Pohjola syntyi helvetissä

Maa repeilee. Miljardeja tonneja painava kallionlohkare mennä rymistää satojen metrien syvyyteen, jossa maan uumenista paljastuu kiehuva magmameri.

Kun magma nousee repeämää pitkin, läheiset tulivuoret alkavat purkautua jyristen.

Ilma on tuhkasta ja hehkuvasta hohkakivestä sakeana, ja matelijat ja niveljalkaiset pakenevat henkensä edestä, koska on kuumaa kuin pätsissä.

Norja – tai täsmällisemmin Oslon hautavajoama – oli 285 miljoonaa vuotta sitten maanpäällinen helvetti. Jättiläismanner Pangea oli hajoamaisillaan, ja planeetan sisäiset voimat yrittivät repiä Pohjolaa hajalle.

Ikivanha peruskallio hangoitteli kuitenkin vastaan eikä antanut periksi siinä osassa, josta nykyinen Länsi-Norja muodostuu 80-prosenttisesti.

Lopulta maankuoren laattoja liikuttavat voimat lakkasivat repimästä Pohjolaa. Pangea halkesi lännempää, ja maapallo sai nykyiset mantereensa ja uuden valtameren, Atlantin.

Pohjola oli syntynyt sellaisena kuin me sen tunnemme.

Dramaattisen tarinan alku on kuitenkin paljon kauempana menneisyydessä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan Pohjolan geologinen historia on kutakuinkin yhtä pitkä kuin maapallon – ja se on ollut melskeinen.

Pohjola lepää peruskalliolla

Kun Pohjolasta puhutaan geologisena alueena, ei tarkoiteta kaikkien Pohjoismaiden eli Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin aluetta.

Tanska ja Islanti eivät nimittäin sijaitse sillä vahvalla ja vakaalla peruskalliolla, josta käytetään nimitystä Fennoskandian kilpi.

Lännessä Atlantin valtameren pohjoisosassa sijaitseva Islanti koostuu nuorista laavakivilajeista, joita ryöppyää jatkuvasti Maan sisuksista.

Itse asiassa saarivaltio ratsastaa valtameren keskiselänteen harjalla. Se juontuu ajalta, jolloin Pangea hajosi ja Maan voimat eivät riittäneet Norjan halkaisemiseen. Keskiselänteessä syntyy uutta merenpohjaa, joka työntää Euraasian ja Pohjois-Amerikan laattoja kauemmaksi toisistaan.

Tanskan kytkös Fennoskandian kilpeen on hieman epämääräinen, sillä vaikka Tanskan alla on peruskallio, se on niin syvällä, että tanskalaiset ovat kirjaimellisesti hyllyvällä pohjalla.

Aiheeseen palataan myöhemmin.

Pohjolan syntymää, muotoa ja rakennetta tutkittaessa pitää kaivautua syvälle alueen historiaan.

Tutkimusmatkalla kohdataan esimerkiksi Himalajan korkuisia vuoria ja kohoja, jotka ovat kiertäneet maapalloa miljardeja vuosia.

Norja kohosi kymmenen kilometriä

Maapallon olemassaolon aikana Pohjola on ollut puristuksissa monta kertaa. Ja aina kun maamassa joutuu paineen alaiseksi, syntyy vuorten poimuttumiseksi kutsuttu ilmiö.

Poimuttuminen on yksi vuoristojen syntytavoista. Vuoria alkaa poimuttua, kun kaksi maankuoren laattaa törmää ja niiden reunoilla kiviaines liikkuu.

Törmäyksessä massat hieroutuvat niin, että osa niistä kohoaa vuoristona ja osa painuu ikään kuin köliksi mantereen alle. Näin tapahtuu nykyään Intian ja Euraasian laattojen rajalla, ja se havaitaan Himalajan kasvuna.

Tutkimusten mukaan Fennoskandian kilpi on käynyt läpi ainakin kuusi vuoristonmuodostumisvaihetta.

