David Grimaldi

Meripihka kertoo menneestä

Kaunis meripihka on kiehtonut ihmisiä esihistoriallisesta ajasta asti. Vastaamme tässä kysymyksiin arvokkaasta materiaalista, johon on usein jäänyt myös jälkiä kaukaa menneisyydestä.

Pohjoismaisen mytologian mukaan hedelmällisyyden jumalatar Freja itki lukuisia kyyneliä, kun hänen miehensä Ódr oli poissa. Ne, jotka putosivat maahan, muuttuivat kullaksi. Ne, jotka putosivat mereen, muuttuivat meripihkaksi.

Meripihka on ollut arvokasta esihistoriallisesta ajasta asti, ja sitä käytetty maksuvälineenä ja korujen materiaalina. Vanhin löytö on peräisin Solutrén kulttuurista, jonka edustajat asuttivat Välimeren rannikoa nykyisen Espanja ja Ranskan alueella noin 20 000 vuotta sitten.

Meripihka itsessään on silti paljon vanhempaa. Siihen, että pihka kovettuu meripihkaksi ja huuhtoutuu rannalle, voi kulua miljoonia vuosia.

Mitä meripihka on?

Meripihka on kovettunutta pihkaa, joka puolestaan koostuu hiiliyhdisteistä – terpeeneistä – joita puut ja kasvit muodostavat erityisessä kudoksessa uloimman kerroksensa alla.

Pihka toimii eräänlaisena luonnollisena sidoksena, kun puuta esimerkiksi leikataan tai siihen tulee sieni. Tällöin erittyvä pihka suojaa vaurioitunutta kohtaa hapelta, jotta vaurio ei pääsisi vahingoittamaan elävää puuta enempää.

Kun pihkaa putoaa metsässä puusta maahan, se jää harvoin niille sijoilleen. Sateet ja maanpinnan muutokset sysäävät pihkaa tyypillisesti merelle, missä sen on pysyttävä koskemattomana, kovan paineen alla vähintään 30 miljoonaa vuotta kehittyäkseen meripihkaksi. Vuosien mittaan aineen öljypitoisuus vähenee, ja se kovettuu meripihkaksi.

Vaikka meripihka kovaa eikä juuri liukene veteen, useimpia meripihkatyyppejä voidaan kuitenkin saada liukenemaan alkoholilla.

Kiven päällä sinistä meripihkaa kerman väristä taustaa vasten

Sinistä meripihkaa Dominikaanisesta tasavallasta. Harvinaista meripihkaa löytyy useimmiten täältä, missä miljoonien vuosien takaiset metsäpalot luultavasti johtivat siniseen väriin hiilivety antraseenin ansiosta.

© Public Domain

Vanhin löydetty meripihka on noin 320 miljoonaa vuotta vanhaa ja peräisin sittemmin sukupuuttoon kuolleesta kasvista.

Meripihkan ulkonäkö vaihtelee. Erilaiset aineet sekä valo, happi ja paine voivat reagoida pihkan kanssa ja vaikuttaa meripihkan kovuuteen, läpikuultavuuteen ja väriin. Väri voi vaihdella sinisestä lähes kuulaan kellertävään.

Mihin meripihkaa voi käyttää?

Meripihkaa on käytetty on korujen materiaalina esihistoriallisesta ajasta asti, ja keltaisen ja oranssin sävyinen meripihka on edelleen suosittua etenkin riipuksissa ja rannekoruissa.

Meripihkaa käytetään myös esimerkiksi piippujen suukappaleessa.

Rav er en populær smykkestein

Rav er en populær smykkestein og finnes i både røde, brune og guloransje nyanser.

© Shutterstock

Meripihkaa on käytetty myös lääkkeenä ja parantavissa rituaaleissa jo muinaisista ajoista asti. Perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä meripihkaa on käytetty mielen rauhoittamiseen. Vuonna 2019 julkaistussa tutkimuksessa kiinalaistutkijoille selvisi, että muinaiset parantajat eivät olleet myöskään ehkä aivan hakoteillä.

Tietyissä osissa muinaista Kiinaa oli myös perinteenä polttaa meripihkaa suurissa juhlissa. Meripihka erittää nimittäin myskimäistä tuoksua, jota sittemmin on yritetty kopioida hajuvesiin. Halvempana vaihtoehtona on käytetty ambraa – kaskelotin suolistoeritettä. Nykyisin tuoksuaineet valmistetaan useimmiten synteettisesti.

Mitä meripihka voi kertoa menneistä ajoista?

Meripihkaan voi kätkeytyä ainutlaatuisia jälkiä menneistä ajoista. Etenkin monet eläimiä tai kasvien osia sisältävät meripihkan palaset ovat tarjonneet tutkijoille arvokasta tietoa evoluutiosta.

