Niin kauan kuin on viljelty maata on myös yritetty mitata ja määrittää aikaa.
Varhaisimpia todisteita tästä on Stonehengen esihistoriallinen monumentti Englannissa. Sen kivipaadet oli aseteltu niin, että niiden avulla voitiin seurata Auringon ja Kuun liikkeitä ja siten määrittää talvi- ja kesäpäivänseisauksien ja mahdollisesti myös kuunpimennysten ajankohtia.
Nyt 5 000 vuotta myöhemmin ei voida varmasti tietää, onko Stonehenge ollut observatorio, aurinkokultin palvontapaikka vai kalenteri. Kalenterinäkemystä tukee se, että esimerkiksi kesäpäivänseisauksen aikaan merkki- ja kehäkivien linjat osoittavat Auringon nousukohtaan.
Kalenterit ja kultit liittyvät toisiinsa, sillä monissa kulttuureissa on tärkeätä, että pyhäpäivät ja seremoniat ajoittuvat oikeaan aikaan suhteessa taivaankappaleisiin. Juutalaiset ja muinaiset kreikkalaiset sovittivat kalenterinsa niin, että tietyt juhlat osuivat aina täydenkuun aikaan, ja nykyisinkin kristikunnan tärkein juhla, pääsiäinen, on riippuvainen kevätpäiväntasauksen ja sitä seuraavan täydenkuun ajankohdasta.
Kalenteri on ajanlaskun järjestelmä, jossa vuosi on ajan tärkein luonnollinen yksikkö. Se voi muodostua kahdestatoista kuunkierrosta, tai se voidaan laskea Auringon tai tähtien mukaan. Jos käytetään mittapuuna Aurinkoa, on olemassa kolmenlaisia vuosia: Trooppinen vuosi on keskiarvoaika kevättasauspisteestä kevättasauspisteeseen, jolloin Aurinko on kohtisuoraan päiväntasaajan yläpuolella. Pituus on 365 vuorokautta, 5 tuntia, 48 minuuttia ja 46 sekuntia.
Kristikunnan tärkein juhla, pääsiäinen, on riippuvainen kevätpäiväntasauksen ja sitä seuraavan täydenkuun ajankohdasta.
Toinen laskentatapa on tähtitieteilijöiden käyttämä sideerinen vuosi eli aika, jona Aurinko tekee täyden kierroksen tähtien suhteen. Sideerisen vuoden pituus on 365 vuorokautta 6 tuntia 9 minuuttia 10 sekuntia.
Anomalistinen vuosi taas on aika, jona Maa kiertäessään Aurinkoa liikkuu perihelistä periheliin (Aurinkoa lähinnä olevaan pisteeseen), pituudeltaan 365 vuorokautta 6 tuntia 13 minuuttia 53 sekuntia.
Nykykalenteriin vuoden pituudeksi on vakiintunut 365 vuorokautta 5 tuntia 49 minuuttia 12 sekuntia.
Babyloniassa seurattiin Kuuta
Ensimmäinen tunnettu kalenteri on babylonialaisten noin vuodelta 3000 eaa. Se oli kuu-aurinkokalenteri, jossa vuosi oli 12 kuunkiertoa pitkä ja kolmen vuoden välein lisättiin kuukausi, jottei kalenteri joutunut edelle vuodenajoista. Kuuvuodessa on nimittäin vain 354 päivää, kun aurinkovuodessa on 365.
Muinaiset egyptiläiset tunsivat hyvin babylonialaisten kalenterin. Egyptiläisille vuoden tärkeimmän ajan määräsi Niili, jonka tulva nosti hedelmällistä maata joen rannoille ja antoi merkin uuden kylvökauden alusta. Astronomipapit tiesivät, että kirkas Sirius-tähti nousi kerran vuodessa suorassa linjassa nousevan auringon kanssa samaan aikaan, kun Niili alkoi tulvia.
Egyptiläisten kalenteri perustui Niilin tulvimiseen.
Jo noin 6 000 vuotta sitten egyptiläisten ajanlasku vastasi jotakuinkin tarkasti vuodenaikoja, toisin sanoen aurinkovuotta. Vuodessa oli 365 päivää, jotka jaettiin 12 kuukauteen, ja ne taas 30 päivään. Viimeistä viittä päivää vietettiin jumalien Osiriksen, Horuksen, Sethin, Nefthyksen ja Isiksen syntymäpäivinä.
