”En kuule sanaakaan siitä, mitä sanot. Miten ihmeessä voimme ikinä päästä Kuuhun, jos emme edes kykene viestimään kolmen rakennuksen välillä?” Apollo 1 -lennon kapteeni Virgil Grissom tuskaili.
Miehen kärsivällisyys oli koetteilla. Hänen ärtymyksensä nousi yhä näkyvämmin pintaan minuuttien ja tuntien madellessa ahtaassa komentomoduulissa Saturn-raketin kärjessä.
Työpäivä avaruuskeskuksessa oli sujunut tavalliseen tapaan aina iltapäivään kello yhteen asti, jolloin Virgin Grissom ryömi kollegoidensa Edward Whiten ja Roger Chaffeen kanssa avaruuspuvussa komentomoduuliin.
Siitä alkoivat ongelmat: happaman maidon löyhkää muistuttava haju löi astronauttien kasvoille näiden astuessa moduuliin.
Vasta tunnin päästä selvisi, että syynä oli happijärjestelmän vika. Kun ongelma lopulta saatiin ratkaistua ja teknikot pari tuntia aikataulusta jäljessä sulkivat moduulin luukun, ilmeni uusia ongelmia, tällä kertaa viestintäjärjestelmässä.
Apollo 012 -aluksen komentomoduulin oli määrä viedä kolme astronauttia Maan kiertoradalle, mutta se ei koskaan päässyt matkaan.
Päivän työtehtävänä oli jäljitellä lähtölaskentaa astronauttien ollessa paikoillaan kapselissa samalla, kun insinöörit testasivat, toimivatko sähköjärjestelmät kapselin oman sähköntuotannon turvin.
Heidän piti esimerkiksi varmistaa, että viestintäyhteys toimi sekä valvontakeskuksen laukaisuryhmään parinsadan metrin päähän rampista että miehitettyjen avaruuslentojen lennonjohtoon noin kymmenen kilometrin päähän. Vaikka teknikot huhkivat tuntikaupalla ongelman kimpussa, radio oli vielä illansuussakin epäkunnossa.
Grissom, White ja Chaffee odottelivat jo kohta viidettä tuntia istuimiinsa vyötettyinä 43 metriä korkean raketin kärjessä olleessa kapselissa, joka kylpi valonheittimien loisteessa. Kolmesta Apollo 1 -astronautista matka Kuuhun tuntui vieläkin pidemmältä kuin Maan ja sen kiertolaisen erottavat 384 000 kilometriä.
Kennedy ryhtyi tavoittelemaan Kuuta
”Uskon, että tämän kansakunnan tulee asettaa tavoitteekseen viedä ihminen Kuuhun ja tuoda hänet turvallisesti takaisin Maahan ennen kuluvan vuosikymmenen loppua. Yksikään toinen avaruusohjelma ei hämmästytä maailmaa yhtä paljon eikä ole tärkeämpi tulevalle avaruustutkimukselle.
Yksikään toinen avaruusohjelma ei myöskään ole yhtä vaikea ja kallis”, John F. Kennedy julisti USA:n kongressille pitämässään puheessa toukokuussa 1961.
Tällä kunnianhimoisella ilmoituksella vasta valittu presidentti käynnisti kilpajuoksun Kuuhun. Neuvostoliitto oli ollut koko ajan askelen Yhdysvaltoja edellä ja oli nöyryyttänyt arkkivihollistaan kerta toisensa jälkeen uusilla avaruussaavutuksilla. Nyt Yhdysvallat pani kaiken peliin päästäkseen ensimmäisenä Kuuhun.
Apollo 1 -astronauttien oli tunnettava ahtaan moduulin jokaisen painikkeen tehtävä.
Neuvostoliitto oli jo neljä vuotta aiemmin, vuonna 1957, aloittanut avaruusajan laukaisemalla Sputnik 1 -satelliitin kiertämään Maata. 1961 se saavutti uuden virstanpylvään lähettämällä avaruuteen ensimmäisen ihmisen, Juri Gagarinin.
Presidentin lupauksen jouduttamana yhdysvaltalaisinsinöörit olivat kuudessa vuodessa onnistuneet saavuttamaan neuvostoliittolaisia.
Vuonna 1967 Nasa toivoi viimeinkin pystyvänsä kukistamaan vastapelurinsa ja aloittamaan miehitetyt avaruuslennot, jotka huipentuisivat historialliseen matkaan Kuun pinnalle.
