Apollo 13: Avaruusalus hädässä

Lovell ei ollut taikauskoinen, mutta hänen oli pakko myöntää miettivänsä, että mahdollinen onnettomuus sattuisi juuri hänelle, Nasan kokeneimmalle avaruuslentäjälle.

Astronautin työ on vaarallista, ja jokaisen onnistuneen lennon jälkeen tuntui siltä, että ensi kerralla jokin menee pieleen.

Täydellinen laukaisu

Huhtikuun 13. päivän iltana Apollo oli ollut matkalla jo yli kaksi vuorokautta. Lovellilla ei vaikuttanut olevan pienintäkään syytä huoleen. Houstonin valvontakeskuksesta oli todettu:

Laukaisu oli sujunut vaikeuksitta, ja nyt, 330 000 kilometrin ja 56 tunnin matkan päässä Maasta, Jim Lovell, Jack Swigert ja Fred Haise olivat juuri televisiolähetyksessä esitelleet katsojille muun muassa kuumoduuli Aquariusta, Apollo 13:n kolmesta moduulista taimmaista.

Palattuaan Odyssey-komentomoduuliin Lovell jatkoi rentoa jutusteluaan. ”Voimme esittää teille näytteen avaruusaluksen viihdetarjonnasta”, hän sanoi ja käynnisti nauhurin.

Siitä kuului tunnusmelodia Stanley Kubrickin vuonna 1968 ohjaamasta tieteiselokuvasta 2001 − A Space Odyssey (2001: Avaruusseikkailu).

”Kokoelmamme ei tietenkään olisi täydellinen ilman Aquariusta (laulu tuohon aikaan suositusta Hair-musikaalista, toim.)”, Lovell lisäsi ja toivotti lopuksi kaikille Maassa olijoille hyvää illan jatkoa.

Viisi minuuttia myöhemmin komentomoduulin ohjaaja Jack Swigert käynnisti Houstonin kehotuksesta huoltomoduulin polttoainesäiliön sekoittimen. Säiliössä oli nestemäistä happea ja vetyä, aluksen kolmen polttokennon polttoainetta.

”Fred, tiedätkö, mikä ääni se oli”, kysyi Lovell ja katsoi kollegaansa.

Aiemmin Fred Haise oli säikähdyttänyt muun miehistön puolikuoliaaksi avaamalla paineventtiilin, josta kuului kova paukahdus. Lovell epäili, että Haise pilaili jälleen. Haise kuitenkin katsoi Lovellia vakavana ja pudisti päätään.

Huoltomoduulista vuoti happea

Astronauttien kuulokkeisssa soi hälytysääni. Swigert huomasi valvontapaneelin varoituslamppujen palavan punaisina. Toisen happitankin paine laski, eikä komentomoduuliin enää saatu virtaa.

”Okei, Houston, meillä on ongelma”, Swigert ilmoitti radioon. ”Ole hyvä ja toista”, vastattiin Houstonista.

”Houston, meillä on ongelma. Jännite on laskenut B:ssä”, Lovell täsmensi.

”Roger, jännitteenlasku B:ssä”, vastasi lennonjohtaja Houstonista ja lisäsi hetken kuluttua: ”Okei, odottakaa hetki, 13. Selvitämme asiaa.”

VIDEO – Kuuntele 13:n kuuluisa hätäsanoma:

Houstoniin hälytettiin heti lisää asiantuntija-apua. Astronautit puolestaan yrittivät kartoittaa vaurioiden laajuutta.

Oli selvää, että jokin oli pahasti pielessä. Toinen huoltomoduulin happitankeista oli tyhjä, toinen vuoti ja kaksi kolmesta polttokennosta oli lakannut toimimasta hapen puutteen vuoksi.

Aluksessa kaikki mittauslaitteista tietokoneeseen toimi huoltomoduulin polttokennoista saatavalla virralla. Turvallisuusmääräykset sallivat Kuuhun laskeutumisen vain, jos kaikki kennot olivat kunnossa.

Hengenvaarallinen tilanne

Astronautit ymmärsivät, että Kuuhun laskeutuminen ei enää ollut mahdollista.

Heidän ensimmäinen reaktionsa oli pettymys, mutta pian heille selvisi, että he saisivat olla onnellisia, jos he ylipäätään pääsisivät hengissä takaisin Maahan.

Kriisi paheni hetki hetkeltä, eikä miehistö ollut koskaan nähnyt yhtä monta toimintahäiriötä samalla kertaa. Huoltomoduulin ohjausraketit eivät enää toimineet, ja ainoassa toimivassa polttokennossakin jännite laski.