Ensimmäinen vuoristo kohosi 3,1 miljardia vuotta sitten, ja viimeisestä vuorten poimuttumisesta on kulunut aikaa noin 425 miljoonaa vuotta. Tällöin muinaismantereet Baltica ja Laurentia törmäsivät. Pohjola kuului Balticaan, ja Laurentia muodosti pääosan Pohjois-Amerikasta.

Raskaan sarjan ottelu oli vain yksi monista jättiläismanner Pangeaa muovanneista tapahtumista.

Törmäys sai maankuoren kohoamaan niin rajusti, että nykyisen Norjan pääalueelle syntyi Himalajaa korkeampi vuoristo.

Törmäyksellä oli myös toinen vaikutus. Se selittää, miksi Tanska eroaa geologisesti muista Skandinavian maista.

Kahden mantereen kolari loi nimittäin peruskallioon valtavan pystysuoran halkeaman, jota kutsutaan siirrokseksi. Se kulkee kaakosta luoteeseen Ruotsin eteläosan, Skånen, kautta Jyllannin pohjoisosaan.

Tukeva kallioperä ulottuu siirroksen pohjoispuolella Ruotsissa maanpinnan tuntumaan, mutta Tanskassa kiinteä kamara tulee vastaan vasta kymmenen kilometrin syvyydessä.

Toisin sanoen Tanska lepää kymmenen kilometriä paksulla kivi-, sora, hiekka-, savi- ja kalkkipatjalla.

Nykyään varsin rauhallinen siirros on ollut menneisyydessä lukuisien Pohjolaa ravistelleiden maanjäristysten lähde.

Törmäys teki ytimestä ikuisen

Norjan himalajamainen vuoristo kului ajan mittaan niin, että se madaltui suunnilleen kahdeksan kilometriä. Geologiassa tapahtumasarjasta käytetään nimitystä eroosio.

Pohjola menettikin vain korkeuttaan.

Fennoskandian kilpi on nimittäin laajentunut keräämällä tuliperäisiä mikromantereita, jotka ovat ikään kuin hitsautuneet kiinni peruskallioon.

Voimaltaan ja laadultaan vaihtelevilla törmäyksillä on ollut myös toinen, vasta vähän aikaa tunnettu vaikutus.

Kolaroinnin on todettu suojanneen Fennoskandian kilven alkuperäistä ydintä, kratonia.

Kratonit ovat planeetan vanhimpia osia. Paikka paikoin kallio on melkein 4,3 miljardia vuotta vanhaa, kuten Hudsoninlahden ympäristössä Kanadassa.

Koska kratonit koostuvat hyvin kevyestä maankuoresta, ne kelluvat vaipaksi kutsutun alemman kerroksen päällä samaan tapaan kuin ongen koho tai vene vedessä.

Vuosina 2019 ja 2020 intialaisen geofyysikon Jyotirmoy Paulin johdolla tehtyjen tietokonemallinnusten mukaan kratonit ovat selvästi ympäröivää kalliota jäykempiä ja paksumpia mantereisen kuoren alueita.

Mitä jäykempää ja paksumpaa maankuori on, sitä vaikeampaa liikuntojen on työntää niitä subduktiovyöhykkeiksi kutsutuille hajoamisalueille.

Kun kaksi laattaa painuu toisiaan vasten, kumpikin lyhenee ja paksunee. Koska Fennoskandian kilpi on käynyt läpi ainakin kuusi mittavaa törmäystä, maankuori on sen alueella paksuimmillaan peräti 65 kilometriä paksu ja siten äärimmäisen kestävä.

Kuva Pohjolan paksun ja kestävän kratonin syntymisestä on ollut pitkään epäselvä, mutta venäläiset tutkijat ovat hiljattain tarkentaneet sitä.

Pohjola oli tropiikissa

Geologi Tamara Bajanovan johtama tutkimusryhmä analysoi vuonna 2020 hyvin vakaita zirkonikiteitä.

Kiteet olivat peräisin Kuolan niemimaalta, joka muodostaa Fennoskandian kilven koilliskulman.

