Tieteen arkistoista: ”Rikolliset ovat eläimellisiä”

Lombroso siis uskoi, että rikollisuuden ­aiheutti atavismi eli ihmisessä piilevän muinaisen ominaisuuden esiin nousu, joka teki rikollisista eläimellisempiä kuin lainkuuliaiset kansalaiset – ja nyt hän näki mielestään Villellan kallossa samanlaisen syvennyksen kuin monilla apinoilla ja jyrsijöillä.

Hänen sydämensä jyskytti, sillä hän uskoi olevansa historiallisen oivalluksen äärellä: hän uskoi ratkaisseensa rikollisuuden arvoituksen.

Vaikka 36-vuotias Lombroso ei voinut pönkittää teoriaansa juuri muuta kuin omilla satunnaisilla huo­mioillaan, kuulemillaan tarinoilla ja vanhoilla ennakkoluuloilla, hän ryhtyi oitis kirjoittamaan
aiheesta kirjaa. Pian hän olisi kuuluisa.

Ajatus lähti tatuoinneista

Cesare Lombroso syntyi Veronassa Italiassa vuonna 1835. Hänen isänsä oli menestyvä liikemies, ja vauraan perheen poika saattoi valita uransa vapaasti – kunhan hän vain olisi osannut päättää. Hän ehti kokeilla kielitieteitä, arkeologiaa ja kirjallisuuttakin, ennen kuin päätyi lääketieteen opintoihin.

Nuorena miehenä Lombroso toimi Italian toisessa itsenäisyyssodassa kenttälääkärinä vuonna 1859, ja hoitaessaan sotilaita hän näki jotain, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: tatuointeja.

Ne olivat Lombroson mielestä aiheiltaan usein ”säädyttömiä”, ja niitä ottaneet olivat hänen mielestään ”moraalisesti heikkoja” miehiä.

Kun Lombroso lähti armeijasta ja sai paikan psykiatrian professorina Pavian yliopistosta, hän pohti yhä tatuointeja ja niiden merkitystä. Kirjassaan L’uomo delinquente (”Rikollinen ihminen”) hän kirjoitti vuonna 1876:

”Rikollisten kanssa suoraan tekemisissä olleet tietävät, että rikolliset ovat erilaisia kuin tavalliset ihmiset. Selvittääksemme, ajaako yksinkertaisesti heidän luonteensa heitä rikoksiin, meidän on tutkittava heidän psykologiaansa ja fysiikkaansa.”

Ulkonäkö paljasti pahantekijät

Lombroso oli erityisen kiinnostunut rikollisten ulkoisista piirteistä, ja hän ryhtyi tutkimaan rikollisten ruumiita mittanauhojen, mittatikkujen ja muiden instrumenttien avulla. Hän analysoi kaikkea hampaista ja käsistä jalkapohjiin ja hiusten väriin ja yhdisti ominaisuuksia rikollisuuteen.

Lombroso ei arkaillut tehdä usein varsin heppoisista aineistoistaan räikeitäkin johtopäätöksiä, joita hän itse piti vakavasti otettavana tutkimuksena.

”Rikollisen ulkonäössä on lähes aina jotain outoa”, Lombroso totesi ja väitti, että esimerkiksi erityisen pitkät käsivarret, pieni kallo tai jykevä leuka olivat piirteitä, joita poliisin tulisi pitää silmällä tarkastellessaan rikoksesta epäiltyjä.

Rikollisten piirteitä käsittelevän kirjansa ensimmäisessä painoksessa Lombroso esitti innoissaan väitteensä kallon pienuudesta tutkittuaan vain 66 tuomittua rikollista, eikä hän verrannut tuloksia lainkaan vastaavan lainkuuliaisten italialaisten ryhmän mittauksiin.

Lombroso rohkeni väittää, että rikolliset taipumukset olivat myötäsyntyisiä ja vieläpä päältä päin helposti tunnistettavia, kunhan poliisit vain tietäisivät, mitä etsiä.