Harjoituksissa astronautit eivät olleet koskaan joutuneet likipitäenkään niin hankalaan tilanteeseen kuin missä he nyt olivat – ja nyt ei oltu simulaattorissa vaan aluksessa, joka syöksyi kohti Kuuta.

Räjähdyksen jälkeen Apollo 13 oli alkanut vaappua puolelta toiselle. Yrittäessään epätoivoisesti vakauttaa alusta Lovell tuli katsoneeksi ulos ikkunasta.

”Jotakin näyttää purkautuvan aluksesta. Jotakin virtaa avaruuteen”, hän ilmoitti valvontakeskukseen.

Lovell ja hänen kollegansa eivät uskaltaneet edes arvailla, mitä oli tapahtunut, ja oikeastaan se olikin heille yhdentekevää. Heidän mielensä valtasi tieto siitä, että huoltomoduuli oli tuhoutunut ja että oli vain ajan kysymys, milloin komentomoduulista loppuisivat niin sähkö kuin happikin.

Astronautit eivät enää voineet tehdä U-käännöstä ja ohjata alustaan takaisin kohti Maata. Vaikka huoltomoduulin moottorit kaikesta huolimatta olisivat olleet vahingoittumattomia, virta ei olisi riittänyt sellaiseen manööveriin.

Apollo 13:n oli pakko jatkaa kohti Kuuta – tai pikemminkin tehdä kierros sen ympäri ja suunnata sitten takaisin Maahan. Vielä ei tiedetty, voisivatko astronautit ylipäätään pysyä hengissä niin kauan.

Puolitoista tuntia räjähdyksen jälkeen Houstonista ilmoitettiin: ”Alamme suunnitella pelastautumista kuumoduulin avulla.”

Aikaa ei ollut hukattavissa. Astronautit alkoivat käynnistää Aquariuksen järjestelmiä. Yleensä siihen meni pari tuntia, mutta nyt aikaa oli vain muutamia minuutteja. Samalla he siirsivät varusteita komentomoduulista Aquariukseen.

Vähän ennen puoltayötä maanantaina 13. huhtikuuta, vajaat kolme tuntia räjähdyksen jälkeen, Lovell huusi tunnelin läpi Swigertille:

”Sammuta se.” Swigert katkaisi virran komentomoduulista. Jäljelle jäänyt vähäinen virta säästettiin laskeutumiseen. Nyt miesten piti ryömiä Aquariuksen ahtaaseen hyttiin, joka oli Apollo 13:n ainoa toimiva osa.

Astronauteissa heräsi toivon kipinä

Nasa on menettänyt kolme hyvää miestä. Näin ajattelivat jo monet asiantuntijat, jotka olivat myöhäisinä iltatunteina kokoontuneet Houstonin valvontakeskukseen.

Kukaan heistä ei kuitenkaan lausunut ääneen pahoja aavistuksiaan. Sen sijaan he työskentelivät kuumeisesti löytääkseen ratkaisun, jonka avulla Apollo 13 saataisiin Maahan.

Laskelmissa selvisi, että astronautit voisivat uskaliaalla rakettimanööverillä päästä kiertoradalle, jossa Kuun painovoimakenttä sieppaisi aluksen vaikutuspiiriinsä, sinkoaisi sen kiertämään Kuun takakautta ja lähettäisi sen takaisin Maata kohti.

Päästäkseen aiotulle radalle ja sieltä taas pois Apollo 13:n täytyi korjata kurssiaan useita kertoja matkan varrella. Se tapahtuisi käynnistämällä kuumoduulin laskeutumismoottorit.

Valvontakeskuksen ohjeiden mukaan astronauttien piti tehdä ensimmäinen manööveri kello 2.40 tiistaiaamuna ja seuraava kello 20.40 saman päivän iltana. Houstonista jätettiin kertomatta vaihtoehto:

Lovell, Haise ja Swigert uskalsivat tuskin hengittää ensimmäistä kurssin korjausta edeltävinä minuutteina. Kun he kuulivat rakettimoottorin jylisevän ja kun tietokone 21 sekuntia myöhemmin taas sammutti sen niin kuin pitikin, heissä heräsi ensimmäisen kerran räjähdyksen jälkeen toivon kipinä.

Apollo 13 oli päässyt oikealle radalle.

Puoli seitsemältä illalla alus kaarsi Kuun takapuolelle ja astronauttien ajatukset kääntyivät hetkeksi pois vaaratilanteesta.

He katselivat ikkunoiden läpi kraatterien peittämää aurinkoista maisemaa, jonka yli he lipuivat 250 kilometrin korkeudessa. Swigert ja Haise ottivat innokkaasti valokuvia.

