Britanniassa oli 1800-luvun lopulla 30 000 tynnyrintekijää, joiden ainoa tehtävä oli valmistaa olutteollisuudelle 18 miljoonaa tynnyriä vuodessa.
Kanaalin eteläpuolella Ranskassa täytettiin viinillä 10 miljoonaa tynnyriä, ja Atlantin takana Yhdysvalloissa tuotettiin 7,5 miljoonaa tynnyriä raakaöljyä vuosittain.
Pieni Tanskakin vei vuodessa 1,6 miljoonaa voitynnyriä eli dritteliä pelkästään Britanniaan.
Kansainvälinen kauppa oli vilkasta jo tuolloin, ja aikansa yleispakkauksen kysyntä oli lähes rajatonta.
Sadattuhannet tynnyrintekijät eri puolilla maailmaa valmistivat tynnyreitä minkä ehtivät mutta saivat silti tarpeen hädin tuskin tyydytettyä.
Puunrungoista tynnyreiksi
Tynnyrintekijä osti kokonaisen puunrungon ja veisti siitä lankkuja, joista oppipojat vuolivat kimpilautoja. Lastut ja ylimääräinen aines myytiin polttopuuksi, mistä sai hyvän lisätulon.
Tynnyrintekijä höyläsi kimmet niin, että ne olivat keskeltä leveämpiä ja päistä kapeita.
Oikeaan muotoon höylätyt kimmet koottiin tynnyriksi vanteen ja kimpiä paikoillaan pitelevän kiilapuun avulla.
Kiristimellä vanteet vedettiin tiukalle, jotta kimmet taipuivat ja tynnyri sai kaarevan muotonsa.
Harpilla otettiin mitta, jonka mukaan sahattiin kansi ja pohja.
Paju- tai rautavanteet hakattiin vasaralla paikoilleen päätyihin, ja tynnyri oli valmis käyttöön.
Tynnyrien valmistus oli tuiki tarpeellista käsityötä, mikä näkyi ja tuntui myös palkkapussissa. Tynnyrintekijän perheellä oli yleensä varaa hankkia leipänsä päälle reilusti voita.
Tynnyri tuli Roomaan Galliasta
Historian ensimmäiset todisteet tynnyreistä on löydetty 2 700 vuotta vanhoista egyptiläisistä seinämaalauksista. Nykyisenlaiset puutynnyrit ovat kuitenkin muinaisten gallialaisten keksintöä.
”Alppien lähiseuduilla viini lasketaan puisiin säilytysastioihin, joissa se on visusti suojassa talven pakkasilta”, kertoi roomalainen maantieteilijä ja luonnonfilosofi Plinius vanhempi ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla.
Tynnyri oli kömpelö esine verrattuna tyylikkäisiin savesta tehtyihin amforaruukkuihin, joissa roomalaiset säilyttivät muun muassa viiniä ja öljyä. Kauneuden puute korvautui kuitenkin kestävyydellä ja käyttömukavuudella.
Tuhansia saaveja ja sammioita
Ennen kuin halvat muoviämpärit ja peltipurkit tekivät tynnyrintekijöistä tarpeettomia, he valmistivat monenlaisia säilytysastioita myös kotitalouksien käyttöön.
Tynnyrien valmistus oli monen leipäpuu, mutta tynnyrintekijät valmistivat myös muita puuastioita. Yhdessäkään kodissa ei pärjätty ilman astioita, joissa voitiin kuljettaa, säilyttää ja valmistaa ruokia ja juomia.
Maito päätyi kiuluun ja kirnuun, olutta ja maitotuotteita valmistettiin sammiossa, ja nassakassa kuljetettiin juotavaa matkoilla.
Tynnyrintekijän valmistamia tuotteita eri muodoissaan näki kaikkialla: maatiloilla, verstailla, kaupunkikodeissa ja laivoissa.
Jos tynnyri kaatui, se ei särkynyt sirpaleiksi. Pyöreän muodon ansiosta sitä pystyi vierittämään, kun taas amforat piti kantaa.
Kova isku saattoi aiheuttaa vuodon tynnyriin, mutta vaurio oli helppo korjata. Huomattiin myös, että viini maistui paremmalta tammitynnyrissä säilytettynä.
Pian roomalaiset kuljettivatkin puutynnyreillä tavaraa laajentuvan imperiuminsa kaukaisiin kolkkiin.
Sittemmin tynnyrit jaoteltiin neljään ryhmään niiden käyttötarkoituksen mukaan. Kuivatynnyri oli tarkoitettu kaikelle tavaralle suolakalasta rautanauloihin.
Se vastasi nykyajan pahvilaatikoita. Tynnyri oli tehty halvasta puusta kuten männystä tai kuusesta, ja se heitettiin usein pois käytön jälkeen.
