Rokotus pelkoa vastaan

Siksi pelkopotilaiden aivoista on alettu etsiä ahdistuneisuushäiriön tuottajia.

Aivokuvaukset ovat paljastaneet ne aivojen osat, jotka nostavat ja laskevat pelkotasoa, ja nykyään tunnetaan myös perimän muutoksia, jotka selittyvät traumaattisista kokemuksista.

Uuden tiedon ansiosta voidaan kehittää hoitoja, jotka kohdistuvat aivojen geenivirheisiin, ja pelkoa ehkäiseviä rokotteita.

Sosiaaliset mediat lisäävät pelkoa

Osaselitys pelon yleistymiselle lienee se, että avoimuus psyykkisten häiriöiden suhteen on kasvanut. Siksi yhä useampi pelosta kärsivä ymmärtää hakea lääkäriltä apua ja saa diagnoosin.

Asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että lääketiede määrittelee pelon nykyään eri tavalla kuin ennen. Sosiaalisten tilanteiden pelko luokiteltiin varsinaiseksi sairaudeksi vasta 1990-luvulla, ja sitä ennen sitä pidettiin luonteenpiirteenä.

Useimmat tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että pelosta kärsii todellakin jatkuvasti kasvava määrä ihmisiä.

Tärkeänä selittävänä tekijänä pidetään sosiaalisten medioiden aiheuttamaa painetta vastata omiin ja muiden odotuksiin.

Toinen mahdollinen selitys on, että nykyään valvotaan enemmän ja jatkuva univaje vaikuttaa aivoihin kielteisesti.

Vaikka pelon yleistymisen syistä käydään keskustelua, yhdestä asiasta ei ole pienintäkään epäselvyyttä: naiset kärsivät pelosta melkein kaksi kertaa niin usein kuin miehet.

Se johtuu ainakin osittain siitä, että mies- ja naishormonit vaikuttavat hermosolujen väliseen viestintään pelkoreaktioita säätelevissä aivojen osissa omalla tavallaan.

Testosteronin ansiosta miesten pelkokynnys on korkeampi, ja estrogeenin ja progesteronin vuoksi naisten on vaikeampi tottua toistuviin pelottaviin tilanteisiin, vaikka ne osoittautuvat täysin vaarattomiksi.

Kaikilla ihmisillä on synnynnäinen kyky reagoida pelokkaasti yllättäviin ääniin tai nopeasti kohti tuleviin kappaleisiin.

Muut pelon muodot kehittyvät myöhemmällä iällä siinä vaiheessa, kun niistä tulee merkityksellisiä.

Vauvat pelkäävät vieraita ja yksin jäämistä, itsenäistyvät nuoret sen sijaan tuntevat pelkoa ystäväpiirin hylkäämisestä, ja aikuisten tavallisia pelon aiheita ovat arkiset asiat terveydestä ja taloudesta fyysiseen turvallisuuteen.

On siis aivan normaalia ja yleensä myös hyödyllistä huolestua ja vaikkapa ahdistua lukiessaan esimerkiksi terrori-iskusta.

Siinä tapauksessa, että huoli jää jäytämään ja pelko terroriteon uhriksi joutumisesta vaivaa päivittäin, on jo todennäköisesti kyse yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.

Valo sytyttää ja sammuttaa pelon

Keskeisessä asemassa pelon säätelyssä on kaksi syvällä ohimolohkoissa sijaitsevaa mantelinmuotoista hermosoluryhmää: mantelitumakkeet.

Ne käsittelevät tunnereaktioita aistiärsykkeisiin ja sisäelinten viesteihin ja saavat aikaan niin sanotun taistele tai pakene -tilan, jossa keho virittyy hälytysvalmiuteen.

Tutkimusten mukaan pelkoa aiheuttavat ärsykkeet vilkastuttavat kaikilla mantelitumakkeiden toimintaa, mutta pelkopotilailla aktivoituminen on vielä voimakkaampaa.

Sen sijaan ihmiset ja eläimet, joiden mantelitumakkeet ovat vahingoittuneet, eivät pelästy uhkatekijää vaan suhtautuvat vaikkapa kohtaamaansa käärmeeseen uteliaasti kavahtamatta sitä.

Ensimmäisiä tutkijoita, jotka saivat pitävää näyttöä mantelitumakkeiden ratkaisevasta merkityksestä pelolle, oli neurologi Kay Tye kalifornialaisesta Stanfordin yliopistosta.

Hän käytti vuonna 2011 hyväksi edistyksellistä optogenetiikaksi kutsuttua aivotutkimuksen menetelmää ja siirsi hiirien mantelitumakkeiden alaosaan kaksi eri geeniä.

Kumpikin perintötekijä ohjasi oman valolle herkän proteiinin tuotantoa.

Tye johti muuntogeenisten hiirien aivoihin ohuen valokuidun, jolla hän pystyi valaisemaan niiden mantelitumakkeita ja siten säätelemään hermosolujen toimintaa.