Italian vankiloissa 832 rikolliselle tehdyt mittaukset paljastivat Lombroson mukaan, että rikolliset olivat yleensä keskimääräistä vähän pidempiä ja että heidän ulkonäkönsä oli ”hienostumaton tai epämiellyttävä”.

Varkailla oli kuulemma ilmeikkäät kasvot, pienet ja vinot silmät, paksut kulmakarvat ja vino nenä. Raiskaajat puolestaan tunnisti hörökorvista, kiiluvista silmistä ja täyteläisistä huulista.

Sarjamurhaajalla oli suden hampaat

Murhaajat olivat aivan oma lukunsa. Ensikertalaisilla oli yleensä pienet huulet, kun taas sarjamurhaajien katse oli kylmä ja verestävä. Lisäksi näillä oli suuri kotkannenä ja runsas hiilenmusta tukka.

arjamurhaajaa etsittäessä oli syytä tarkastella myös epäiltyjen hampaita, Lombroso muistutti, sillä toistuvasti ihmisiä tappaneella oli todennäköisesti suuret suden kulmahampaat. Lombroson kirja ei kuitenkaan ollut mikään helppo apuväline, mikäli poliisi olisi joku päivä halunnut siihen tarttua.

Käytyään ensin läpi varkaiden, raiskaajien ja murhaajien erilaisia piirteitä Lombroso nimittäin hämmensi lukijaa toteamalla kuitenkin, että ”lähes kaikilla rikollisilla on hörökorvat, paksu tukka ja ohut parta”, ja esittelemällä sitten useiden tuomittujen rikollisten mittaustuloksia, jotka olivat ristiriidassa hänen omien väitteidensä kanssa.

Esimerkiksi vain 28 prosentilla Lombroson tutkimista rikollisista oli todellisuudessa hörökorvat, vaikka hän toisaalta väitti niiden olevan varma piirre rikollisissa olennoissa.

Lombrosolla oli teoriansa myös naispuolisista rikollisista. Hänen mukaansa he olivat yleensä lyhyempiä kuin muut naiset ja heidän kuukautisensa olivat alkaneet varhain.

Lombroson mukaan kaikki rikollisuuden merkit eivät olleet synnynnäisiä, vaan taparikollisille kehittyi paljastavia merkkejä ­heidän vuosia kestävän rikollisen uransa aikana.

Heille syntyi esimerkiksi usein pysyviä ryppyjä varsinkin nenän ja suun ympärille, koska heillä oli tapana puhjeta rikostensa yhteydessä kyyniseen nauruun. Kapeat huulet taas olivat yleinen piirre sellaisilla rikollisilla, jotka puristivat huulensa tiukasti pahanilkisiin irvistyksiin ­rikollisissa touhuissaan.

Rikollisten leuka vahvistui

Yksi Lombroson omituisimmista teorioista oli, että karaistuneet rikolliset voisi tunnistaa poikkeuksellisen jykevästä alaleuasta, sillä kun raiskaaja tai murhaaja puri hampaansa yhteen lyödessään, potkiessaan tai iskiessään jotakuta veitsellä, se vaikutti alaleuan luihin ja sai leuan vankistumaan.

Pahimmat rikolliset voisi siis tunnistaa etsimällä miehiä, joilla oli alapurenta tai voimakkaat leuat. Voimakkaat leuat olivat kovapintaisuuden lisäksi merkki myös epätäydellisestä evoluutiosta.

”Näiden piirteiden vuoksi he muistuttavat enemmän mustia amerikkalaisia, mongolirotua tai esihistoriallisia ihmisiä kuin valkoista rotua”, Lombroso väitti.

L’uomo delinquenten ensimmäisessä painoksessa oli tietenkin myös kokonainen luku tatuoinneista, jotka alun perin olivat saaneet Lombroson kehittelemään teoriansa rikollisista alkukantaisina, kehi­tyksessään alemmalla tasolla olevina ihmisinä.