Apollo 1:n piti olla kuuohjelman ensimmäinen miehitetty lento. Yhteensä 14 päivän pituisella lennolla oli määrä testata vasta valmistuneen kapselin kestävyyttä Maan kiertoradalla. Kohtalokkaan koelähtölaskennan päivänä 27. tammikuuta 1967 varsinaiseen laukaisuun oli alle kuukausi aikaa.
Jos me kuolemme, älkää surko. Avaruuden valloitus on riskin arvoista. Virgil ”Gus” Grissom, Apollo 1
”Apollo 1, kuuletteko minua?” huhuili Stuart Roosa vielä kerran näyttönsä takaa valvontakeskuksesta.
Roosa kuuli Grissomin äänen hyvin, mutta ilmeisesti yhteys toimi edelleenkin vain toiseen suuntaan. ”En kuule, mitä sanot”, Grissom toisti terävämmällä äänellä.
40-vuotias kapteeni oli kolmesta astronautista kokenein, ja hänellä oli takanaan jo kaksi avaruuslentoa. Vaikka mies oli aiemmilla lennoillaan Mercury- ja Gemini-hankkeissa tottunut viivytyksiin, häntä harmitti se, että yksinkertaiseksi rutiinitestiksi oletetusta toimenpiteestä oli tullut aikavaras.
Radion toiminnassa oli ollut ongelmia lähes jokaisessa Apollo 1:n koelähtölaskennassa, ja Grissom oli valittanut asiasta useaan kertaan, mutta yrityksistään huolimatta teknikot eivät olleet löytäneet vikaan ratkaisua.
Niinpä Grissomin usko siihen, että Apollo 1 saataisiin alle kuukauden sisään suunnitellusti laukaistua matkaan, horjui entistä enemmän.
Mies ei ollut epäluuloineen yksin: 31-vuotias Roger Chaffee, joka oli lähdössä avaruuteen ensimmäistä kertaa, ja 36-vuotias Edward White, joka oli suorittanut Nasan ensimmäisen avaruuskävelyn kesäkuussa 1965, olivat monta kertaa ilmaisseet epäilyksensä aikataulussa pysymisestä.
Virgil ”Gus” Grissom, Roger Chaffee ja Edward White valmistautuivat avaruuslentoon, kun onnettomuus sattui.
Tragedia johti numerosotkuun
Tammikuussa 1967 kolmen astronautin kuolemaan johtaneen lähtölaskentatestin alkuperäinen nimi oli AS-204.
Sitä ennen vuonna 1966 oli tehty jo kolme miehittämätöntä Apollo-testilentoa. Menehtyneiden astronauttien muistoksi Nasa nimesi testin Apollo 1 -lennoksi, vaikka aiemmin olikin sovittu, että Apollo-nimen saavat vain avaruuteen asti päässeet lennot.
Apollo 1 -lennon jälkeen tehtiin kolme miehittämätöntä koetta. Apollo 4 oli Saturn 5 -raketin ensitesti. Apollo 5 -lennolla Saturn 1B -raketti laukaisi miehittämättömän laskeutumisaluksen tammikuussa 1968, ja 4. huhtikuuta 1968 tehtiin viimeinen miehittämätön testi, Apollo 6.
Apollo 1:ssä oli tuhansia virheitä
Kennedyn päämäärä ihmisen saamisesta Kuun kamaralle 1960-luvun aikana oli erittäin kunnianhimoinen. Hankkeeseen syydetyistä varoista huolimatta moni Nasan työntekijä suhtautui skeptisesti tiukkaan aikarajaan. Unelman toteuttamiseksi oli kehitettävä tehokas kantoraketti ja rakennettava laskeutumismoduuli. Töihin palkattiin 400 000 teknikkoa, tutkijaa ja insinööriä.
Nasa oli jo vuonna 1958 esitellyt miehitetyn Mercury-avaruusohjelman, jonka tarkoituksena oli tutkia painottomuuden vaikutuksia ihmiseen.
Mercury- ja Apollo-ohjelmien väliseksi linkiksi muodostui Nasan vuonna 1961 käynnistämä Gemini-hanke, jonka yhtenä tavoitteena oli hankkia astronauteille kokemusta pitkäaikaisesta oleskelusta avaruudessa.
Nasan ja alihankkijoiden hengästyttävän työtahdin ansiosta vuonna 1967 kävi kaikesta huolimatta selväksi, että Yhdysvallat pystyisi ottamaan suunnan kohti Kuuta aikataulussa, jonka tuolloin jo edesmennyt presidentti Kennedy oli asettanut.
Kun Apollo-aluksessa havaitut lukuisat viat oli korjattu, miehistö saattoi pikku hiljaa aloittaa valmistautumisen lennolle avaruuden halki.
