Voiko toisen ajatuksia lukea?

Äiti ja tytär istuvat vastakkain. Heidän välissään on matala seinäke, joka ei estä heitä katsomasta toisiaan silmiin. Toistensa käsiä he eivät voi kuitenkaan nähdä. Äiti ottaa pakasta kortin ja vilkaisee, mikä symboli siinä on. Hän kirjoittaa paperille, että se on nelikulmio.

Äiti tuijottaa tytärtään. Kun tyttäreltä kysytään äidin nostaman kortin symbolia, hän vastaa epäröimättä: ”Nelikulmio.”

Koe toistettiin 25 kertaa. Vaikka korttien symbolivaihtoehtoja oli viisi, tytär erehtyi yhden ainoan kerran. Koska on epätodennäköistä, että näin hyvä tulos olisi sattumaa, on esitetty, että tytär pystyi lukemaan äitinsä ajatuksia.

Tutkimus tehtiin Italiassa vuonna 2018. Se on vain yksi monista telepatiakokeista, joiden näyttöön tiedeyhteisö suhtautuu varauksellisesti.

Arvostelua herättävät etenkin koejärjestelyjen puutteet, jotka mahdollistavat monenlaisen vilpin. Perimmäinen tavoitehan on selvittää luotettavasti, millä selitettävällä tavalla ajatus voi siirtyä henkilöstä toiseen.

Vaikka ajatuksensiirto kuuluu paranormaaleihin ilmiöihin, se saattaa olla jossain mielessä olemassa.

Kanadalainen psykologi Michael Persinger totesi nimittäin, että tietty aivojen osa aktivoituu silloin, kun ajatustenlukija vastaa oikein – ja on siten ainakin teoriassa voinut ottaa vastaan tietoa toisen aivoista.

Elekieli paljastaa oikean vastauksen

Ajatuksensiirroksi suomennettu telepatia kuuluu parapsykologisiin ilmiöihin. Siinä on kyse tiedon hankkimisesta muilla kuin tunnetuilla aisteilla.

Muita parapsykologisia ilmiöitä ovat esimerkiksi telekinesia (kappaleeseen vaikutetaan kaukaa ajatuksen voimalla) ja selvänäköisyys (tulevista tai menneistä tapahtumista saadaan tietoa muuten kuin aistien tai päättelyn kautta). Tutkijat ovat olleet kuitenkin erityisen kiinnostuneita telepatiasta.

Kaikkien aikojen tunnetuimpia telepatian tutkijoita on ollut yhdysvaltalainen Joseph Banks Rhine, jota pidetään parapsykologian perustajana.

Vuonna 1980 kuollut J. B. Rhine teki vielä vanhoilla päivillään kokeita Zener-korteilla. Hänen mukaansa niillä oli mahdollista todistaa, että jotkut meistä todellakin kykenevät lukemaan toisen ajatuksia.

Kortit on nimetty ne 1930-luvulla kehittäneen saksalaispsykologin Karl Zenerin mukaan. Pakka sisältää 25 korttia. Eri symboleita on viisi, ja sama symboli esiintyy aina vain viidessä kortissa.

Toinen koehenkilö ottaa kortin, katsoo sen symbolin ja alkaa ajatella tätä. Se koehenkilö, joka ei näe kortin symbolipuolta, alkaa pohtia, mitä toinen ajattelee, ja sanoo lopuksi, millainen kortti pakasta nostettiin.

Rhinen kokeet ja niiden tulokset eivät vakuuttaneet kaikkia tutkijoita.

Erityisen ongelmallisena koejärjestelyissä pidettiin sitä, että kumpikin koehenkilö oli samassa huoneessa. Sen katsottiin mahdollistavan huijaamisen. Koska koehenkilöillä oli näkö- ja kuuloyhteys toisiinsa, toinen saattoi – joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti – paljastaa sanattomalla viestinnällä, kuten katseella, eleellä, ilmeellä tai äänellä, kortissa olevan symbolin.

Tällaisista kokeiden virhelähteistä käytetään nimitystä aistivuoto (engl. sensory leakage). Käsite tarkoittaa sitä, että ajatuksenlukija saa tietoa tavallisella tavalla käyttämällä tunnettuja aisteja eikä siis telepaattisella kyvyllä.

J. B. Rhinea ja monia muita telepatiakokeita järjestäneitä tutkijoita on moitittu tulosten huonosta tilastoanalyysistä.

Kun eri symbolivaihtoehtoja on viisi, arvausten tilastollinen osumatarkkuus on 20 prosenttia. Jos onnistumisprosentti on suurempi, osumien voidaan olettaa johtuvan telepatiasta.

Tätä oletusta ei pidä kuitenkaan ymmärtää päätelmäksi. Tiettävästi esimerkiksi J. B. Rhinen koehenkilöt eivät panneet katsomaansa korttia aina takaisin pakkaan, ja tämä vaikuttaa todennäköisyyteen.

Telepatiakokeiden tavallisia puutteita on myös liian pieni toistomäärä. Niinpä ei voida varmuudella sulkea pois sitä mahdollisuutta, että oikeat arvaukset ovat vain onnekkaita sattumia.

Lisäksi on tuotu esiin useimpien telepatiakokeiden perusluonteinen heikkous.