”Eurooppalaisten joukossa atavismi on tatuointien yleisin selitys. Aikojen halki kaikki alkukantaiset heimot ovat käyttäneet tatuointeja, ja on vain luonnollista, että alkukantaisten ja esihistoriallisten kansojen tapa pulpahtaa pinnalle Euroopan alaluokassa”, Lombroso selitti.

Hänen mukaansa alaluokkaan kuuluivat viljelijät, merimiehet, työläiset, paimenet, sotilaat ja rikolliset.

Lombroso kehotti viranomaisia pitämään erityisesti silmällä tatuoituja miehiä, vaikka hänen omat lukunsa olivat tässäkin hänen väitettään vastaan: lainkuuliaisista sotilaista 11,6 prosentilla oli tatuointeja, mutta rikollisista niitä oli vain kuudella prosentilla.

Lombroson kirja herätti suurta huomiota ja sai paljon palstatilaa eurooppalaisissa lehdissä. Kriitikot vaativat Lombrosoa esittämään tilastoja myös lainkuulaisten kansalaisten osalta, jotta lukuja voitaisiin vertailla.

Jo kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä kirjansa toisessa painoksessa Lombroso valitteli, että hän oli voinut hankkia lisää tilastotietoja vain vähäisissä määrin, mutta hän lupasi korjata asian myöhemmin.

Sitten hän ryhtyi esittelemään uusia rikollisen tunnusmerkkejä. Yksi niistä oli käsiala.

Murhaajat, maantierosvot ja ryövärit käyttivät Lombroson mukaan pitkiä viivoja: esimerkiksi t-kirjaimen viiva oli heillä usein ylipitkä.

Lombroso esitti nyt myös mielestään päteviä todisteita siitä, että rikollisuus oli perinnöllistä. Huomattava osa rikollisten lapsista seurasi vanhempiensa jalanjäljissä, Lombroso väitti tarkasteltuaan 2 800 nuorisorikollisen virallisia tilastoja: 6,4 prosenttia tuli alkoholistiperheistä, 3 prosentilla jompikumpi vanhemmista oli vankilassa ja 26 prosenttia tuli ”huonomaineisista perheistä”.

Lombroso ei luottanut valamiehiin

Vuosina 1876–1884 Lombroso oli kysytty luennoitsija, ja hän näytti mielellään luennoillaan kuvia tuomituista rikollisista, jotta katsojat saivat kauhistella rikollisten rumaa ulkonäköä.

Hän kirjoitti myös innolla kolmatta ja huomattavasti laajennettua painosta kirjastaan.

Kun uusi painos ilmestyi vuonna 1884, siinä oli kiitokset 45 nimetylle eurooppalaiselle tutkijalle, jotka Lombroson mukaan olivat ryhtyneet soveltamaan hänen ideoitaan:

”Kuin nöyrä hyönteinen, joka levittää siitepölyä, on tämä kirja saanut siemenen itämään ja kasvamaan hedelmäksi.”

Kirjassa oli myös yhteenveto omituisesta ­kokeesta, jossa Lombroso pyrki todistamaan voivansa tunnistaa rikolliset siitä, että he eivät punastuneet.

”Punastumisen puutetta on vuosisatojen ajan pidetty merkkinä moraalittomasta käytöksestä ja epärehellisyydestä”, Lombroso kirjoitti ottaen tyypilliseen tapaansa lähtökohdakseen ennakkoluuloja ja anekdootteja. Sitten hän esitteli koeasetelmansa.

59 nuorta rikollista, iältään 19–26 vuotta, vietiin yksi kerrallaan huoneeseen, jossa Lombroso vain istui vaiti tuijottaen heitä – hänen oletuksensa oli, että he eivät siitä huolimatta punastuisi häpeästä hänen edessään. Odotusten vastaisesti 61 prosenttia kuitenkin punastui, joten Lombroso tarttui seuraavaksi tapaan, jolla he punastuivat.

”Toisin kuin normaaleilla ihmisillä, heidän punastumisensa rajoittui poskiin ja otsaan, ja kun moitimme heitä heidän rikoksistaan, eivät he punastuneet normaalisti, vaikka tiesimme, että he punastuivat esimerkiksi riidellessään jonkun kanssa sellissään”, kirjoitti Lombroso.