Kuivatiivis tynnyri taas sopi kosteudelta suojattavalle tavaralle, kuten jauhoille. Avotynnyri oli puinen astia, kuten sammio, saavi tai kirnu.
Se oli usein tehty saarnipuusta. Avotynnyreitä käytettiin kotitalouksissa esimerkiksi maitotuotteiden valmistuksessa.
Märkätynnyri oli tynnyreistä kallein. Se valmistettiin vanhasta tammipuusta, ja se säilytti nesteen vuotamatta. Tammitynnyrit olivat lujaa tekoa, oikein kohdeltuna ne kestivät 50–100 vuotta.
Tuhansia tynnyreitä suolasillille
Roomasta tynnyrien valmistus levisi koko Eurooppaan ja saapui Pohjolaan joskus vuosien 200–400 tienoilla.
Kun viikingit tarvitsivat tynnyreitä, he valmistivat ne itse. Keskiajalla kuitenkin tynnyrien tarve kasvoi niin suureksi, että niistä tuli suosittua kauppatavaraa ja tynnyrien valmistamisesta ammatti.
Pohjolassa tynnyrien kysyntää kasvatti varsinkin Skånessa kukoistanut suolasillin kauppa. Loppukesällä tynnyrintekijöillä oli kädet täynnä työtä aina suuriin kalamarkkinoihin saakka.
Tuhansia tynnyreitä valmistettiin suolakalaa varten, jota rahdattiin valtavat määrät Etelä-Eurooppaan syötäväksi seuraavan vuoden paaston ajaksi. Paaston aikanahan lihan syöminen ei ollut sallitua.
Työkalut
Tynnyrintekijällä oli monia erikoistyökaluja. Vuoluraudalla kimpilaudat saatiin kaartumaan sisäänpäin.
Vanteenkiristin puristi tynnyrin muotoonsa, ennen kuin vanteiden päät punottiin tai niitattiin yhteen.
Harpilla mitattiin kannen ympärys niin, että se oli täysin pyöreä ja oikean kokoinen.
Tynnyrien valmistus itse markkinapaikalla oli kielletty. Tynnyrintekijän tehtävä oli kuitenkin sulkea täytetyt tynnyrit, missä pitikin olla tarkkana, sillä huonosti pakatusta tavarasta saatettiin määrätä kuolemanrangaistus.
Tienestit olivat kuitenkin riskinoton arvoiset. Markkinoiden edellä ja niiden aikana ahkera tynnyrintekijä saattoi ansaita vuoden tulot kuukauden töillä.
Historiantutkijoiden arvioiden mukaan Pohjolasta lähetettiin hyvänä vuonna eteläisempään Eurooppaan jopa 300 000 tynnyriä suolasilliä, mikä vastaa 35 000:ta tonnia.
Niin suurien kalamäärien kuljettaminen tuonaikaisilla välineillä olisi ollut täysin mahdotonta ilman vankkoja puutynnyreitä.
Ammattilaiset järjestäytyivät
Sillintuotanto väheni 1400-luvulla, ja Skånen markkinat menettivät merkityksensä. Tynnyreitä kuitenkin tarvittiin edelleen muille tuotteille.
Euroopassa kauppa kukoisti ja kauppalaivastot kuljettivat tuhansia tynnyreitä satamasta toiseen rannikkoja ja suuria jokia pitkin.
Tynnyrintekijät muodostivat kaupungeissa merkittävän ammattiryhmän, ja he alkoivat järjestäytyä. Useimpiin kauppakaupunkeihin perustettiin tynnyrintekijöiden kiltoja, ja heille myönnettiin erikoisoikeuksia.
Yksi kiltojen tärkeimmistä tehtävistä oli laatia tynnyreille yhtenäinen kokoluokitus.
”Meidän on osattava laskea ja mitata huolellisesti. Miten muuten voimme tehdä oikean kokoisia tynnyreitä? Sydämeni sykähtää ilosta, kun näen hyvin tehdyn tynnyrin.”
Brittiarmeijalle rahdattiin 18 miljoonaa litraa rommia vuonna 1919. Alkoholiteollisuus on nykyisin suurin puutynnyrien kuluttaja.
Näin ylpeänä nürnbergiläinen tynnyrintekijä Martin kuvasi ammattikuntaansa vuonna 1580.
Tynnyrintekijän työ oli fyysisesti raskasta, varsinkin oppipojille, joita mestarit pieksivät taajaan.
Oppipoikien kerrotaan olleen niin tottuneita saamaan korvilleen pienistäkin virheistä, että jos päivä sujui ilman lyöntiäkään, tuntui kuin siitä olisi suorastaan puuttunut jotakin.
Jos oppipoika kesti oppiaikansa loppuun asti, näkymät olivat valoisat. Alalla ei juurikaan esiintynyt työttömyyttä, ja tynnyrintekijä ansaitsi noin kolme kertaa niin paljon kuin tavallinen työläinen.