Egyptissä ei ollut karkausvuotta, joten ajan myötä vuoden alku siirtyi vuodenaikojen suhteen ja palasi samaan ajankohtaan 1460 vuoden kuluttua. Ptolemaios III:n aloitteesta otettiin 238 eaa. käyttöön neljän vuoden välein lisättävä karkauspäivä, vaikka papisto vastusti päätöstä.
Julius Caesarista (100–44 eaa.) tuli antiikin ajan suuri kalenterinuudistaja. Rooman ajanlaskussa vallitsi sekamelska, koska käytössä oli 355 päivän pituinen vuosi, jota piti jatkuvasti korjata karkauspäivillä ja karkauskuukausilla.
Rooman pappien, pontifexien, piti huolehtia karkauskuukausien lisäämisestä, mutta koska heillä oli omat poliittiset intressinsä ja erimielisyytensä, ei asia aina tullut hoidetuksi.
Seitsenpäiväinen viikko Babyloniasta
Raamatun mukaan Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Jo ennen
kristinuskon leviämistä roomalaiset olivat vaihtaneet vanhan kahdeksanpäiväisen viikkonsa seitsemänpäiväiseen Babylonian mallin mukaan. Siellä lukua seitsemän pidettiin pyhänä, sillä taivaalta tunnettiin siihen aikaan Aurinko, Kuu ja viisi planeettaa Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus.
Kalentereissa epäonnen päiviä
Ihmiskunta on aina pitänyt tiettyjä päiviä epäonnisina. Usein pelätään perjantaita 13. päivää. Myös karkauspäivää pidettiin kansanuskomuksissa onnettomuuksien ja nurinkurisuuksien päivänä. Egyptiläiset ja mayat välttivät tärkeisiin asioihin ryhtymistä normaalien kuukausien ulkopuolelle jäävänä viitenä ylimääräisenä päivänä. Roomalaisilla olivat epäonnen päivät dies religiosi ja dies atri, jolloin ei kannattanut yrittää hoitaa liiketoimiaan tai mennä naimisiin.
Kuukausien roomalaiset nimet
Roomalaisia kuukaudennimiä käytetään edelleen germaanisissa kielissä. Roomalaisten vuosi alkoi 1. maaliskuuta. Maaliskuu sai nimensä Mars-jumalan mukaan. Huhtikuun (Aprilis) nimi periytynee latinan sanasta aperire, avata. Toukokuu nimettiin kasvillisuuden jumalattaren Maian ja kesäkuu jumalatar Junon mukaan.
Heinäkuusta alkaen kuukaudet numeroitiin viidennestä kymmenenteen (quintilis, sextilis, septem, octo, novem ja decem). Heinä- ja elokuu nimettiin myöhemmin Gaius Juli(us) Caesarin ja Augustuksen mukaan.
Tammikuu (Januarius) sai nimensä kaksikasvoisen Janus-jumalan mukaan. Helmikuussa – Februa oli roomalainen puhdistautumisjuhla.
Lyhyt vuosi toi valtion kassaan nopeammin rahaa, koska maksut erääntyivät vuodenvaihteessa. Vuodenvaihde merkitsi myös tärkeissä viroissa olevien henkilöiden vaihtoa.
Vuodessa 445 päivää
Vuonna 47 eaa. Caesar oli sekä ylin maallinen johtaja että pontifex maximus, pappiskollegion johtaja, ja saattoi siten käyttää valtaansa kalenterin uudistamiseen.
Nykyisen ajanlaskun vuodesta 45 eaa. tuli uuden kalenterin ensimmäinen vuosi. Jotta kalenteri täsmäisi vuodenaikojen kanssa, Caesar lisäsi aleksandrialaisen tähtitieteilijän Sosigeneksen neuvosta vuoteen 46 eaa. kolme karkauskuukautta. Vuodesta tuli 445-päiväinen ja siten maailmanhistorian pisin vuosi.
Caesar jakoi kymmenen ylimääräistä päivää kuukausien loppuun niin etteivät ne sekoittaneet kuukauden juhlapäiviä. Hän otti myös käyttöön joka neljäs vuosi lisättävän karkauspäivän, joka on nykyisissäkin kalentereissa.
Vaikka Caesarin järjestelmä olikin yksinkertainen, syntyi nopeasti virheitä. Pappien piti lisätä karkauspäivät, mutta roomalaisten joka neljäs oli nykyisen laskutavan mukaan joka kolmas, koska aloitusvuosi otettiin mukaan.