”Jos emme saa moottoria käynnistymään, ette saa kuviannekaan kehitetyksi”, Lovell muistutti kollegoitaan. ”Ota iisisti, Jim. Sinä olet sentään ollut täällä aiemminkin, mutta me emme”, vastasi Haise.

Lovell katui huomautustaan ja alkoi osoitella paikkoja, jotka hän oli nähnyt vuonna 1968, kun hän oli osallistunut Apollo 8:lla tehtyyn ensimmäiseen Kuun kiertäneeseen miehitettyyn lentoon.

Kun Kuu jäi taakse, miehet valmistautuivat käynnistämään Aquariuksen rakettimoottorin uudestaan korjatakseen rataa ja lisätäkseen vauhtia.

Houstonin laskelmien mukaan kotimatkaa voitiin siten lyhentää neljästä päivästä kahteen ja puoleen. Ero oli merkittävä, kun kyse oli elämästä ja kuolemasta.

Kello 20.40 Lovell painoi rakettimoottorin käynnistysnappia ja ilmoitti radioon, että moottori toimi. Miesten mieliala kohosi jälleen, sillä alus oli nyt oikeassa kurssissa. Se ei enää lentänyt Maasta poispäin vaan läheni sitä sekunti sekunnilta.

Täyteen ladattuina Aquariuksen akut kestivät kaksi vuorokautta, mutta kun katkaistiin kaikki toiminnot, jotka eivät olleet elintärkeitä, virrankulutus voitiin minimoida niin, että sähköä riitti neljäksi tai viideksi vuorokaudeksi.

Veden riittävyyttä pitää valvoa tarkasti, Haise ajatteli ja suunnitteli veden säännöstelyä. Äkkiä hänelle valkeni, että hengitysilma saattoi osoittautua heidän pahimmaksi vihollisekseen.

Kemialliset suodattimet, jotka puhdistivat ilmaa hiilidioksidista, riittivät vain kahdelle ihmiselle kahdeksi vuorokaudeksi eli ajaksi, joka heidän oli pitänyt olla Kuussa.

Kolme miestä ei pysyisi hengissä niiden turvin yli kaksi vuorokautta kestävää matkaa Maahan.

Ilman uusia suodattimia astronautit tukehtuisivat omaan uloshengitysilmaansa. Vaikka komentomoduulissa oli runsaasti suodattimia, niiden muoto ei sopinut Aquariuksen pyöreisiin liittimiin.

Sovitin askarreltiin teipistä ja pahvista

Haisen helpotukseksi valvontakeskuksessa oli jo havaittu suodatinongelma ja keksitty sille ratkaisu. Keskiviikkoaamuna Houstonista ilmoitettiin, että astronauttien piti alkaa kerätä erilaisia varaosia.

Astronauttien piti rakentaa nelikulmainen laatikko, johon Odysseyn suodattimet sopivat – siis eräänlainen adapteri.

”Niin kuin rakentaisitte pienoislentokonetta, mutta lopulta se muistuttaa pikemminkin postilaatikkoa”, sanoi Joe Kerwin valvontakeskuksesta. Kun astronautit olivat keränneet osat, Kerwin alkoi selittää, mitä niistä piti tehdä.

Kuvanvälitys oli keskeytetty virran säästämiseksi, joten yhteyttä pidettiin ainoastaan radiolla. Kerwinin piti käyttää kaikki pedagogiset taitonsa selvittääkseen askartelutyön vaiheet:

”Ottakaa teippiä ja leikatkaa siitä kaksi noin 90 sentin pituista, tai reilun käsivarren mittaista, palaa. Niistä teidän pitää tehdä kaksi hihnaa, jotka kiristätte laatikon ympärille”, Kerwin aloitti ohjeistuksensa.

VIDEO – Katso, miten Apollo 13:n miehistö pelastaa henkensä pahvin, teipin ja sukkien avulla:

Lovell ja Swigert onnistuivat tunnissa rakentamaan kaksi ”postilaatikkoa”, ja kun Haise liitti toisen niistä ilmanpuhdistusjärjestelmään, hiilidioksidin taso putosi hetkessä normaaliin.

Häntä alkoi väkisinkin hymyilyttää: hänen ympärillään oli miljoonien dollarien arvoisia teknisiä laitteita, mutta kun kyseessä oli astronauttien hengen pelastaminen, käyttöohjeen pahvikansi, muutama muovipussi, teippirulla ja ja pari sukkaa olivat monin verroin arvokkaampia kuin kalliit laitteet.