Sininen valo sai aikaan viestintää, keltainen valo puolestaan lopetti sen. Kokeet paljastivat, että mantelitumakkeiden aktivoituminen aiheutti hiirissä tyypillisiä pelon oireita.

Hiiret halusivat siirtyä heti pois häkin suojattomista osista. Sen sijaan pelko haihtui siinä samassa, kun keltainen valo passivoi mantelitumakkeet. Hiiret uskalsivat jälleen mennä häkin aukeille alueille.

Käärmettä pelätään vaistomaisesti

Kehittynyt menetelmä, jolla Kay Tye ohjasi mantelitumakkeiden toimintaa ja sitä kautta sääteli pelon tunnetta, muistuttaa aivojen normaaleja tapahtumasarjoja.

Värillisen valon sijasta ne vain käyttävät ohjaukseen ja säätelyyn eri aivojen osien välisiä hermoratoja, jotka joko nostavat tai laskevat mantelitumakkeiden aktiivisuustasoa.

Avainasemassa ovat otsalohkoihin kuuluvat alueet, joiden tehtävät liittyvät kognitiivisiin toimintoihin eli sellaiseen tiedonkäsittelyyn kuin ajattelu, analysointi ja suunnittelu.

Yleistäen voidaan sanoa, että mantelitumakkeet vastaavat välittömästä ja täysin suodattamattomasta pelon tunteesta ja aivojen kognitiiviset osat pyrkivät säätelemään pelkoa niin, että se sopii tilanteeseen ja on aikaisempien kokemusten mukaista.

Esimerkiksi käärmeen havaitseminen saa säikähtämään melkeinpä vaistomaisesti, mutta kun tajutaan, että tumma käärme liikkuu suomalaisen järven rannalla ja että sillä on niskassaan kaksi keltaista täplää, mieleen voi juolahtaa, että kyseessä on myrkytön ja ihmisille ja kotieläimille vaaraton rantakäärme.

Tämän tiedon vaikutuksesta otsalohkojen etu- ja alaosaan sijoittuva alue, vmPFC, alkaa lähettää mantelitumakkeille rauhoittavia viestejä, ja pelko hellittää.

Päinvastaisessa tapauksessa aktivoituu mantelitumakkeiden toimintaa kiihdyttävä alue, ACC, ja pelon tunne voimistuu.

Jos sattuu tietämään esimerkiksi, että maailman myrkyllisin käärme on Australiassa esiintyvä aavikkotaipaani, juuri sen tunnistaminen luonnossa panee ACC:n pommittamaan mantelitumakkeita niin, että alkuperäinen vaistomainen pelko voimistuu.

Pelon tunnetta säätelevät siis sen verkoston hermoimpulssit, johon kuuluvat mantelitumakkeet, vmPFC ja ACC. Siksi pelko-oireiset ahdistuneisuushäiriöt voivat kehittyä usealla eri tavalla kunkin verkoston osan epänormaalin toiminnan seurauksena.

Italialainen psykiatri Paolo Brambilla Milanon yliopistosta kävi vuonna 2019 läpi koko joukon tutkimuksia, joissa oli selvitetty erilaisilla kuvausmenetelmillä, kuinka yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivien aivot eroavat terveiden aivoista.

Kaikkiaan 89 tutkimuksesta piirtyi esiin kaava: pelkopotilailla pelkoa lisäävät mantelitumakkeet ja ACC olivat suurempia ja aktiivisempia ja pelkoa vähentävä vmPFC oli pienempi ja passiivisempi kuin terveillä verrokeilla.

Apinat rokotettiin pelkoa vastaan

Aivojen rakenne ja yksittäisten aivoalueiden toiminta vaikuttavat siis olennaisesti siihen, kuinka altis henkilö on pelkäämään.

Tätä tietoa hyödynsi biopsykologi Andrew Fox Kalifornian yliopistosta vuonna 2019 tekemässään kokeessa, jossa hän käytännössä rokotti apinoita pelkoa vastaan.

Aluksi Fox aiheutti jännitystä 46 nuorelle reesusmakakille pelottavalla tilanteella, jossa ihminen kävi niiden häkissä ilman suoraa katsekontaktia.

Ensin jokaisen yksilön pelkoreaktio arvioitiin, ja sitten tunnistettiin useilla eri molekyylibiologisilla menetelmillä ne geenit, joiden toiminta mantelitumakkeissa liittyi apinoiden reagoimiseen.

Yksi geeneistä oli NTF3, joka ohjaa tietyn viestiaineen tuotantoa. Mitä aktiivisemmin geeni toimi mantelitumakkeissa, sitä paremmin apinat pystyivät pysymään rauhallisina pelottavassa tilanteessa.

Andrew Fox siirsi geenin harmittomiin viruksiin ja ruiskutti niitä viiden apinan mantelitumakkeisiin. Yksilöt kuuluivat niihin kymmeneen apinaan, jotka olivat ensivaiheessa reagoineet yhtä maltillisesti.

Lähestymistapa oli samanlainen kuin kehitettäessä dna- tai rna-rokotteita vaikkapa COVID-19-tautia vastaan.