Lombroso ei uskonut aikansa italialaisen lainsäädännön voivan vaikuttaa rikollisuutta ehkäisevästi, sillä jos ihminen syyllistyi laittomuuksiin siksi, että hän oli alhaisella, esihistoriallista ihmistä vastaavalla kehitystasolla, kuten Lombroso väitti, mikään rangaistus tai sen uhka ei muuttaisi häntä tai hänen toimintaansa.

Lait olivat tarpeettomia, koska ”synnynnäiset rikolliset” eivät koskaan parantuisi. Eräässä haastattelussa vuonna 1895 Lombroso sanoi:

”Jos tuomittu on syntynyt ­rikolliseksi, hänet on suljettava vankilaan koko hänen ­elin­iäkseen silloinkin, vaikka tehty rikos ei olisi vakava.”

Lombroso meni ajatuksissaan äärimmilleen esittäessään jopa, että paras tapa suojella yhteiskuntaa ja varmistaa, ettei kerran tuomituista tulisi rikoksenuusijoita, olisi ehkä kuolemanrangaistus.
Samana vuonna Lombroso myös ehdotti, että valamiehistöjen käytöstä oikeudessa luovuttaisiin, sillä hänen mukaansa valamiehet ”seurasivat sydäntään eivätkä tosiasioita”.

Sen sijaan oikeudenistunnot voitaisiin hänen mukaansa käydä seuraavaan tapaan: Tapauksen esittelyn jälkeen asiantuntijan tuli tutkia syytetyn pituus, kallon koko ja paino sekä antropologiset tunnusmerkit – esimerkiksi korkea kipukynnys oli Lombroson mukaan tyypillinen rikollisen piirre.

Kun tuomari olisi näin saanut faktat eteensä, hän voisi niiden perusteella ratkaista, oliko henkilö syyllinen vai syytön.

Teoria kelpasi fasisteille

1900-luvun alussa Lombroson kirjoista kiisteltiin edelleen ympäri Eurooppaa. Hänen oli vaikea torjua kritiikkiä asiallisin argumentein ja tilastoin, joten hän yritti sen sijaan vakuuttaa lukijat siitä, että epäilijöissä itsessään oli jotain vikaa:

”On toivotonta odottaa, että sokeat voisivat yhtäkkiä nähdä, ja vielä toivot­tomampaa on odottaa sitä niiltä, jotka ­valitsevat olla sokeita, koska he eivät halua nähdä.”

Kritiikistä huolimatta kiistanalaiset teoriat otettiin monin paikoin vakavasti. Lombroson kotimaassa Italiassa hänen vaikutuksensa näkyi esimerkiksi vankiloissa 1900-luvun alussa, sillä vankien rekisteröintilomakkeessa oli paikkansa muun muassa heidän anatomisten ­piirteidensä sekä kipukynnyksensä kuvailulle.

Lombroso oletti, että kipukynnystä testaamalla voitaisiin paljastaa, yrittikö henkilö esittää mielisairasta välttääkseen rangaistuksen.

Cesare Lombroso kuoli 19. lokakuuta 1909, mutta hänen ajatuksensa jatkoivat elämäänsä. Kun fasistit nousivat Italiassa valtaan yksitoista vuotta myöhemmin, eräs hänen myötäilijöistään, Benigno Di Tullio, sai keskeisen roolin maan rikoslain kehityksessä.

Di Tullion ehdotuksesta fasistit esimerkiksi perustivat suljettuja laitoksia ”huonoista kodeista” oleville lapsille. Laitoksissa lääkärit tutkivat lapsia arvioidakseen, olivatko lapset kasvamassa rikollisiksi.

Jos tutkimus tuli siihen tulokseen, viattomat lapset saatettiin lukita laitokseen määräämättömäksi ajaksi. Sittemmin Lombroson villit teoriat ulkoisten ominaisuuksien yhteydestä luonteenpiirteisiin on todettu paikkansapitämättömiksi.