Kalifornian yliopisto San Diegon tutkijat ovat kehittäneet polyuretaanivaahdon, joka koostuu pääasiassa levien sisältämistä öljyistä ja joka on niin laadukasta, että sitä voidaan käyttää kenkien valmistukseen.
Uutta biohajoavaa materiaalia voidaan käyttää kenkien välipohjissa – eli sisä- ja ulkopohjan väliin tulevassa kerroksessa – sekä varvastossujen valmistuksessa.
Varvastossut voivat kuulostaa tuotteelta, jonka valmistukseen ei kannattaisi panostaa näin merkittävästi, mutta tutkijoiden mukaan varvastossut ovat itse asiassa maailman suosituimmat jalkineet, ja lisäksi ne muodostavat suuren osan maailman merissä kelluvasta muoviroskasta.
Leväöljy korvaa tavallisen öljyn
Imitoitu materiaali eli polyuretaani on joustava polymeeri tai vaahto, jota käytetään nykyään lukemattomissa teollisesti valmistettavissa tuotteissa: kaikessa patjoista eristeisiin ja maaleista rullaluistimiin. Muiden muovien tavoin polyuretaani ei ole biohajoava materiaali.
Tästä syystä kalifornialaistutkijat ovat jo vuosien ajan pyrkineet kehittämään uudenlaista polyuretaania, jossa perinteiset kemialliset pääasiassa öljypohjaiset rakennuspalikat korvataan biohajoavilla vaihtoehdoilla.
Kuuntele surffaavan professorin Stephen Mayfieldin kuvaus keksinnöstä:
Uuden polyuretaanivaahdon osat – monomeerit – ovat peräisin leväöljystä, mikä tarkoittaa sitä, että materiaali hajoaa paljon öljypohjaista muovia paremmin. Leväpohjaiset varvastossut hajoavat luonnossa 16 viikossa, kun taas muovisten tossujen maatuminen kestää satoja vuosia.
Sen lisäksi, että levämateriaali on biohajoavaa ja myrkytöntä, sitä voidaan myös kasvattaa nopeasti juotavaksi kelpaamattomassa vedessä alueilla, jotka eivät sovellu maanviljelykseen. Materiaalia voidaan siis tuottaa paljon ympäristöystävällisemmin kuin nykyisiä muovimateriaaleja.
13 miljardia tonnia muovia uhkaa joutua luontoon
Viimeisten 50 vuoden aikana ihmiskunta on tuottanut yli kuusi miljardia tonnia muovijätettä. Tästä määrästä vain 9 prosenttia on kierrätetty, 12 prosenttia on poltettu ja 79 prosenttia viety kaatopaikoille tai heitetty luontoon. Jos liialliseen muovinkäyttöön ei löydetä ratkaisua, luontoon joutuu 13 miljardia tonnia muovia lisää vuoteen 2050 mennessä.
Ongelma voidaan ratkaista kehittämällä vaihtoehtoisia materiaaleja, joilla muovi voidaan korvata kestävällä tavalla.
Yksi leväpohjaisen muovin taustalla olevista tutkijoista, biologian professori Stephen Mayfield, tiivistää tavoitteen varsin selkeästi: ”Materiaalin elinkaaren tulisi olla saman mittainen kuin tuotteen elinkaaren. Emme tarvitse 500 vuotta kestävää materiaalia tuotteessa, jota käytetään vain vuosi tai pari.”