Aluksi australialaiset tutkijat luulivat saaneensa saaliiksi pelkkää kuraa, kun he nostivat pinnalle verkkonsa, jota he olivat vetäneet pitkin Intian valtameren pohjaa Australian länsirannikolla. Tarkempi tutkimus osoitti luulon vääräksi.
Peräti 5,4 kilometrin syvyydessä käyneeseen pyydykseen oli tarttunut ainakin 750 fossiilistunutta hainhammasta, joista vanhimmat olivat miljoonien vuosien takaa ja kuuluivat kaikkien aikojen suurimmalle haille, Megalodonille.
Merenpohjasta 5,4 kilometrin syvyydestä nostettiin pinnalle peräti 750 hainhammasta, joista osa kuuluu nykylajeille, kuten valko- ja makrillihaille, ja osa niiden miljoonia vuosia sitten eläneille edeltäjille.
Massiivinen meripeto
Arvoituksellisen haiden hautausmaan löysivät Australian kansallisen tutkimuslaitoksen (CSIRO) tutkijat, kun he olivat tekemässä kahteen uuteen suojelualueeseen liittyviä selvityksiä noin 2 500 kilometrin päässä Australian länsirannikosta.
Löydön tehneiden tutkijoiden mukaan vain osa 750 hainhampaasta kuuluu nykylajeille, kuten valkohaille ja makrillihaille.
Monissa hammasfossiileissa oli kyse muinaislajeista. Yksi niistä oli kaikkien aikojen suurimman hain, Megalodonin, suora edeltäjä. Myös suurihammashaiksi kutsuttu esihistoriallinen hailaji saattoi painaa yhtä paljon kuin 18 täysikasvuista urosnorsua eli 50 tonnia. Laji hävisi noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten.
Vain hampaat säilyvät
Hait ovat rustokaloja. Se tarkoittaa, että niiden kallo ja tukiranka ovat rustoa, joka on pehmeämpää ja kimmoisampaa kuin luu. Koska rusto hajoaa, hampaat ovat haiden ainoita säilyviä osia. Hammaslöydöt valottavat haiden noin 450 miljoonaa vuotta pitkää kehityshistoriaa.
Australialaistutkijoiden mukaan voidaan vain arvailla, miksi meripetojen hampaita on kertynyt paljon suhteellisen pienelle alueelle. Mahdollisena selityksenä pidetään kuitenkin sitä, että virtaukset ovat kuljettaneet hampaita ajan mittaan ympäristöään alempana olevaan merenpohjan osaan – siis jonkinlaiseen syvänteeseen.
Löytö on hyvä esimerkki siitä, että valtameret ja etenkin niiden syvimmät osat tunnetaan vielä huonosti. Vaikka ne eivät olisikaan varsinaisesti tutkijoiden ulottumattomissa, niitä on vaikea tutkia.