Bajanova määritti kiteiden ja samalla Pohjolan iäksi vähintään 3,73 miljardia vuotta. Kyse on maapallon vanhimpiin kuuluvasta maankuoresta.

Pohjolan peruskallio ei ole kuitenkaan vain ikivanhaa ja kestävää. Analyysien mukaan se on kiertänyt maapallon ympäri palapelin osasena ja ollut mukana muodostamassa jokseenkin kaikkia tunnettuja jättiläismantereita.

Asia tiedetään mikroskooppisten kestomagneettien ansiosta.

Magneetit koostuvat kivennäisrakeista, jotka ovat nousseet maanpinnalle Maan sisuksista magmana. Rakeet ovat joko poistuneet tulivuoresta laavana tai jähmettyneet kallioksi ennen kivisulan purkautumista maanpinnalle.

Kun magma jähmettyi, Maan magneettikenttä vaikutti magneettisiin kivennäisrakeisiin niin, että ne järjestyivät kentän mukaan. Kun kallio oli kovettunut ja jäähtynyt, kivennäisten magneettinen suunta oli jäänyt pysyväksi.

Siksi rakeiden suunta on yhä luettavissa. Se taas antaa tietoa siitä, missä päin maapalloa rae sijaitsi silloin, kun se jähmettyi. Ajoittamalla kallio saadaan selville myös tapahtuma-aika.

Pohjola näyttää tulosten valossa sijainneen kauan Tyynenmeren alueella ja olleen ajoittain trooppinen maanosa suunnilleen nykyisten Havaijisaarten kohdalla.

Paikan vaihtamisen ansiosta Pohjolalla on ollut monia mielenkiintoisia naapuruussuhteita muiden kestävien maanosien kanssa.

Jättiläismanner Rodinian osana 900 miljoonaa vuotta sitten Pohjola nautti esimerkiksi sellaisten eksoottisten seutujen kuin nykyisten Länsi-Afrikan, Kongon ja Amazonasin seurasta.

Pohjola jatkaa matkaa ilman meitä

Nykyään mantereet ovat hajallaan ja maamassat ovat saavuttamassa enimmäisetäisyytensä. Siitä seuraa, että mantereet alkavat 50–100 miljoonan vuoden kuluessa kerääntyä taas yhteen.

Yhdysvaltalainen geologi ja paleomaantieteen tutkija Christopher Scotese ennustaa, että mantereet kasautuvat jälleen jättiläismantereeksi. Hän käyttää siitä nimitystä Pangea Proxima, 'seuraava kaikki maa'.

Afrikka liikkuu vastedeskin kohti pohjoista ja nostattaa Euroopan keskiosiin uuden vuoriston. Työntö saa mantereen kiertymään myötäpäivään, ja Pohjola liikkuu kohti koillista.

Myös Australia siirtyy pohjoisemmaksi ja nielaisee matkalla kaikki Oseanian suuret saaret. Grönlanti puolestaan kiertyy Pohjois-Amerikan pohjoispuolelle, ja Amerikka ja Aasia saavat maayhteyden.

Amerikan rannikolle syntyy subduktiovyöhyke, johon Atlantin pohja häviää. Se Euroopan ja Pohjois-Amerikan välinen halkeama, joka syntyi, kun Norja piti pintansa, siis katoaa.

Scotesen mukaan maanosat kokoontuvat yhteen 250 miljoonassa vuodessa, mutta tällä kertaa Pohjola ei joudu puristuksiin.

Pieni peruskalliokilpemme päätyy nimittäin kauas pohjoiseen ja kääntyy noin 120 astetta myötäpäivään. Rannikoita huuhtelee silloin maailmanlaajuinen Tyynimeri.

Sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu, voidaan vain arvailla.

Pangea Proxima tuskin jää maapallon viimeiseksi jättiläismantereeksi. Niinpä ikivanha Pohjola luultavasti riuhtaisee itsensä irti ja lähtee taas kiertämään maailmaa.