Koko maailma jännitti Apollo 13:n kohtaloa

Houstoniin oli kutsuttu asiantuntijoita kaikkialta Yhdysvalloista, ja siellä uurastettiin tauotta, jotta astronautit saataisiin turvallisesti Maahan. Apollo 13:n miehistö oli koko maailman huomion kohteena.

Lehdissä heidän kohtalostaan kirjoitettiin isoin otsikoin, ja radio- ja televisiolähetyksiä keskeytettiin jatkuvasti uusimpien avaruusuutisten vuoksi. Roomassa paavi Paavali VI rukoili viisikymmentuhantisen yleisön edessä astronauttien paluun puolesta.

Apollo 13 ei jäänyt historiaan vain alaviitteenä, kuten kapteeni Lovell oli ajatellut ennen matkaa, vaan siitä muodostui koko maailmaa koskettanut jännitysnäytelmä. Vaikka tiedotusvälineistä tulvi uutisia, kukaan ulkopuolinen ei pystynyt kuvittelemaan, millaiset olot aluksessa vallitsivat.

Kaikki normaalit toiminnot oli pysäytetty ja miesten piti selviytyä improvisoimalla. Koska lämpö oli kytketty pois, kylmyys tunki luihin ja ytimiin. Komentomoduuli, jota miehistö nyt käytti makuuhuoneena, oli jäätävän kylmä, ja sen seinät, ikkunat ja kojelaudat tihkuivat kosteutta.

Näissä oloissa miehet eivät juuri pystyneet lepäämään – he onnistuivat nukkumaan korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Myös aluksen keittiössä ollut ruoka oli kylmennyt.

Kun Lovell otti syödäkseen muutaman makkaran, hän huomasi niidenkin olevan lähes jäässä. Astronautit saattoivat vain todeta, että Odyssey ei enää ollut makuuhytti vaan jääkaappi, ja pukea ylleen vielä uuden parin pitkiä alushousuja.

Erityisesti Swigert tärisi kylmästä. Hänen jalkansa olivat kastuneet, kun hän sattui astumaan lätäkköön, joka oli syntynyt Odysseyn juomavesisäiliön vuodosta. Vaikka hän hieroi jalkojaan, hän ei onnistunut saamaan niitä lämpimiksi. Hänen asiansa olivat sittenkin hieman paremmalla tolalla kuin Haisen, joka kärsi virtsatietulehduksesta.

Sen jälkeen kun Odyssey oli asetettu poikkeustilaan, astronautit eivät olleet voineet käyttää normaalia wc-järjestelmää, jossa virtsa poistettiin ulos aluksesta. Jo lähes kolmen päivän ajan he olivat joutuneet virtsaamaan pusseihin ja säiliöihin, jotka oli kasattu komentomoduuliin.

Tämä hätäratkaisu oli sairastuttanut Haisen. Tulehdus aiheutti sietämätöntä kirvelyä, ja lisäksi häntä uuvutti korkealle kohonnut kuume.

Vähitellen komentomoduulin kylmyys hiipi myös Aquariukseen, jossa lämpötila torstaiiltapäivään mennessä oli laskenut noin viiteen asteeseen. Kylmyyttä seurasi kosteus, ja vesipisarat peittivät ohuena kalvona kaikkia pintoja.

Astronauttien täytyi kuivata mittausvälineitä rievulla nähdäkseen niiden osoittamat luvut.

Seuraavaksi huolen aiheeksi nousi se, miten paljon kosteus oli vaurioittanut sähköjärjestelmiä. Oli selvää, että kosteus oli tunkeutunut kojelautojen taakse myös komentomoduulissa.

Miehistön pelastusveneeksi määrätty kuumoduuli toimi toistaiseksi moitteetta. Maahan miesten kuitenkin oli määrä palata komentomoduulilla. Jos Odysseyssa tapahtuisi oikosulku, seuraukset olisivat katastrofaaliset.

Astronautit yrittivät työntää synkät ajatukset syrjään ja istuivat ritirinnan saadakseen toisistaan lämpöä odottaessaan Houstonista ohjeita. Valvontakeskuksessa laadittiin listaa toimenpiteistä, joilla voitiin herättää Odyssey horroksesta ja valmistella se seuraavana päivänä Maan ilmakehän läpi tehtävään matkaan.

Mitä kauemmin listan laatiminen kesti, sitä vähemmän aikaa astronauteille jäi perehtyä toimenpiteisiin, joista heidän henkiinjäämisensä riippui. Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen yksi lennonjohtajista otti yhteyden torstai-iltana.

