3 vuorokautta, 10 tuntia ja 53 minuuttia sen jälkeen, kun Apollo 11 oli noussut hehkuvasta kaasu- ja liekkipilvestä Kennedyn avaruuskeskuksesta Floridasta, Edwin ”Buzz” Aldrin huudahti ihastuneena: ”Minä näen sen! Näen täältä koko laskeutumispaikan.”
Sekuntia myöhemmin myös hänen kollegansa, Neil Armstrong ja Michael Collins, näkivät ensimmäisen välähdyksen Hiljaisuuden merestä.
Vaikka astronautit pystyivät 112 kilometrin korkeudesta vain nipin napin erottamaan Kuun pinnanmuodot, ei näkymä ollut kovin rohkaiseva: aamun valossa pienimmätkin kalliot heittivät pitkiä, repaleisia varjoja tasangolle ja Hiljaisuuden meri vaikutti luotaantyöntävältä kivierämaalta.
Armstrongin ja Aldrinin oli vaikeaa kuvitella, että auringonvalo voisi muuttaa Hiljaisuuden meren aavemaisen maiseman turvalliseksi satamaksi laskeutumisalus Eaglelle eli Kotkalle.
He luottivat kuitenkin siihen, että heitä aiemmilla Apollo-lennoilla oli tehty valmistelutyöt kunnolla. Asiantuntijat olivat valinneet tasangon sopivaksi laskeutumispaikaksi ensimmäiselle miehitetylle kuulennolle.
Avaruuslennon kuivaharjoittelua
Komentomoduulin lentäjä Michael Collins kokeili tekniikkaa Apollo 11:n kopiossa. Collins oli koko kahdeksan päivän ajan 6,3 kuutiometrin kokoisessa ohjaamossa.
Kun Armstrong ja Aldrin valmistautuivat seuraavan päivän laskeutumiseen, Collins katseli heitä apeana. Hänestä tuntui kuin hän olisi isä, joka oli lähettämässä lapsiaan pitkälle matkalle. Hän tarjoutui auliisti ottamaan yöksi valvontavuoron.
”Teidän pitää saada kunnon yöunet ennen kuin astutte laskeutumismoduuliin”, hän sanoi, ja lisäsi hiljaa: ”Mielestäni tämä päivä on sujunut oikein hyvin. Jos huominen ja ylihuominen sujuvat samalla tavoin, pääsemme turvallisesti perille.”
Seuraava päivä, sunnuntai 20. heinäkuuta 1969, alkoi Apollossa kuten muutkin päivät. Miehistö nautti aamiaiseksi pekonia, maissihiutaleita, tuoremehua ja kaakaota.
Kun Kuu puolenpäivän aikaan kylpi kirkkaassa auringonvalossa, Collins hyvästeli kollegansa, jotka olivat ryömineet laskeutumisalukseen ja sulkeneet luukun jälkeensä.
”Nyt teidän kahden täytyy ottaa rauhallisesti siellä Kuun pinnalla. Jos kuulen teidän intoilevan ja metelöivän, saatte kyllä kuulla kunnianne”, Collins varoitti ystävällisesti radion välityksellä ennen kuin hän kytki Kotkan irti komentomoduuli Columbiasta.
”Okei, nyt olette matkalla. Hienoa”, totesi Collins. Muutaman minuutin ajan alukset liitivät toistensa rinnalla, mutta sitten Kotka kääntyi pois ja suuntasi kurssinsa kohti Hiljaisuuden merta. Collins jäi yksin.
Hänen piti nyt kestää hermoja raastava odotus Kotkan paluuseen asti.
Äkkiä ilmestyi tuntematon hälytyskoodi
Kolmen tunnin kuluttua laskeutumisalus oli noin 15 kilometrin korkeudessa Kuun yläpuolella. Armstrong ja Aldrin seisoivat aluksessa valjailla lattiaan sidottuina. Nyt oli aika tehdä rakettimanööveri, jonka piti viedä heidät Kuun pinnalle.
Apollo 11
Saturn V
110 metriä pitkä ja lähes kolme miljoonaa kiloa painava raketti on yhä historian suurin.
Eagle ja Columbia
Komentomoduuli Columbia, johon kuului huoltomoduuli, sekä kuumoduuli Eagle olivat yhteensä 18 metrin mittaisia.
Tehtävät oli jaettu etukäteen: Armstrong kapteenina ohjaa Kotkan alas ja Aldrin laskeutumisaluksen ohjaajana valvoo teknisiä järjestelmiä.