Ahkera ja kaikin puolin terve tynnyrintekijä saattoi hyvinkin vaurastua ammatillaan.
Tynnyrintekijät mukaan merille
1400-luvulle asti merimatkat olivat yleensä lyhyitä ja ne tehtiin lähellä rannikkoa. Kun pitkät löytöretket alkoivat, laivoihin piti lastata mukaan paljon muonaa.
Lastiruumassa ruokatynnyreitä piti valvoa ja huoltaa, jotta niiden elintärkeä sisältö ei pilaantuisi.
Tynnyrintekijä Domingo Vizcaino oli mukana Santa Marialla, kun Kolumbus 1492 ylitti Atlantin matkallaan Uuteen maailmaan.
Vajaat 300 vuotta myöhemmin kapteeni Cookin HMS Endeavourilla oli kaksi tynnyrintekijää ja yksi oppipoika, kun Cook teki ensimmäisen löytöretkensä Etelämerelle.
Ranskassa historioitsija Jean Michel Deveau kirjoitti laivoilla mukana olleista tynnyrintekijöistä näin: ”Kaikki suuret orjalaivat palkkasivat tynnyrintekijöitä. Heidän 35–40 livren palkkansa oli keskitasoa laivaston upseereihin verrattuna.”
Merenkävijät huomasivat pian, että alkoholi säilyi merimatkoilla paremmin kuin vesi, ja siksi viini ja olut olivat suosituimmat juomat pitkillä matkoilla Atlantin yli ja Afrikan ympäri.
Espanjalaisilla ja portugalilaisilla laivoilla varattiin 1,5 litraa viiniä merimiestä kohti päivässä, ja brittilaivoilla miesten päiväannokseen kuului noin neljä litraa olutta.
Oluttynnyrit veivätkin 1600-luvulla kolmasosan laivaston alusten lastille varatusta tilasta. Löytöretkeilijöiden vanavedessä tulivat valloittajat ja siirtomaaherrat, ja Euroopan imperiumit kasvoivat.
Kaupankäynti eri mantereiden välillä lisäsi laivaliikennettä, ja tynnyrintekijöillä riitti kiirettä.
Tynnyreitä tehtiin kaiken kokoisia. Maailman suurin olutsammio valmistui Isossa-Britanniassa vuonna 1806. Sammio oli kymmenen metriä korkea, ja siihen mahtui miljoona litraa olutta.
Koneet korvasivat käsityöläiset
Kun öljyntuotanto alkoi Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla, tynnyrien kysyntä lisääntyi räjähdysmäisesti.
Tynnyrien pohjaton tarve koitui toisaalta sittemmin myös tynnyrintekijöiden tuhoksi. Kysyntään vastaamiseksi tynnyrien valmistuksessa alettiin käyttää koneita.
Teknologian kehityksen myötä yhä useammat työvaiheet voitiin hoitaa koneilla. Pelkästään Yhdysvalloissa kirjattiin yli 400 tynnyrien valmistukseen liittyvää patenttia vuosina 1844–1883.
Rolls-Royce testaa automaattisesti kulkevia konttialuksia.
Tilanne nyt: Älykontit valtaavat alaa
90 prosenttia tavarakuljetuksista pakataan laivakontteihin ja rahdataan eri puolille maapalloa.
Nykyisin konteissa on gps-järjestelmä ja sim-kortti, joten vastaanottaja voi kätevästi seurata kuljetuksen tilaa.
Tulevaisuudessa täysin automatisoidut alukset ja kuorma-autot huolehtivat itsenäisesti kuljetuksesta, ja Hampurissa on suunnitteilla järjestelmä, jossa dronet siirtävät tyhjiä kontteja.
Ensimmäiset koneet olivat kömpelöitä ja joskus jopa hengenvaarallisia. Vähitellen tekniikka kuitenkin kehittyi, ja 1800-luvun loppua kohti tynnyrien tuotanto oli niin koneistettu, että niiden hinta putosi kuudesosaan vuosisadan puolivälistä.
Kun pahvilaatikot ja peltipurkit yleistyivät pakkauksina, vanhan käsityötaidon kysyntä laski romahdusmaisesti. Tynnyrintekijöiden ammattikunta lähes katosi 1920-luvun puoliväliin mennessä.
Nykyään perinteisiä tynnyreitä valmistetaan lähinnä alkoholiteollisuuden tarpeisiin. Suurinta tuotanto on Ranskassa, missä valmistetaan 500 000 tammitynnyriä vuodessa. Ala työllistää kuitenkin vain noin 400 työntekijää.
Monen käsityöammatin tapaan tynnyrien valmistuksesta tuli harvinainen erikoisala teollistumisen myötä.