Laskutavan eroa ei ilmeisesti ollut otettu huomioon käännettäessä ohjetta kreikasta latinaan. Augustuksen, Caesarin seuraajan, täytyi siksi korjata kalenteria jättämällä pois karkausvuodet vuosina 5 ja 1 eaa. ja 4 jaa.
Roomalaiset olivat aloittaneet vuoden maaliskuusta, mutta Caesar määräsi 1. päivän tammikuuta vuoden ensimmäiseksi päiväksi. Tosin vasta 1700-luvulla uudenvuodenpäivää alettiin pysyvästi viettää 1. päivänä tammikuuta.
Muinaisten suomalaisten vuosi ei aluksi vaihtunut keskitalvella. Kustaa Vilkuna arvelee Vuotuisessa ajantiedossaan vuoden vaihtuneen syksyllä. Kun syystyöt oli pelloilla tehty mutta metsästyskausi ei vielä ollut alkanut, oli sopiva aika viettää vanhan vuoden loppua ja uuden alkua. 1500-luvun puolivälissä vuoden alku siirrettiin nykyiselle paikalleen.
Ajanlaskun alun sekasotku
Munkki Dionysius Exiguus keksi alkaa laskea aikaa Jeesuksen syntymästä alkaen.
Vuonna 525 huomattiin ajanlaskussa olevan niin paljon sekaannusta, että kristittyjen samanaikainen pääsiäisen vietto oli vaarassa. Pääsiäisen ajoittamiseksi piti laatia taulukoita kevätpäiväntasauksesta ja sitä seuraavasta täydestäkuusta moneksi vuodeksi eteenpäin.
Kun Euroopassa ajanlasku alkoi Rooman perustamisesta, se alkoi Egyptissä Diocletianuksen valtaan astumisesta (284 jaa.).
Dionysiusta se ei miellyttänyt: ”Meidän ei pidä liittää vuosiemme laskua jumalattoman vainoajan muistoon, vaan laskea vuotemme mieluummin Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymästä”, hän kirjoitti. Diocletianus oli nimittäin suuri kristittyjen vainoaja.
Riimusauva näytti juhlapäivät
1800-luvulle asti painetut kalenterit olivat harvinaisia. Pohjolassa laajimmalle levinnyt kalenteri oli puinen riimusauva. Kalenteri perustui 19 merkin
sarjaan, kultaisiin lukuihin, koska kuun vaiheet toistuvat samoina aikoina 19 vuoden välein. Päivät oli merkitty pykälin tai riimukirjaimin ja juhlapäivien kohdalle oli veistetty kuvia. Sauvassa oli talvipuoli ja kesäpuoli.
Viikossa oli 10 päivää Ranskassa
Kalenteria voidaan myös käyttää osoittamaan identiteettiä, esimerkiksi kansallisia juhlapäiviä. Hyvä esimerkki on Ranskan vallankumouskalenteri, joka otettiin käyttöön 1793. Tarkoituksena oli lopettaa kirkkoon perustuvat vanhat traditiot ja sen sijaan näyttää uutta, astronomisesti oikeata, aikaa. Alettiin käyttää kymmenpäiväistä viikkoa ja 30-päiväisiä kuukausia, jotka saivat uudet nimet.
Uusi kalenteri otettiin käyttöön
Sveitsissä ja Hollannissa käytettiin hetken aikaa kahta kalenteria, koska kansassa oli sekä katolisia että protestantteja. Pian kävi kuitenkin selväksi, että juliaanisen kalenterin aika on ohi. Tanskassa astronomi Ole Rømer ehdotti siirtymistä gregoriaaniseen kalenteriin, mikä sitten tapahtuikin vuonna 1700. Saksakin siirtyi gregoriaaniseen kalanteriin 1700.
Dionysius tiesi Jeesuksen kuolleen Pontius Pilatuksen maaherrakaudella 780–90 Rooman perustamisen jälkeen. Dionysius arveli Jeesuksen olleen silloin noin 30-vuotias, ja päätti siksi, että vuosi 248 Diocletianuksen valtaan astumisen jälkeen vastaisi vuotta 532 Kristuksen syntymän jälkeen. Kristuksen syntymävuodeksi tuli siis vuosi 1, ei vuosi 0, koska nolla ei vielä ollut käytössä.
Jeesuksen syntymävuosi on arvio. Augustus ei suorittanut väestönlaskentaa vuonna 1. Sittemmin on yritetty ajoittaa Jeesuksen syntymää tavallisuudesta poikkeavan planeettojen aseman perusteella, mutta ei ole päädytty mihinkään varmaan, joten Dionysiuksen ehdottama vuosiluku on jäänyt voimaan.
