksessa Evans teki työtä lähes herkeämättä aina heräämisestä nukkumaanmenoon. Tiukasta päiväohjelmasta huolimatta hän oli aivan omassa elementissään. Hän leijaili ympäri alusta ja paineli nappeja ja kiskoi kahvoja hyräillen ja mutisten itsekseen.
Toisinaan näkymä kaukaisuudessa siintävään sinivalkoiseen maapalloon ja alla noin sadan kilometrin päässä avautuvaan Kuun kamaraan pysäytti hänet nauttimaan näköalojen kauneudesta.
Evans ei pystynyt hillitsemään itseään vaan hänen oli pakko jakaa mielialansa Houstonin ja muun maailman kanssa – tai ainakin lentoa seuraavan pienen osan kanssa.
Vaikka Armstrongin ensimmäistä askelta Kuun pinnalla vuonna 1969 seurasi herpaantumatta 600 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa, seitsemännestä ja viimeisestä miehitetystä kuulennosta näytettiin vain katkelmia tv-kanavilla lakkaamatta pyörivien saippuaoopperoiden välissä.
Historiallinen kädenpuristus
Toukokuussa 1972 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen yhteistyöstä avaruudessa.
Kylmää sotaa lieventäneen suojasään merkiksi alettiin suunnitella Apollo- ja Sojuz-alusten telakoitumista avaruudessa ja yhteislentoa.
Kun idän kosmonautit ja lännen astronautit opiskelivat ahkerasti toistensa kieliä, insinöörit kävivät vielä suuremman haasteen kimppuun: heidän tuli kehittää telakointimoduuli, joka voisi yhdistää kaksi erilaista avaruusalusta ja samalla toimia ilmasulkuna Sojuzin happi-typpiyhdistelmän ja Apollon puhtaasta hapesta koostuvan sisäilman välillä.
Heinäkuun 15. päivänä 1975 Maasta nousi ensin Sojuz 19 ja sitten seitsemän tunnin kuluttua Apollo 18.
Kaksi päivää myöhemmin alusten kapteenit Stafford ja Leonov saattoivat tehdä historiallisen kädenpuristuksen. Vaikka yhteislennolla tuolloin oli ensisijaisesti poliittinen tavoite, se aloitti yhteistyön, joka sittemmin raivasi tietä Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n perustamiselle.
Nyt vain astronauttien läheiset ja piintyneimmät asianharrastajat olivat kiinnostuneita avaruudessa olevan kolmen miehen hyvinvoinnista.
Evansille, jota Cernan mielellään nimitti Kapteeni Amerikaksi, matka Kuuhun oli silti unelmien täyttymys. Hänen mielestään hänellä oli ”maailman paras työ”.
Evans nautti joka hetkestä avaruudessa, mutta alkoi myös olla melko kyllästynyt omaan seuraansa. ”Jestas, miten löyhkään! Äh! Saippua ei auta. Odotan innokkaasti, että kaverit tulevat takaisin ja palauttavat deodorantin. He veivät sen mukanaan pinnalle. Anteeksiantamatonta!” hän valitti.
Paluumatkalla Kuusta Evans kävi avaruuskävelyllä. Hänen tehtävänään oli muun muassa hakea filmi aluksen ulkopuolella sijaitsevasta kamerasta.
Kenguruloikkia ja laskettelua rinteillä
Tauruksen–Littrowin laakson laajuus valkeni Cernanille toden teolla ensimmäistä kertaa vasta kolmannella ja viimeisellä tutkimusretkellä. Juuri kun hän oli noussut vuorenrinteelle ottaakseen kuvasarjan panoraamaa varten ja laukaisi kameran, kuvaan ilmestyi Schmitt.
Hän näytti ison kivenlohkareen vierellä kääpiöltä. Kuvasta tuli yksi tunnetuimmista Apollo-ohjelman aikana otetuista.