Astronauttien avaruuspuvuista ei ollut jäljellä kuin riekaleita:
Virgil Grissomin avaruuspuvun jäännökset.
Roger Chaffeen avaruuspuvun jäännökset.
Edward Whiten avaruuspuvun jäännökset.
Kauhistuneita huutoja seurasi hiljaisuus
Kello 18.20, vain kymmenen minuuttia ennen koelähtölaskennan alkamista, testin johtaja Skip Chauvin pysäytti kellon. Viestintäjärjestelmä ei toiminut vieläkään kunnolla, ja mies päätti, että ongelma oli korjattava, ennen kuin koetta voitaisiin jatkaa.
Avaruuskapselin miehistö ajatteli hyödyntää odotusajan käymällä tarkistuslistan vielä kertaalleen läpi. Valvontakeskuksen teknikkojen huomio siirtyi astronauteista radion korjaamiseen.
Kello 18.31 Stuart Roosa kuitenkin kuuli kapselista viestin. Ääni oli Grissomin, jonka ärtyneisyys oli vaihtunut paniikkiin. Grissomin hätääntynyt viesti kuului: ”Tulipalo!” Nasan valvontakeskuksen työntekijät kohottivat kulmakarvojaan ja vilkaisivat kysyvästi toisiaan. Hätähuuto kantautui kauittimista epäselvänä ja heikkona.
Katso onnettomuuden rekonstruktio:
Kaikki kääntyivät kohti näyttöä, johon ohjaamon luukun ikkunan ulkopuolelle asennettu kamera välitti suoraa kuvaa miehitetyn kapselin sisältä.
Mustavalkoruudusta teknikot näkivät kapselissa lepattaneet liekit. Samalla sekunnilla, kun Roosa ja hänen kollegansa tajusivat, että jokin oli mennyt pahasti vikaan, viestintäjärjestelmästä kuului uusi hätäsanoma, tällä kertaa voimakkaampi.
”Ohjaamossa on tulipalo”, Chaffee huusi muiden astronauttien äänten yli.
Testaajat seurasivat koko ajan kasvavan pelon vallassa, miten keskimmäisenä istunut Edward White kamppaili päänsä takana olleen luukun kanssa.
Mies yritti epätoivoisesti työntää luukkua auki käsillään, mutta yhtäkkiä hän vetäisi kätensä pois, aivan kuin hänen sormiaan olisi polttanut. Ruutuun tuli näkyviin uusi käsipari, ilmeisesti Grissomin, ja radiosta kuului viimeisen kerran kauhistunut ääni:
”Täällä on tulipalo. Päästäkää meidät ulos. Me palamme!” kuului Chaffeen hätäsanoma, jota seurasi ensin lyhyt kivunhuuto ja sen jälkeen vain pahaenteinen hiljaisuus.
Puhdas happi merkitsi katastrofia
Katastrofin aiheuttajaksi paljastui huonosti tehty johdotus, joko irrallinen liitäntä tai kaapeli, jonka eriste oli kulunut. Sähköviasta johtunut kipinä sytytti Grissomin istuimen edessä olleen herkästi syttyvän materiaalin eli paperipinot, nailonista valmistetut avaruuspuvut ja yli kolme neliömetriä tarranauhaa, jolla esineitä oli kiinnitetty avaruuskapselin seiniin.
Komentomoduuli oli määräysten mukaan täytetty puhtaalla hapella sen jälkeen, kun astronautit olivat yhdeltä iltapäivällä ryömineet paikoilleen avaruuskapseliin ja kapselin luukku oli suljettu.
Juuri puhtaan hapen vuoksi tulipalo levisi kapselissa räjähdysmäisesti. Happi itsessään ei pala, mutta suurena määränä se aiheuttaa tulipaloriskin. Tulipalon syttymiseen tarvitaan kolmea asiaa: tulenarkaa materiaalia, lämpöä ja happea.
Mitä enemmän palavan materiaalin ympärillä olevassa ilmassa on happea, sitä nopeammin palaminen tapahtuu. Palo sammuu vasta, kun happi on kulunut loppuun, tulenarka materiaali on palanut tai palo on jäähdytetty esimerkiksi vedellä.
Virgil I. "Gus" Grissomin, Ed Whiten ja Roger B. Chaffeen oli määrä testata komento- ja huoltomoduuleja Maata kiertävällä radalla.