Armstrong aktivoi starttikytkimen, ja sekuntia myöhemmin laskeutumismoottori syttyi. ”Sytytys”, totesivat miehet.
Kun Kotka lähti jylisten matkaan pohja edellä, Armstrong tähyili suuntausmerkkejä Kuun pinnalta. Hän huomasi, että vuoret ja kraatterit lipuivat ikkunan ohi pari sekuntia laskettua aiemmin.
Koska Kotka pyyhälsi noin puolentoista kilometrin sekuntivauhtia Kuun yllä, miehet laskeutuisivat noin kolmen kilometrin päähän suunnitellusta paikasta. Tietokone ei kuitenkaan ollut rekisteröinyt virhettä. Neljäntoista kilometrin korkeudessa Kotka kääntyi hitaasti pystyyn, ja laskeutumistutka suuntautui nyt suoraan kohti Kuun pintaa.
Kun astronautit seisoivat nyt pää ylöspäin, heidän näkyviinsä ilmestyi maapallo, joka hohti pienenä valopilkkuna avaruudessa. Tutka rekisteröi Kuun pinnan, ja Kotkan tietokoneet työskentelivät kiivaasti käsitelläkseen vastaanottamansa tiedot.
Kuumoduulissa oli vain seisomapaikkoja
Kuumoduuli Eagle (Kotka) oli 9,5 metriä pitkä ja seitsemän metriä korkea. Silti se oli niin ahdas, että Neil Armstrongin ja Edwin Aldrinin piti seistä lennon aikana. Astronautit olivat Kuun pinnalla 21 tuntia. Sitten rakettimoottori käynnistyi ja vei Kotkan takaisin Kuuta kiertävälle radalle, missä se telakoitui siellä odottaneeseen komentomoduuliin. Yllä olevassa kuvassa näkyy osa, jossa miehistö oleskeli, sekä muun muassa ohjausraketit, luukut ja antennit.
Seitsemän minuuttia ennen suunniteltua laskeutumista Armstrong ja Aldrin kuulivat hälytyssignaalin. Tietokoneen näytöllä vilkkui keltaisin numeroin hälytyskoodi 1202.
Kumpikaan heistä ei tunnistanut tätä koodia harjoituksista. ”Ohjelmahälytys”, raportoi Armstrong hillitysti radiolla Houstoniin.
Nasan valvontakeskuksessa Armstrong tunnettiin erittäin hyvin – muuten siellä tuskin olisi edes huomattu hänen äänessään kuuluvaa hienoista vavahdusta. Ennen lähtöä Armstrong oli arvellut, että riski joutua keskeyttämään laskeutuminen oli noin 50 prosenttia.
Näin lähellä päämäärää hän ei enää kuitenkaan voinut ajatellakaan keskeyttämistä. Niinpä hän huokaisi helpotuksesta, kun Houstonista ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen vastattiin: ”We’re GO on that alarm.” Laskeutumista saatiin jatkaa.
Seuraavien kolmen neljän minuutin ajan tietokone lähetti edelleen 1202-hälytyksiä, ja yhtäkkiä näytölle ilmestyi yhtä tuntematon 1201-koodi.
Olemme kraatterin yllä... Pitää jatkaa matkaa. Neil Armstrong (Apollo 11 -lennon kapteeni) havaitsi 60 metriä Kuun pinnan yllä, että suunniteltu laskeutumispaikka ei ollutkaan sopiva.
Valvontakeskus rauhoitti astronautteja sanomalla, että tietokone on vain ylikuormittunut.
”Sama juttu. Jatketaan”, ilmoitti Houston rohkaisevasti.
Kun hälytykset loppuivat, Kotka oli vain 300 metrin korkeudessa. Armstrongia ei näkymä miellyttänyt: tietokone ohjasi alusta kohti jalkapallokentän kokoista kraatteria, jota reunustivat auton kokoiset kivenjärkäleet.
Armstrong vaihtoi käsinohjaukseen. Laskeutumiseen oli aikaa kaksi minuuttia – nyt piti päästä pois kraatterin yltä ja löytää tasaisempi alue.
Vain Neil Armstrong (vasemmalla) ja Edwin “Buzz” Aldrin (oikealla) laskeutuivat Kuuhun. Kuvan keskellä on Michael Collins, joka jäi kiertämään Kuuta komentomoduuli Columbiaan.