Yleensä lähdetään siitä, että tutkimus perustuu täsmällisiin oletuksiin siitä, mitkä tekijät vaikuttavat tulokseen. Telepatiakokeita järjestetään kuitenkin ilman kyvyn toimintatapaa koskevaa perusolettamusta. Siksi on vaikea arvioida, onko tuloksilla ylipäänsä mitään tekemistä ajatuksensiirron kanssa.

Vuonna 2018 kuollut kanadalaisprofessori Michael Persinger saattoi päästä telepatian tieteellisen selityksen jäljille, kun hän yhdisti tutkimuksissaan kokeet ja aivokuvaukset.

Pieni osa aivoista aktivoitui

Persinger toteutti vuonna 2009 tutkimushankkeen Sudburyn yliopistossa, jonka englanninkielinen nimi on Laurentian University.

Tutkimukseen osallistui kymmenen koehenkilöä ja ajatuksenlukija Sean Harribance. Jokainen koehenkilö näytti vuorollaan Harribancelle kuvia lähisukulaisestaan, puolisostaan tai ystävästään ja ajatteli samalla kyseisen ihmisen luonnetta ja erikoisominaisuuksia.

Harribancen tehtävänä oli kuvata hänelle täysin vieraiden ihmisten persoonallisuutta ja muita piirteitä.

Ajatuksenlukija käytti joka kerta elektrodimyssyä, jolla rekisteröidään aivojen sähköinen toiminta. Persinger löysi aivosähkökäyristä selvän kaavan.

Kun Harribance onnistui kuvaamaan osuvasti tuntematonta ihmistä, syvällä oikeassa aivopuoliskossa sijaitseva aivojen osa alkoi toimia vilkkaammin.

Kyseessä oli oikeanpuoleisen hippokampuksen eli aivoturson ympärillä oleva alue. Persinger epäili, että se oli aivojen telepatiakeskus, joka aktivoituu silloin, kun arvataan, mitä toinen ajattelee.

Muutkin tutkijat kuin Michael Persinger ovat yrittäneet tieteellistää telepatiatutkimusta yhdistämällä kokeet aivotoiminnan seuraamiseen.

Starlab-yrityksen toimitusjohtaja, teoreettinen fyysikko Giulio Ruffini on ehkä vastannut tutkimustuloksillaan kysymykseen, kuinka ajatuksensiirto aktivoi tiettyä aivojen osaa.

Kirkas tuikahdus valaisi asiaa

Vuonna 2014 Ruffinin tutkimusryhmä altisti ensin koehenkilön valonvälähdykselle ja rekisteröi samanaikaisesti elektrodien avulla hänen aivojensa sähköisen toiminnan. Voimakkaan valon aiheuttamat aivoaallot näkyivät käyrässä.

Sitten aivoaallot muunnettiin magneettikentäksi, joka kohdistettiin suoraan toisen koehenkilön päähän.

Magneettikenttä läpäisi itsestään kallon ja vaikutti välittömästi aivoihin. Se aktivoi näköalueita ja aiheutti koehenkilölle kirkkaan valon aistimuksen.

Tutkijat olivat siis mahdollistaneet aistitiedon siirtymisen henkilöstä toiseen. Näköhavainto oli toisin sanoen lähtenyt toisen aivoista ja saapunut toisen aivoihin kutakuinkin alkuperäisenä.

Voidaan sanoa, että oli tapahtunut aito aistimuksensiirto, joka muistuttaa ilmiönä telepatiaa. Tutkijat olivat ainoastaan muuttaneet toiselta otetut aivoaallot toiselle annettavaksi magneettikentäksi. Itse havaintona tiedostettu kokemus voimakkaasta välähdyksestä siirtyi luonnollisesti päästä toiseen.

Tutkimustiedon valossa näyttää siltä, että ajatuksensiirrolla on teoreettinen mahdollisuus onnistua. Jotta toisen ajatuksia voisi lukea, niiden pitäisi siirtyä – luonnollisesti – aivojen lähettäminä sähkömagneettisina aaltoina.

Itsestään tapahtuvaa ajatuksensiirtoa on mahdottoman vaikea selittää, mutta periaatteessa voi olla olemassa aaltoja, joiden ansiosta tytär pystyi arvaamaan italialaiskokeessa, millaista korttia hänen äitinsä oli katsonut.

Todennäköisin selitys hyvälle onnistumisprosentille on monien tutkijoiden mukaan kuitenkin se, että tytär luki äitinsä ajatusten sijasta hänen sanattomia viestejään, kuten eleitä ja ilmeitä, tai kuunteli kynän ääntä, kun äiti kirjoitti muistiin näkemänsä symbolin.

Tulos nimittäin huononi selvästi, kun koe tehtiin toisissa olosuhteissa: katsekontakti estettiin, ja äiti käytti kynän ja paperin sijasta äänetöntä kosketusnäytöllistä tablettia.

Tyttären 25 vastauksesta ainoastaan viisi oli oikein. Ja tilastollinen todennäköisyys, että arvaa sattumalta, mikä symboli kortissa on, on juuri yksi viidestä.

Jostain syystä tulos romahti. Haittasivatko korkeampi seinäke ja hiljainen tabletti ajatuksen siirtymistä äidin päästä tyttären päähän? Vai estivätkö ne vain äitiä lähettämästä tyttärelleen piiloviestejä?