Pelastajia odotti kauhea näky
”Se on tulikuuma – älkää koskeko siihen”, teknikot varoittivat toisiaan kokoonnuttuaan muutamia sekunteja astronauttien hätähuutojen jälkeen kapselin luukun äärelle huoltotornin kannelle 8A.
Mustaa savua leijaili ulos moduulista, joka oli tulipalon aiheuttaman korkean paineen takia rikkoutunut palasiksi. Savu oli niin sakeaa, etteivät pelastajat erottaneet edes omaa kättään.
Tulipalon aiheuttama kuumuus oli niin voimakas, että miesten oli peräännyttävä monta kertaa. He yrittivät yhä uudelleen lähestyä avaruuskapselia palosammuttimilla varustettuina.
Kirveltävin silmin miehet yrittivät avata luukkua, mutta savun takia he pystyivät työskentelemään vain muutaman sekunnin kerrallaan, ennen kuin joutuivat jälleen perääntymään ja vetämään henkeä. Kun kyseessä oli kolmen ihmisen elämä, sekunnit tuntuivat tunneilta.
Valtavan kuumat liekit polttivat Apollo 012 -aluksen komentomoduulin sisäosat karrelle.
Nasan työntekijät taistelivat kuumeisesti itsepäisen luukun kimpussa. Noin viiden ja puolen minuutin kuluttua ensimmäisestä hälytyksestä luukku alkoi antaa hieman periksi. Viimeisillä voimillaan pelastajat saivat työnnettyä luukun sisään.
Teknikko Don Babbitt työnsi savun hieman hälvettyä päänsä moduulin sisään tarkastellakseen vahinkoja.
Palaneessa kapselissa häntä odotti kauhistuttava näky. Kärventyneen lihan haju iski Babbittia vastaan aivan kuin varoituksena tulevasta, ja siristäessään silmiään hän saattoi heikosti erottaa kapselista kolme kuollutta astronauttia, jotka olivat vielä vähän aikaa sitten olleet elämänsä täysissä voimissa.
Roger Chaffee oli edelleen vyötettynä kiinni istuimessaan, aivan kuin hän ei olisi ehtinyt edes käsittää, millainen katastrofi astronautteja uhkasi.
Kapteeni Virgil Grissom makasi lattialla kuoleman yllättämänä yritettyään epätoivoisesti ryömiä pois liekkien ulottuvilta. Ohjaamon vastapäisessä reunassa, kapselin tuhoisan luukun alapuolella, lojui Edward White kuin kesken liikkeen jähmettyneenä.
Astronauttien avaruuspuvut olivat tuhoutuneet melkein kokonaan kapselissa riehuneessa raivoisassa tulipalossa, ja heidän ruumiinsa olivat palaneet ja paikoitellen hiiltyneet täysin.
”On parasta, etten edes yritä kuvailla, mitä näen”, Babbitt huokaisi radion kautta valvontakeskukseen saatuaan lopulta koottua ajatuksensa.
Apollo-kapseli nousi tuhkasta
Traaginen tulipalo laukaisurampilla keskeytti Apollo- ohjelman seuraavaksi vuodeksi. Tutkimuslautakunta kävi onnettomuuden tarkkaan läpi ja totesi laatimassaan raportissa, että Nasa ja sen alihankkijat olivat tehneet peräti 1 400 pientä ja suurta virhettä avaruuskapselin kehittämistyössä.
Merkittävimpiä syitä katastrofaaliseen onnettomuuteen oli Apollo 1 -avaruuskapselin luukku, joka avautui sisäänpäin.
Kun paine ohjaamossa nousi, luukkua oli mahdoton saada sisäpuolelta auki. Ruumiinavauksen mukaan astronautit kuolivat häkämyrkytykseen todennäköisesti jo minuutin kuluttua tulipalon syttymisen jälkeen.
Tulipalo oli avaruusjärjestö Nasan ensimmäinen katastrofi, ja se uhkasi tehdä lopun Yhdysvaltojen unelmasta viedä ihminen Kuuhun. Nasa kuitenkin pääsi nopeasti yli onnettomuudesta, ja lokakuussa 1968 Apollo 7 suoritti Apollo 1:lle tarkoitetun tehtävän loppuun. Alle vuoden kuluttua tästä Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä Kuun kamaralle ja toteutti siten Apollo 1:n miehistön toiveen.
Muutamia viikkoja ennen tuhoisaa tulipaloa Apollo 1 -hankkeen kapteeni Virgin Grissom oli todennut: ”Jos me kuolemme, älkää surko. Tämä työ on täynnä riskejä. Jos meille sattuu jotain, avaruuden valloitus on sen arvoista.”