Missä kulkevat ihmisyyden rajat?

Sophia on niin sanottu humanoidi eli ihmishahmoinen robotti.

Hänet on muotoiltu ihmisen vartalon mukaan, ja hän liikkuu ja elehtii kuten ihminen. Ulkonäköä kiinnostavampaa on kuitenkin se, mitä tapahtuu hänen ”aivoissaan”. Sophia on varustettu eri tekniikoilla toteutetulla tekoälyllä.

Osa siitä, mitä hän tietää, on syötetty hänen ohjaustietokoneeseensa. Osan hän on oppinut omien kokemuksiensa kautta. Oppivan koneälynsä avulla hän pystyy kehittämään taitojaan, laajentamaan sanavarastoaan ja ymmärtämään koko ajan paremmin, mitä hänelle sanotaan.

Sophian kehittäjä on yhdysvaltalainen robotiikan tutkija David Hanson, joka on perustanut yrityksen nimeltä Hanson Robotics. Hän väittää, että Sophialla on jo tunteita ja jonkintasoinen tietoisuus ja ne kehittyvät koko ajan.

”Tavoitteenamme on, että hänestä tulee yhtä tietoinen, luova ja kykenevä kuin kenestä tahansa ihmisestä.”

Jos tavoite saavutetaan, Sophia ja muut sosiaaliset robotit pakottavat meidät pohtimaan uudelleen käsitystämme ihmisyydestä.

Se ei olisi ensimmäinen kerta.

Viime vuosikymmeninä on tehty monia tieteellisiä läpimurtoja, jotka ovat tehneet rajanvedon ihmisen ja muiden lajien välillä entistä hankalammaksi. Läpimurrot koskevat sekä menneisyyttä, jolloin nykyihminen eli rinta rinnan muiden ihmislajien kanssa, että rajanvetoa suhteessa nykysukulaisiimme ihmisapinoihin.

Molemmissa tapauksissa näyttää siltä, että monet piirteet, joita olemme pitäneet perusinhimillisinä, eivät ole vain nykyihmisen ominaisuuksia.

Vapaat kädet saivat aivot kasvamaan

Pystyasento on edellytys lähes kaikille fyysisille ominaisuuksille, joita pidetään tyypillisinä ihmiselle.

Kyky liikkua kahdella jalalla kehittyi Homo-suvun edeltäjille, etelänapinoille. Se toi monia etuja.

Avoimella savannilla pystyasennossa oli entistä helpompi havaita mahdolliset petoeläimet ja tähyillä puita, joissa kasvoi syötäviä hedelmiä.

Lisäksi kahdella jalalla käveleminen kulutti vähemmän energiaa kuin neljän raajan varassa liikkuminen. Niinpä kaksijalkaiset etelänapinat ja varhaiset Homo-suvun lajit pystyivät laajentamaan elinpiiriään.

Tärkein hyöty pystyasennosta oli kuitenkin se, että kädet jäivät vapaiksi muihin puuhiin. Niillä pystyi kantamaan ruokaa ja valmistamaan työkaluja.

Fossiililöytöjen perusteella tiedetään esivanhempiemme käsien kehittyneen asteittain: sormien luut suoristuivat, ja peukalo kasvoi niin, että se pystyi toimimaan yhdessä etusormen kanssa.

Samalla kun kädet kehittyivät, aivot kasvoivat. Etelänapinan aivojen tilavuus oli vajaat 500 kuutiosenttiä. Varhaisella Homo-suvun edustajalla Homo erectuksella eli pystyihmisellä se oli kaksinkertainen.

Seuraavien 1,5 miljoonan vuoden aikana kasvu jatkui niin, että neandertalinihmisellä ja nykyihmisellä aivojen tilavuus on keskimäärin 1 350 kuutiosenttiä.
Aivojen kasvulle antoi vauhtia uudenlainen ravinto.

Pystyihminen alkoi syödä lihaa ja kypsentää ruokaansa tulella. Suuret kekseliäät aivot ja sorminäppäryys, jolla keksinnöt saattoi toteuttaa, loivat perustan ihmissuvun maailmanvalloitukselle.

Näin kuuluu lyhyt versio ihmisen menestystarinasta, jonka viimeisimpiä aikaansaannoksia ovat avaruuslennot, ydinvoima ja internet.

Ihminen on maapallon eliöistä aivan omaa luokkaansa. Ihminen on valloittanut kaikki maanosat ja lisääntynyt räjähdysmäisesti.

Ihmisiä on nyt 7,6 miljardia, ja ihmiskunnan biomassa on kuusi kertaa niin suuri kuin kaikkien luonnonvaraisten nisäkkäiden yhteensä.

Ihminen luo oman geologisen aikakautensa

Jos joku tekee kaivauksia maapallolla miljoonien vuosien kuluttua, hän ei voi olla huomaamatta ihmisen jälkiä.

Sen jälkeenkin, kun ihminen on hävinnyt Maan päältä, ydinpommien jäljet ja ydinjätteet muistuttavat ihmisen aikakaudesta. Jäljellä on myös merkkejä, jotka kertovat, että muinoin ihminen sai aikaan ilmastonmuutoksen kiihtymisen, joka mullisti elinolosuhteet maapallolla ja hävitti ison joukon eläin- ja kasvilajeja.