”Paljonko polttoainetta on jäljellä?” Armstrong kysyi. Aldrin oli niin uppoutunut korkeus- ja polttoainemittareiden tarkkailuun, ettei hän ollut huomannut vaaraa. Hän vastasi mekaanisesti: ”Kahdeksan prosenttia.” ”Okei, tässä näyttää olevan hyvä kohta”, Armstrong vastasi siihen.
”60 metriä”, ilmoitti Aldrin. Samassa Armstrong huomasi, että hänen valitsemansa paikka oli sopimaton.
”Olemme aivan kraatterin yläpuolella, meidän täytyy lentää eteenpäin”, hän ilmoitti valvontakeskukseen, jossa päätettiin olla sanomatta mitään, jotta astronautteja ei häirittäisi stressaavassa tilanteessa.
Pyörteilevä kuupöly haittasi näkyvyyttä
Kun Kotka oli 30 metrin korkeudella Kuun pinnasta, polttoainetta oli jäljellä enää 90 sekunnin ajoon.
Kuin tilauksesta Armstrong sai silmiinsä noin 60 neliömetrin laajuisen tasaisen alueen, jota toiselta sivulta reunustivat pienet kraatterit ja toiselta kivilohkareet. Hän aloitti laskeutumisen. Kotkan rakettimoottorit nostattivat pölypyörteitä, jotka haittasivat näkyvyyttä.
Lähes sokkona Armstrong ohjasi alusta pystysuoraan alaspäin. Nyt oli kiire, sillä polttoaine oli loppumassa ja laskeutumisen keskeyttäminen olisi ollut jo liian myöhäistä.
”Kosketusvalo”, sanoi Aldrin äkkiä. Valo ilmaisi, että jokin aluksen antureista oli koskettanut Kuun pintaa. Hetken kuluttua moottori sammui. Alus laskeutui niin pehmeästi, etteivät astronautit tarkkaan huomanneet, millä hetkellä Kotkan laskeutumisjalat upposivat Kuun pölyiseen pintaan.
Hetken kuluttua Kuun pinnalta kuultiin ensimmäiset sanat, kun Aldrin ilmoitti: ”Descent Engine Command override, off. Engine arm – off. 413 is in.”
Vain asiantuntijat osasivat tulkita viestin, mutta pallomaisten kypärien sisällä astronauttien kasvot säteilivät onnesta, kun he voitonvarmoina puristivat toistensa kättä.
Nyt – 102 tuntia, 45 minuuttia ja 42 sekuntia Apollo 11 -lennon laukaisun jälkeen – Armstrong antoi ilmoituksen, jota koko maailma odotti: ”Houston, täällä Hiljaisuuden tukikohta. Kotka on laskeutunut.”
”Roger, Hiljaisuus. Ymmärrämme, että te olette pinnalla. Saitte meidät muuttumaan lähes sinisiksi. Nyt hengitämme jälleen. Monet kiitokset”, ilmoitti Roger Duke valvontakeskuksesta ja jatkoi, että hymyileviä ihmisiä oli kaikkialla – ei vain Houstonissa vaan koko maailmassa.
”Ja komentoaluksessakin on yksi”, lisäsi Collins, joka oli seurannut tapahtumia radiosta.
Alus laskeutui hiljaisuuden mereen
Apollo 11 -lennon laskeutumisalus, Eagle (Kotka), laskeutui Hiljaisuuden mereksi kutsutulle laavatasangolle Kuun etupuolelle (punainen ympyrä) 20.7.1969 mukanaan Neil Armstrong ja Edwin ”Buzz” Aldrin. Laavatasanko, jonka halkaisija on 873 kilometriä, on melko tasainen ja siksi hyvä laskeutumispaikka.
Armstrong tunsi laskeutumisen jälkeen ylpeyttä ja helpotusta. Epäonnistuminen oli ollut lähellä − kun Kotka kosketti Kuun pintaa, polttoainetta oli hädin tuskin 20 sekunnin lentoon. Silti häntä harmitti, ettei hänellä nyt ollut käsitystä heidän olinpaikastaan.
Kun Kotka oli joutunut pois kurssistaan, hän ei enää ollut havainnut tuttuja kraattereita.