Tässä tapauksessa taustaoletus oli, että virus tarttuu mantelitumakkeiden hermosoluihin ja saa ne tuottamaan ainakin yhtä paljon viestiainetta kuin niillä apinoilla, jotka olivat osoittautuneet vähemmän pelokkaiksi.

Kun ihminen kävi viiden rokotetun apinan häkissä katsomatta niitä silmiin, ne pelkäsivät selvästi vähemmän kuin viisi rokottamatonta verrokkia.

Andrew Fox ja hänen tutkijatoverinsa eivät tiedä vielä tarkalleen, millä tavalla NTF3-geeni hillitsee pelkoa, mutta he pitävät mahdollisena, että viestiaine edistää mantelitumakkeiden toimintaa vaimentavan hermosoluverkon muodostumista.

Asiasta yritetään ottaa selkoa, ja odotuksena on, että tutkimus johtaa uuteen keinoon hoitaa ja ehkäistä ihmisten pelkotiloja.

”NTF3 on ensimmäinen aine, jonka on voitu osoittaa olevan syy-yhteydessä apinoiden kokeman pelon määrään. Aineita saattaa olla satoja tai tuhansia”, toteaa Fox.

Väkivalta muuttaa lapsen aivoja

Tutkituimpiin pelko-oireisiin ahdistuneisuushäiriöihin kuuluu traumaperäinen stressihäiriö. Sille on ominaista, että henkilö kokee toistuvasti henkisesti raskaan tapahtuman mielessään.

Useimmiten trauman eli psyykkisen vamman aiheuttama kokemus on tunnistettavissa. Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsiviä on paljon esimerkiksi sotaveteraanien joukossa, mutta se ei ole harvinainen myöskään väkivallan uhreiksi joutuneilla lapsilla.

Lastenpsykiatri Charlotte Cecil Rotterdamin Erasmus-yliopistosta totesi vuonna 2020 julkaisemassaan katsausartikkelissa, että seksuaalinen väkivalta voi muuttaa lapsen geenejä ja sitä kautta vaikuttaa aivojen toimintaan.

Parhaiten ollaan perillä geenien NR3C1 ja SLC6A4 muutoksista. Nämä geenit osallistuvat siihen välittäjäaine serotoniinin avulla tapahtuvaan viestintään, jolla muun muassa mantelitumakkeiden hermosolut säätelevät toistensa toimintaa.

Seksuaalinen väkivalta käynnistää hermosoluissa biokemiallisen prosessin, joka liittää metyyliryhmiksi kutsuttuja yhdisteitä mainittuihin geeneihin.

Metylaationa tunnettu tapahtumasarja ei vaihda geenien tehtävää, mutta se passivoi niitä pysyvästi. Tästä seuraa todennäköisesti se, että serotoniini ei enää kykene pitämään yllä normaalia hermosolujen viestintää mantelitumakkeissa.

Se puolestaan saattaa olla selitys sille, että joka kolmas seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsi kärsii traumanjälkeisestä stressistä.

Pistos korjaa viallisen geenin

Teoriaa tukee se, että useimmille pelon ilmenemismuodoille on ominaista huonosti toimiva serotoniiniviestintä muun muassa mantelitumakkeissa.

Yleisimmin pelon hoitoon käytettävät lääkkeet ovat onnellisuuspillereiksikin nimitettyjä selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä (SSRI), joiden vaikutus perustuu nimenomaan siihen, että ne parantavat hermosolujen välistä viestintää.

Hyväksi käytetyt lapset, jotka kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä, voivat pian saada geenihoitoa ja rokotteen, jotka poistavat heidän elimistöstään pelon ja ahdistuneisuuden tuottajat.

Vuonna 2017 kiinalaisen Xi’an Jiaotongin yliopiston tutkijat ilmoittivat onnistuneensa poistamaan metyyliryhmiä aivojen geeneistä ja palauttamaan näin geenien normaalin toiminnan.

Tarkoitukseen käytetty aine, 5-Aza-dc, liityy dna:han ja estää metyyliryhmiä kiinnittymästä geeneihin.

Tutkimustulos vihjaa, että aine irrotti ne metyyliryhmät NTF3-geenistä, joiden takia hiiret kärsivät pelkotiloista sen jälkeen, kun niille oli aiheutettu alkoholismi.

Tavoitteena ovat pistokset, joilla avaingeenien metyyliryhmät voidaan hävittää. Jos siihen päästään, traumaperäiseen stressihäiriöön liittyvät geenimuutokset on mahdollista eliminoida.

Syytä siihen, että yhä useampi ihminen joutuu kärsimään pelosta ja ahdistuksesta, ei vielä tiedetä, mutta tietoa aivojen pelkomekanismeista alkaa olla niin runsaasti, että oireita vodaan lievittää tehokkaasti.

Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua otetaan käyttöön perimää muokkaavia aineita ja rokotteita, jotka saavat aivot uskomaan, ettei aihetta huoleen ja pelkoon ole kovin paljon.