Meripihkaa voidaan tutkia sekä röntgenin että tietokonekerroskuvauksen avulla. Tutkijat voivat näin luoda fossiileista 3D-malleja tai tulosteita ja tarkastella niitä ilman meripihkan epäpuhtauksia. Tämä tekniikka on muun muassa valottanut erään gekkon luuston rakennetta, joka oli siihen asti puuttunut linkki muiden löytöjen ja nykylajien välillä.

Hyönteisiä ja kasvien osia sisältävä meripihka voi myös tarjota lisää tietoa siitä, milloin tietty kasvi tai eläin on elänyt tietyssä maapallon kolkassa. Esimerkiksi strykniinipuun varhaisen sukulaisen jäänteiden löytyminen meripihkasta osoitti, että nyttemmin sukupuuttoon kuollut asterien – joihin kuuluvat myös kanerva ja hortensia – ryhmä kasvoi Amerikassa 20–40 miljoonaa vuotta sitten.

Hyönteislöydöt voivat myös kertoa siitä, miten nykyisten pieneläinten esivanhemmat elivät. Meripihkaan on jäänyt esimerkiksi kaksi polttiaista, jotka ovat juuri parittelemassa.

Löytö osoitti tutkijoille, että hyönteisten parittelutekniikka oli miljoonia vuosia sitten toisenlainen kuin nykyisin. Tuolloin polttiaiset olivat päällekkäin, kuten meripihkassa säilyneet polttiaiset, mutta nykyisin ne parittelevat peräpäät vastakkain.

Miten meripihkaa voi löytää?

Otollisin aika meripihkan etsimiseen on syksyllä ja talvella. Tällöin esiintyy enemmän myrskyjä, jotka voivat huuhtoa meripihkaa rannoille.

Meripihkaa on tyypillisesti ruskolevän, simpukankuorien ja oksien lomassa hieman vesirajaa ylempänä. Aivan vesirajasta kivien seasta sitä löytyy sen sijaan hyvin harvoin. Jos näin kuitenkin käy, palaset saattavat olla jopa useiden kilojen painoisia.

Jos meripihkaa lähtee etsimään, kannattaa unohtaa koruista tuttu kellertävänä tai oranssina hehkuva materiaali. Sellaiselta meripihka näyttää nimittäin vasta, kun se on käsitelty ja kiillotettu. Ennen käsittelyjä meripihkan väri on yleensä hillitympi, ja se muistuttaakin enemmänkin kiveä.

Jos ei ole varma, onko rannalta löytynyt kappale meripihkaa vai pelkkä kivi, voi paino antaa osviittaa. Meripihkan tiheys on nimittäin vain 1,01 eli vain vähän enemmän kuin veden. Meripihkan palanen on näin huomattavasti kevyempi kuin samankokoinen kivi.

Meripihkan etsinnässä voi hyödyntää myös UV-taskulamppua, jonka valossa meripihkan fluoresoivat mikro-organismit erottuvat hohtavina. Meripihka on yleensä veden tuntumassa ainoa asia, joka hohtaa UV-valossa, joten lamppu voi helpottaa etsintöjä paljonkin.

Mukaan kannattaa myös ottaa lasi- tai metallirasia meripihkan säilytykseen. Huonolla tuurilla meripihkan saattaa nimittäin sekoittaa fosforiin, jota esiintyy saman kaltaisina palasina.

Fosfori on kuitenkin myrkyllistä ja voi jossain tapauksissa aiheuttaa palovammoja, jos se tulee kosketuksiin ihon kanssa. Tämän vuoksi itse löydettyä meripihkaa ei myöskään kannata koskaan puraista.

Fosfori myös hohtaa meripihkan tapaan UV-valossa, mutta meripihka on fosforia kevyempää, joskin painoero ei ole yhtä merkittävä kuin tavalliseen kiveen verrattuna.

Minkä arvoista meripihka on?

Niin lääkkeenä, rituaaleissa kuin käsityötaiteessa käytetty kaunis meripihka on ollut aina arvokasta, ja sitä on kutsuttu jopa 'Pohjolan kullaksi' ja 'meren kullaksi'. Nykyisin tämä kuulostaa kuitenkin hieman liioitellulta.

Pienen kiven kokoinen meripihkapalanen on nimittäin vain enintään reilun euron arvoinen. Noin sadan gramman painoinen löytö onkin jo arvokkaampi – sen hinta on noin 260 euroa. Mitä suurempi pala, sitä korkeampi kilohinta.

Hintaan vaikuttavat myös meripihkan laatu, väri, mahdolliset halkeamat ja läpikuultavuus. Löytö on myös aina selvästi arvokkaampi, jos sen sisällä on kasvi, hyönteinen tai jokin muu pieneläin.

Koska hintaan vaikuttavat niin monet tekijät, meripihkalle on vaikea määritellä yleistä kilohintaa. Paras tapa selvittää meripihkan arvo on viedä se kultasepän tai muun asiantuntijan arvioitavaksi.