Kymmenen päivää väliin
Vaikka Rooman valtakunta oli hajonnut ja maailmanloppu uhkasi, Caesarin kalenteria käytettiin edelleen. 1500-luvulle tultaessa kalenterin virheet alkoivat kuitenkin aiheuttaa tuntuvia ongelmia.
Italialainen astronomi Luigi Lilio keksi ratkaisun: 400 vuodessa pitäisi olla vain 97 karkausvuotta. Hänen veljensä Antonio vei ehdotuksen paavi Gregorius XIII:n uudistuskomitealle.
Komitean suosituksesta paavi määräsi 1582, että lokakuussa hypättäisiin kymmenen päivän yli ja että karkausvuosi olisi joka neljäs vuosi, paitsi niinä vuosina, jotka ovat jaollisia sadalla mutta eivät neljälläsadalla. Siksi 1900 ei ollut karkausvuosi, mutta 2000 oli.
Paavin mukaan nimetty gregoriaaninen kalenteri syrjäytti Caesarin juliaanisen.
Uudistus hyväksyttiin hitaasti
Roomalaiskatolisissa maissa uusi kalenteri hyväksyttiin nopeasti, mutta uskonpuhdistuksen jälkeisessä Euroopassa protestantit ja ortodoksit eivät halunneet noudattaa paavin määräystä. Vähitellen kuitenkin juliaanisesta kalenterista oli luovuttava.
Tanska–Norja ja Saksan protestanttivaltiot ottivat gregoriaanisen kalenterin käyttöön 1700 ja Ruotsi–Suomi 1753. Ruotsi–Suomessa siirtyminen toteutettiin niin, että 1753 helmikuussa oli vain 17 päivää, koska kalentereiden ero oli silloin kasvanut jo 11 päiväksi.
Englannissa vaihdettiin kalenteria 1752 kansalaisten laajasta vastarinnasta huolimatta.
Venäjällä siirryttiin gregoriaaniseen kalenteriin vallankumouksen jälkeen 1918. Venäjän vuoden 1917 vallankumous tapahtui juliaanisen ajanlaskun mukaan 25. lokakuuta ja on siksi lokakuun vallankumous, vaikka sen muistopäivää vietetään 7. marraskuuta.
Kreikassa siirryttiin gregoriaaniseen kalenteriin 1923. Ortodoksikirkot käyttävät kuitenkin edelleen juliaanista kalenteria, ja siksi ortodoksien pääsiäinen osuu usein ja joulu joka
vuosi eri ajankohtaan kuin protestanttien juhlapyhät.
Suomen ortodoksinen kirkko on poikkeus, sillä se teki 1921 päätöksen noudattaa gregoriaanista kalenteria.
Vuodenaikojen vaihteluun sopivaa kalenteria on vaikeaa laatia, siilä Aurinkokunta ei tunnu taipuvan moiseen. Maan kierros Auringon ympäri ei kestä täsmälleen 365:tä vuorokautta, joten sitä yritetään paikata karkausvuosilla. Gregoriaaninenkaan kalenteri ei ole täydellinen, sillä siinä pitäisi olla 31 karkausvuotta 128:ssa vuodessa eikä 97 karkausvuotta 400:ssa vuodessa, kuten nykyisin.
Suomen omat kuukaudet
Suomessa on säilynyt vanha itämerensuomalainen nimistö, joka perustuu elinkeinoihin ja vuodenajoille ominaisiin luonnonilmiöihin.
Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedon mukaan tammikuu viittaa keskikohtaan, sillä hämäläismurteissa tammi tarkoitti napaa ja ydinpuuta. Tammikuu jakaa talven kahtia. Helmikuussa, lopputalven aurinkoisessa pakkassäässä, oksiin ilmestyy kimmeltäviä jäähelmiä. Maaliskuu on ”maallinen kuu” eli maa näkyy jo lumen alta. Huhtikuu liittyy kaskitalouteen: järeä havupuukaski eli huhta kaadettiin varhain keväällä.
Toukokuussa tehdään toukotyöt. Kesäkuu viittaa kesannon kyntöön, lounaissuomalaisittain ”kesänajoon”. Heinäkuussa lähdetään heinään, elokuussa elonkorjuuseen. Syyskuun ja lokakuun nimet eivät kaivanne selityksiä. Marras on arjalainen lainasana ja tarkoittaa kuollutta. Joulukuu on peräisin muinaisruotsin sanasta jól (nykyään jul).