Lennonjohtaja meni suoraan asiaan: ”Hei Aquarius, kuuletteko minua? Aloitan luettelon alusta.” Luettelon läpikäynti vei kaksi tuntia. Lennonjohtaja kuvasi jokaisen kojelaudan säädön ja jokaisen tietokoneen näppäimistön painalluksen.

Lopuksi lennonjohtaja vakuutti, että varamiehistö oli testannut luettelossa mainitut työtehtävät simulaattorissa. ”Uskon, että olemme ottaneet huomioon kaikki mahdolliset yllätykset”, lennonjohtaja sanoi.

”Toivon niin”, vastasi Swigert, ”sillä huomenna on tosi kysymyksessä.”

Houston menetti yhteyden alukseen

”Tulta”, komensi Lovell, jonka jälkeen Swigert painoi nappia. Huoltomoduuli irtosi rysähtäen. Lovell värähti, kun hän näki vaurioituneen moduulin vilahtavan ikkunan takana.

Moduulin toisella puolella oli vain iso aukko, sillä koko toinen kylkipaneeli oli repeytynyt irti.

Astronautit kiirehtivät valokuvaamaan huoltomoduulin jäännöksiä. He olivat olettaneet, että kyseessä oli pieni vuoto eikä täydellinen tuho.

Kun moduuli hävisi pieneksi pisteeksi kaukaisuuteen, miehet alkoivat herätellä Odyssey-moduulin toimintoja. Helpottuneina he totesivat kaikkien järjestelmien toimivan moitteettomasti.

Aamuyhdeksään mennessä astronautit olivat siirtäneet kaikki tarpeettomat tavarat Aquariukseen. Sitten he kytkivät sen irti ja lähettivät avaruuteen. ”Näkemiin, Aquarius, kiitos kaikesta”, lausuivat Lovell, Haise ja Swigert jäähyväisiksi.

Kolme tuntia myöhemmin astronautit istuivat komentomoduulissa istuimiinsa kiinnitettyinä valmiina matkan viimeiselle osuudelle. Tällöin he huomasivat, että keskellä pimeää avaruutta alkoi siintää Maan pehmeä valo. Hetken kuluttua Odyssey syöksyi Maan ilmakehän läpi kohti eteläistä Tyyntämerta.

Nasan työntekijät, astronauttien perheet ja miljoonat televisionkatselijat kaikkialla maailmassa seurasivat tapahtumia henkeään pidättäen. Useiden minuuttien aikana alukseen ei saatu lainkaan radioyhteyttä.

Valvontakeskuksesta yritettiin yhä uudelleen saada linja toimimaan: ”Odyssey, Houston. Odotamme”, toisteli Joe Kerwin. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta. Lennonjohtoa kalvoi epävarmuus siitä, toimiiko laskuvarjojen laukaisuun tarvittava elektroniikka suunnitelmien mukaan.

Tilanne ei vielä näyttänyt kovin hyvältä. Laivaston lentotukialuksen USS Iwo Jiman televisiokamerat etsivät taivaalta turhaan pientä, kartionmuotoista alusta. Kun se kello 12.07 yhtäkkiä ilmestyi pilviverhon alapuolelle, riemulla ei ollut rajoja.

Hetkeä myöhemmin Apollo 13 läiskähti mereen Samoan lähistöllä noin kuuden kilometrin päässä lentotukialuksesta.

Houstonin valvontakeskuksessa oli pian savua ilmassa, kun kaikki onnistunutta laskeutumista varten jaetut sikarit sytytettiin. Astronautit sen sijaan joutuivat vielä hetken tyytymään Odysseyn kylmän nihkeään ilmaan.

Vasta kun sukeltajat avasivat aluksen luukun, kylmyys vaihtui trooppiseen lämpöön ja astronautit pääsivät vetämään keuhkoihinsa raikasta meriilmaa.

”Hieno laskeutuminen syvänsiniseen valtamereen upealle planeetalle”, luonnehti Lovell myöhemmin laskeutumista, joka jäi historiaan Apollo-ohjelman onnistuneimpana. Kunnia astronauttien pelastamisesta lankesi erityisesti päälennonjohtajana toimineelle Eugene ”Gene” Kranzille.

Vasta useiden kuukausien kuluttua Nasassa päästiin selville räjähdyksen syystä. Sekoittimen moottorin johdoissa oli ollut vika, joka johti oikosulkuun. Se taas aiheutti happitankin syttymisen.

Apollo 13 -lennon epäonni kääntyi lopulta onneksi. Sitä alettiin kutsua Nasassa ”onnekkaaksi epäonnistumiseksi”. Luottamus avaruushankkeisiin oli kuitenkin kokenut kovan kolauksen.