Vesinokkaeläin on luonnoton ihmeolento

Vesinokkaeläin kuuluu Australian itäosien ja Tasmanian eläimistöön. Laji voi kasvaa 60 senttiä pitkäksi (häntä mukaan lukien) ja painaa 1–2,5 kiloa. Vesinokkaeläimellä on kloaakki eli yhteissuoli, jota se käyttää niin virtsaamiseen, ulostamiseen kuin paritteluunkin.

Maalla liikkuessaan vesinokkaeläin kuluttaa 30 prosenttia enemmän energiaa kuin samankokoinen maaeläin, mutta räpyläjalat tekevät siitä vedessä tehokkaan saalistajan. Eturaajat sopivat melomiseen, kun taas takaraajat ja häntä toimivat peräsimenä.

Muut nisäkkäät kuin nokkaeläimet ovat menettäneet vitellogeniinigeenin, jota muninta vaatii. Vesinokkaeläimellä on myös kaseiinigeeni, joten se voi tuottaa maitoa – erittämättä sitä kuitenkaan nisistä. Emo hikoilee maitoa, ja poikaset nuolevat sitä turkista.

Uroksilla on takaraajojensa sisäpuolella myrkkykannukset, joita ne käyttävät aseina taistellessaan reviiristä tai naaraista. Ihmiselle myrkky aiheuttaa tuskia, mutta se ei tapa. Koiralle sen sijaan myrkytyksestä voi seurata halvaantuminen tai kuolema.

Veren suuren punasolumäärän ansiosta vesinokkaeläin pystyy olemaan veden alla jopa kymmenen minuuttia. Yleensä sukellus kestää kuitenkin pari minuuttia. Laji ei turvaudu näkö-, kuulo- eikä hajuaistiin paikantaessaan saaliseläimiä. Ihopoimu suojaa silmiä ja korvia vedessä, ja sieraimet sulkeutuvat vesitiiviisti.

Nokka ei ole kova, vaan kyse on nahkapintaisesta kuonosta. Siinä on 60 000 minimaalista reseptoria, jotka rekisteröivät virtauksen, paineen ja sähkön. Aistimukset paljastavat madot, toukat, äyriäiset jne. Leuoista puuttuvat hampaat, ja kaksi sarveislevyä murskaavat ravinnon.

Vesinokkaeläimellä on samankaltainen häntä kuin majavalla. Vesinokkaeläin varastoi vararavinnon häntäänsä, jolla se ohjaa itseään vedessä. Hännässä voi olla puolet sen kaikesta rasvasta. Kun syötävästä on pulaa, vesinokkaeläin polttaa rasvaa. Lisäksi naaraat pitävät hännällään munia lämpimänä.