Toistuvat hälytykset olivat vieneet hänen ja Aldrinin kaiken huomion. Armstrong tähyili turhaan ääriviivoja, jotka hän olisi tunnistanut Apollo 10:n kaksi kuukautta aiemmin ottamista kuvista. Hän toivoi, että Collins löytäisi Kotkan sekstanttinsa avulla ennen kuin heidän oli määrä lähteä reilut 21 tuntia myöhemmin.
Nyt oli pakko vain hyväksyä se, että alus oli laskeutunut tuntemattomaan paikkaan. Astronauttien piti suunnitelman mukaan nukkua ennen kuin he astuvat ulos Kotkasta.
Tämän suunnitelman Armstrong oli etukäteen hyväksynyt, mutta nyt, kun he ensimmäisinä ihmisinä olivat laskeutuneet toiselle taivaankappaleelle, ajatuskin nukkumisesta vaikutti täysin mielettömältä. Niinpä Armstrong kysyi valvontakeskukselta, saisivatko he astua Kuun pinnalle noin kello 20 Houstonin aikaa, viitisen tuntia suunniteltua aiemmin.
Maassa suostuttiin pyyntöön: ”Pääsette televisioon parhaaseen katseluaikaan.”
Kuulentoa edeltävinä viikkoina Aldrin oli moneen kertaan pohtinut, miten hän parhaiten voisi juhlistaa suurta hetkeä. Hän oli päätynyt siihen, että uskovalle avaruuslentäjälle sopiva ele olisi ehtoollisen vietto. Hänellä oli mukanaan papilta lahjaksi saamansa pussi, josta hän otti esiin pienen viinipullon, pikarin ja muutamia ehtoollisleipiä.
Ruokalistalla lihaa ja perunaa
Apollo 11:tä varten kehitettiin uudenlainen pussi, jossa kuivaruoka voitiin kosteuttaa ja lämmittää. Avaruusateria syötiin lusikalla suoraan pussista.
Hän asetti ne pöydälle, ja kytki sen jälkeen mikrofoninsa päälle.
”Täällä puhuu kuualuksen ohjaaja. Haluaisin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja pyytää kuulijoita, keitä ja missä he sitten ovatkaan, pysähtymään hetkeksi, ajattelemaan viime tuntien tapahtumia ja kiittämään niistä itselle ominaisella tavalla”, kuului Aldrinin viesti radiossa.
Armstrongin katsellessa hieman kummissaan Aldrin jatkoi tyynesti seremoniaansa ja kaatoi viiniä pikariin – lähes painottomassa tilassa pisarat tippuivat hyvin verkalleen. Sitten hän syventyi lukemaan paperilapusta sitaatteja Johanneksen evankeliumista.
Presidentti Nixon soitti Kuuhun
Armstrong antoi Aldrinin viettää ehtoollisensa rauhassa ja keskittyi omiin valmisteluihinsa. Yhä uudelleen uteliaat toimittajat olivat kysyneet, mitä hän oli aikonut sanoa astuessaan ensimmäisen askeleen Kuun pinnalle. Hyvää tarkoittavat ihmiset olivat esittäneet roppakaupalla ideoita aina raamatunlauseista Shakespearen runoihin.
Matkan aikana myös Collins ja Aldrin olivat ottaneet asian puheeksi.
Armstrongin mielestä tärkein merkkipaalu olisi ollut jo laskeutuminen: hetki, jolloin ihminen ensimmäisen kerran pääsi koskettamaan vieraan taivaankappaleen pintaa. Hän hyväksyi kuitenkin sen, että muut näkivät asian toisin. Nyt hän ei enää voinut siirtää päätöstään.
Hän mietti, miten pieni mutta samalla äärimmäisen tärkeä hänen pian ottamansa askel on – ja sitten hän keksi, mitkä sanat hän lausuisi ensimmäisenä.
Uraauurtavan kävelyretken lähestyessä astronautit pukeutuivat kuupukuihin. Niin kuin varjojaan pakkaavat laskuvarjohyppääjät he seurasivat tarkistuslistaa pienimpiä yksityiskohtia myöten: saappaat, painekypärä, hansikkaat, puku.
Kaikki piti pukea ylle tietyssä järjestyksessä. Kaikkein tärkein oli elossapitojärjestelmän sisältävä selkäreppu. Siihen kuului välttämättömiä varusteita, kuten vettä, happea, viestintälaitteet ja jäähdytysjärjestelmä.
Nappia painamalla miehet aktivoivat repun ilmapumput ja kuulivat heti koneiston rauhoittavan huminan, joka oli heille tuttu harjoituksista. Avaruuspukuihin sonnustautuneet Armstrong ja Aldrin muodostivat nyt kumpikin pienen, suljetun elollisen yksikön Kuun elottomuudessa.