Korkealta Cernan erotti kaikki paikat, joissa hän ja Schmitt olivat käyneet. Hän tuli ajatelleeksi, että kolmen päivän ei olisi millään luullut riittävän koko alueen tutkimiseen. Silti hän ja Schmitt olivat käyneet lähes kaikkialla.
”Jack, kun olemme valmiita, olemme käyneet koko laakson läpi päästä päähän”, hän sanoi. ”Se oli tarkoituskin”, vastasi Schmitt.
Kuussa vietettyjen viimeisten tuntien aikana ohjauskeskus joutui pyytämään astronautteja hiljentämään tahtia, sillä heidän sykkeensä oli noussut liian korkeaksi. Tiivis työrupeama oli kestänyt kolme päivää, mutta kaverukset jaksoivat yhä hullutella.
Cernan loikki alas rinnettä kuin kenguru, ja Schmitt yritti lasketella. Hän hyppäsi ilmaan, levitti kätensä ja pyrki samanaikaisesti taivuttelemaan itseään puolelta toiselle, mutta jäykässä avaruuspuvussa meno ei näyttänyt kovin tyylikkäältä. ”Aika vaikeaa käyttää lantiota”, hän valitti.
Viimeiset hetket Kuussa olivat haikeita
Ennen kotiinlähtöä astronautit järjestivät pienen seremonian. Ensin sitä seuraavat näkivät muistolaatan liukuvan kameran näköpiiriin. Laatassa Maata ja Kuuta esittävän kuvan alla luki:
Tähän ihmiskunta päätti ensimmäiset tutkimuksensa Kuussa joulukuussa 1972 jKr. Heijastukoon se rauhan henki, joka meitä innoitti, kaikkien ihmisten elämään.
Seuraavaksi puhui Schmitt, joka osoitti sanansa sekä katsojille että erityisesti Houstonissa Apollo-ohjelman päättymistä seuraavalle 70 maan opiskelijoista koostuvalle ryhmälle:
”Tämä on meidän muistomerkkimme, joka jää tänne odottamaan sitä, että joku meistä tai joku teistä, jotka olette tulevaisuuden toivoja, palaa takaisin lukemaan sen ja jatkamaan tutkimusta ja Apollon tehtävää.”
Kun Schmitt vaikeni ja antoi puheenvuoron astronauttitoverilleen, hän yhtäkkiä tajusi, kuinka uupunut hän oli. Hänen sormensa olivat kipeät, ja hänen käsivarsiaan särki. Vielä ennen lähtöä heidän oli kuitenkin jaksettava raahata kivinäytelaatikot ja muut varusteet kuumoduuliin.
Kun kuumoduuli oli lastattu, Cerman seisoi hetken yksin pinnalla hengästyneenä harmaan pölyn peittämässä avaruuspuvussaan. Hän valmistautui ottamaan ihmisen toistaiseksi viimeisen askelen Kuussa.
Vaikka painovoima oli heikko, hän tunsi sen silti naulitsevan hänet tiukasti alustaan.
Cernan katseli kaihoisasti Kuun maisemia ja kaukana taivaalla loistavaa Maata.
Sitten hän lausui jäähyväisiksi:
”Uskon historian aikanaan osoittavan, että Yhdysvaltojen tekemät ponnistelut ovat muovanneet ihmiskunnan tulevaisuuden. Poistumme nyt Kuusta Tauruksen–Littrowin laaksosta niin kuin tänne tulimmekin: täynnä rauhantahtoa ja toivoa. Jumalan avulla ehkä myös palaamme samassa hengessä. Onnea matkaan Apollo 17.”
Apollo 17 -lennolla lyötiin monta ennätystä: Astronautit olivat Kuussa siihen saakka pisimmän ajan, 75 tuntia, joista peräti 22 tuntia kului kentällä. He myös kulkivat Kuun pinnalla pisimmän matkan, 30,5 kilometriä.
Kun he sitten suunnitelmien mukaan sujuneen kotimatkan päätteeksi sukelsivat Tyyneenmereen 19. joulukuuta, heillä oli mukanaan ennätykselliset lähes 115 kiloa näytteitä.