Astronauttien tehtäviin Kuussa kuului erilaisten instrumenttien asentaminen.
”Luukku aukeaa”, Armstrong ilmoitti radiossa. Kotkan ohut metalliovi liukui auki, ja kun Aldrin piteli luukkua, Armstrong ryömi takaperin ulos tikkaille.
Alas mennessään hän kiinnitti televisiokameran Kotkan kylkeen, ja pian sen jälkeen Maasta ilmoitettiin: ”Me näemme nyt televisiokuvan.” Aldrinin ja miljoonien televisionkatsojien silmien edessä Armstrong kapusi varovasti alas tikkaita.
Hän antoi vasemman jalkansa hetken riippua ilmassa ennen kuin hän asetti sen Kuun kamaralle.
”Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle”, Armstrong lausui kuuluisiksi tulleet sanansa.
Eteenpäin kumartuneena, empien kuin olisi unohtanut miten kävellään, Armstrong asetti jalan toisen eteen. Hän huomasi pian, että Kuun pinnalla oli vaivatonta kulkea jopa jäykkään avaruusasuun pukeutuneena.
Heikon painovoiman vuoksi hän painoi vain noin 26 kilon verran ja jokainen hänen ottamansa askel piteni leijuvaksi hypyksi. Vaikutti siltä, kuin kaikki liikeet tapahtuisivat hidastettuna.
Armstrong otti Hasselblad-kamerallaan ensimmäiset panoraamakuvat Kuusta, mutta valvontakeskus muistutti häntä, että hänen piti ohjeiden mukaisesti alkaa heti kerätä näytteitä Kuun pinnasta. Armstrong kaivoi taskustaan esiin lusikan ja kaivoi sillä pölyä ja kiviä, jotka hän sujautti pussiin.
Nyt tulen täältä takaperin ulos ja jätän luukun raolleen – ja varon lukitsemasta sitä. Edwin ”Buzz” Aldrin (kuualuksen ohjaaja), tokaisi näin poistuessaan aluksesta ja astuessaan Kuun pinnalle Armstrongin jölkeen.
”Oletko valmis siihen, että tulen ulos?” kysyi Aldrin hieman myöhemmin. Neljätoista minuuttia Armstrongin jälkeen Aldrin tuli ulos aluksesta.
”Tulen takaperin ulos ja jätän luukun raolleen – ja yritän muistaa olla lukitsematta sitä”, hän pilaili. ”Hyvä juttu”, vastasi Armstrong hymyillen ja toivotti kollegansa tervetulleeksi sanoen: ”Eikö olekin mieletöntä? Mitkä näkymät täällä.” ”Upea tyhjyys”, korjasi Aldrin.
Seuraavien kahden ja puolen tunnin aikana astronauteilla oli tiukka ohjelma: heidän piti asettaa paikoilleen tutkimuslaitteita, kerätä kiviä ja pölyä ja ottaa kuvia. Ensin heitä odotti kuitenkin juhlallisempi tehtävä: Yhdysvaltojen tähtilipun pystyttäminen.
Armstrong ja Aldrin levittivät lipun auki, mutta odotusten vastaisesti ei ollutkaan helppoa painaa lipputankoa tukevasti Kuun kiviseen pintaan.
Pian valvontakeskus keskeytti astronauttien työn ilmoittaen, että presidentti Richard Nixon halusi puhua heidän kanssaan: ”Hei Neil ja Buzz”, Nixon sanoi. ”Soitan teille Valkoisen talon soikeasta huoneesta. Tämä on varmasti ikimuistoisin täältä soitettu puhelu. Tänä koko ihmiskunnan historian arvokkaana hetkenä kaikki maailman ihmiset ovat yhtä. He ovat yhdessä ylpeitä siitä, mitä te olette tehneet. Ja he rukoilevat yhdessä, että te pääsette turvallisesti takaisin Maahan.”
Armstrong vastasi Nixonille: ”Kiitos, herra presidentti. Meille on suuri kunnia ja etuoikeus saada olla täällä ja edustaa ei pelkästään Yhdysvaltoja vaan kaikkien maailman kansakuntien rauhaa rakastavia ihmisiä.”
Kuukävelyn loppuosa sujui kiireisessä työntouhussa.
Kahdeksan päivän matka
Apollo 11 lähti matkaan 16. heinäkuuta ja palasi kahdeksan päivää myöhemmin. Matkalla aluksen moduulit erkanivat ja yhdistyivät monta kertaa.
Astronauteista tuntui, että heidän täytyi aivan liian pian palata Kotkaan. Kun he olivat päässeet aluksen sisään, lisänneet hyttiin happea ja ottaneet kypärät pois päästään, he totesivat hämmästyneinä, että Kuu haisi.
Heidän vaatteisiinsa oli jäänyt pistävä, hyvin vaikeasti määriteltävä tuoksu, joka muistutti ehkä kostean tuhkan tai ruudinsavun hajua.
Collins oli maailman yksinäisin ihminen
Sillä välin kun kollegat Kuun pinnalla yrittivät saada nukutuksi ennen paluumatkaa, Collins kiersi Kuuta komentoalus Columbiassa.
Koskaan aiemmin historiassa ei kukaan ihminen ollut ollut yhtä yksin, mutta Collins nautti tilanteesta. Hänen kaltaiselleen kokeneelle koelentäjälle oli äärimmäisen vapauttavaa saada olla yksin ja hallita täysin omaa alustaan.
Varsinkin niiden 48 minuutin aikana, jolloin Columbia oli Kuun pimeällä puolella ja Houstonin valvontakeskuksesta radion kautta välittyvän hälinän tavoittamattomissa, Collins tunsi itsensä maailmankaikkeuden vapaimmaksi ihmiseksi.
Avaruusalus painetestissä
Apollo 11:n komentomoduulia testattiin painekammiossa. Testissä selvitettiin, miten avaruuden alhainen paine vaikuttaa alukseen ja astronautteihin.
Eristyneisyydessä ja vapaudessa monenlaiset ajatukset risteilivät Collinsin päässä: ”Jos nyt suoritettaisiin laskenta, tuloksena olisi kolme miljardia plus kaksi ihmistä Kuun toisella puolella, kun tällä puolella on vain yksi ihminen – ja Jumala tietää mitä muuta”, hän pohti.
Vuorokauden kuluttua olisi edessä hetki, jolloin Kotkan ja Columbian taas piti telakoitua toisiinsa. Collinsin kohtasi jälleen kerran painajainen, joka oli piinannut häntä yli puoli vuotta: jos Kotka tuhoutuisi lähdössä, häntä odottaisi pitkä ja yksinäinen matka kohti Maata.
Jos he syöksyvät Kuun pintaan, en tee itsemurhaa. Palaan kotiin, mutta en toivu koskaan. Michael Collinsin mietteitä hänen ollessaan komentomoduulissa Kuuta kiertävällä radalla, kun Armstrong ja Aldrin olivat laskeutumassa Kuuhun.
Sininen planeetta näytti olevan niin loputtoman kaukana, että Collins saattoi kätkeä sen näkyvistä asettamalla peukalonkyntensä sen eteen Columbian ikkunassa. Ajatus palaamisesta yksin Maahan oli sietämätön.
”Jos he eivät pääse nousemaan Kuusta tai syöksyvät takaisin Kuun pinnalle, en tee itsemurhaa. Haluan päästä kotiin, mutta elämäni ei koskaan enää palaa ennalleen”, hän mietti synkkänä.
Nousu hermostutti Armstrongia eniten
Aldrin ei ollut juuri murehtinut sitä, että lähtö Kuusta saattoi epäonnistua. Armstrongia sen sijaan huolestutti lähtölaskennan aikana, toimiiko Kotkan nousumoottori niin kuin piti.
Insinöörien määräyksestä käynnistysmekanismi oli automaattinen – hän itse olisi toivonut, että hän ja Aldrin olisivat ongelmatilanteessa voineet käynnistää moottorin käsin.
”9,8,7,6,5, abort stage, engine arm, ascent, proceed”, Aldrin laski, jonka jälkeen Armstrong painoi käynnistyskytkintä. Ikuisuudelta tuntuvan sekunnin murto-osan ajan oli aivan kuolemanhiljaista, mutta sitten kuului jyrähdys ja Kotka nousi Kuusta pehmeästi mutta varmasti.
”Olemme matkalla”, Aldrin riemuitsi, kun Hiljaisuuden meri jäi heidän taakseen.
Kolmen tunnin kuumeisen odotuksen jälkeen Collins näki lopulta kuumoduuli Eaglen kohoavan ylös. Hän otti tuolloin kuuluisaksi tulleen kuvan, jossa valkoinen ja sininen Maa hohtaa kuin lamppu taustalla.
Kolme tuntia myöhemmin myös Collins saattoi huokaista helpotuksesta. Hän näki etäällä pienen mustan pisteen, Kotkan, joka nousi vakaasti Kuun pinnalta ja kasvoi yhä suuremmaksi. Hän on kuvannut sitä koko lennon kauneimmaksi näyksi.
Samalla kun Collins ohjasi Columbian oikeaan kohtaan telakointia varten, hän otti kuvia kuumoduulin ja komentoaluksen historiallisesta kohtaamisesta.
”Näen takananne Maan – se näyttää upealta”, Collins sanoi radioon kuvatessaan Kotkaa.
Samaan kuvaan tuli Kuu ja syvänmustasta taustasta pienenä täplänä erottuva sinivalkoinen Maa. ”Tee tilaa näille miljoonien dollarien laatikoille”, Armstrong huudahti, kun Kotka oli muutamia minuutteja myöhemmin telakoitunut Columbiaan.
Varovasti hän ojensi Collinsille kaksi säiliötä, joissa oli yhteensä 21 kiloa 318,8 grammaa Kuusta kerättyjä näytteitä. Painottomassakin tilassa Collins tunsi käsissään tavaroiden painon.
Sinetöidyissä säiliöissä oli pieniä murusia vieraasta taivaankappaleesta, mittaamattoman arvokkaita matkamuistoja, joita tutkijat pääsivät pian analysoimaan Maassa.
Maan painovoima sai jalat tutisemaan
Keskipäivällä torstaina 24. päivänä heinäkuuta, vajaat 200 tuntia kuulennon laukaisun jälkeen, Armstrong, Aldrin ja Collins nousivat helikopterista lentotukialus USS Hornetin kannelle.
Harmaisiin, muodottomiin, koko kehon peittäviin eristyspukuihin sonnustautuneina he näyttivät vieraan planeetan asukeilta.
He kävelivät asuntovaunua muistuttavaan säiliöön, jossa heidän piti pysyä pari viikkoa eristyksissä mahdollisten kuubakteerien tartuntavaaran vuoksi. Jalat tuntuivat hervottomilta, kun miehet taas olivat Maan voimakkaan painovoiman vaikutuspiirissä.
Maahan palattuaan astronautit joutuivat karanteeniin, koska heidän pelättiin tuovan Kuusta bakteereja tai viruksia. He olivat ensin pari päivää erikoisrakenteisessa asuntovaunussa ja sitten eristyksissä Houstonin avaruuskeskuksessa. Kaikkiaan karanteeni kesti kolme viikkoa.
Karanteenivaunu oli mukavasti sisustettu, mutta odotusaika tuntui astronauteista loputtoman pitkältä. Aikaa tappaakseen astronautit katselivat nauhoitettuja televisiolähetyksiä, joissa miljoonat ihmiset henkeään pidätellen seurasivat Armstrongin ja Aldrinin ensimmäisiä askelia Kuun pinnalla.
Vasta nyt kolmikko näki omin silmin, miten innostunut ja jännittynyt mieliala Maan päällä oli vallinnut samaan aikaan, kun he itse olivat olleet työn touhussa yli 380 000 kilometrin päässä.
Aldrin katsahti Armstrongiin ja totesi kuivasti: ”Neil, me jäimme tästä kaikesta paitsi.”
Koko maailma eli mukana
Miljoonat tv-katsojat ympäri maailmaa seurasivat Apollo 11:n laskeutumista Tyyneenmereen. Yksi heistä oli Edwin Aldrinin vaimo Joan Aldrin (valkoisessa hameessa).
Apollo 11 -lennon menestystä seuranneina kuukausina Yhdysvalloissa vallitsi juhlatunnelma. Nasan asiantuntijoilla sen sijaan oli ratkaistavanaan visainen pulma.
Seuraavilla lennoilla piti aloittaa toden teolla Kuun tutkiminen. Tutkimuskohteeseen osuminen oli kuitenkin ongelma.
Ei olisi paljon hyötyä siitä, että geologit näkevät ison vaivan etsiessään Kuusta tieteellisesti kiinnostavan laskeutumispaikan, jos kuumoduuli ei osu siihen. Kotka oli laskeutunut kuuden kilometrin päähän suunnitellusta kohdasta.