Tämä visio sai alankomaalaisen ilmakehäntutkijan Paul Crutzenin ehdottamaan, että ihmisen valtakausi pitää nimetä omaksi geologiseksi aikakaudekseen.

Hän antoi sille nimen antroposeeni. Hänen esitystään ei ole vielä virallisesti hyväksytty, mutta sen pohjalta on meneillään määrittelytyö työryhmissä.

Työryhmät yrittävät muun muassa määrittää, milloin antroposeeni alkoi. Yksi mahdollinen alkupiste on maanviljelyn yleistyminen 12 000 vuotta sitten. Toinen vaihtoehto on teollistumisen alku 1750–1830. On myös ehdotettu tarkkaa päivämäärää: 16. heinäkuuta 1945, jolloin tehtiin ensimmäinen ydinkoe.

Ihmisen kehittyminen niin vaikuttavaksi lajiksi, että se jättää jälkeensä oman geologisen aikakautensa, on seurausta viestintäkyvystä.

Kieli on ollut ratkaiseva tekijä, joka on tehnyt jokaisesta sukupolvesta edellistä viisaamman.

Kielellä voimme siirtää havainnot, keksinnöt ja taidot seuraavalle sukupolvelle. Näin tiedon määrä kasvaa sukupolvi sukupolvelta huimaavaa vauhtia.

Kielen kehitys onkin usein esitetty ihmiselle ainutlaatuisena piirteenä. Tutkijat eivät kuitenkaan osaa ­sanoa tarkkaan, milloin ihminen oppi puhumaan.

Aiemmin esitettiin yleisesti, että puhuttu kieli syntyi 40 000 vuotta sitten, koska silloin ihmiset alkoivat tehdä maalauksia kallioiden ja luolien seinämiin.

Teoria perustuu ajatukseen, että taiteen kaltainen luovuus edellyttää kykyä ajatella abstraktisti ja käyttää symboleita ja sitä tuskin on syntynyt ilman kehittynyttä kieltä.

Uudet tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että kieli on paljon vanhempaa perua. Erityisesti tutkijoita kiinnostaa FOXP2-niminen geeni.

Se näyttää olevan ratkaisevassa asemassa kielen kehityksessä. FOXP2 esiintyy yleisesti selkärankalaisilla lajeilla, mutta ihmisellä on siitä muunnelma, joka muokkaa ja vahvistaa tiettyjä hermoratoja aivoissa ja mahdollistaa kielen ja huulten ohjauksen niin, että ihminen voi tuottaa puhetta.

Kun ihmisen muunnelma FOXP2:sta löydettiin vuonna 2002, siitä puhuttiin ”kieligeeninä”, joka on syntynyt 200 000 viime vuoden aikana. Tarina ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Myöhemmin on havaittu, että neandertalinihmisillä oli geenistä hyvin samanlainen muunnelma, joten eväät puhekykyyn ovat ilmeisesti syntyneet jo ennen kuin nykyihmisen ja neandertalilaisen kehityslinjat lähtivät eri teille yli 500 000 vuotta sitten.

Lisäksi FOXP2 toimii yhdessä monien, ehkä satojen, muiden geenien kanssa, joten kielitaidon kehittyminen voi olla paljon mutkikkaampi tapahtumaketju kuin ensin oletettiin.

Nykytiedon valossa näyttää siltä, että kieli ei syntynyt kertaheitolla, vaan puhekyky kehittyi tuhansien vuosien kuluessa sen jälkeen, kun ihmisen kehityslinja oli erkaantunut ihmisapinoista.

Kieli ei olekaan nykyihmisten yksinoikeus.

Sen asteittainen kehitys tarkoittaa sitä, että kieli li oli myös muiden lajien ominaisuus. Sama koskee muitakin henkisiä kykyjä.

Näin päätteli jo evoluutioteorian isä Charles Darwin 150 vuotta sitten.

Vaikka Darwin ei juuri käsitellyt ihmisen lajikehitystä kirjassaan Lajien synty, joka ilmestyi 1859, yleisesti oletettiin, että hän uskoi ihmisen kehittyneen apinoista.

Vuonna 1871 ilmestyi teos Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Siinä Darwin esitti, että ihminen polveutuu samoista esivanhemmista kuin nykyiset ihmisapinat.

Darwin piti loogisena, että myös ihmisen henkiset kyvyt perustuvat perimään, jonka ihminen jakaa muiden lajien kanssa.

”Ihmisen ja muiden kehittyneiden nisäkkäiden henkisissä kyvyissä ei ole ratkaisevaa eroa.”

Darwinin sanat unohtuivat sadaksi vuodeksi, mutta nyt ne ovat ajankohtaisemmat kuin koskaan.

Sukupuun oksat kasvavat yhteen

Ihminen on vain yksi oksa sukupuussa, joka on paljon tiheämpi ja monihaaraisempi kuin olemme luulleet.

Kaiken lisäksi puun haarat ovat ajan mittaan välillä erkaantuneet toisistaan ja sitten taas kasvaneet yhteen.

Käsitys ihmissuvun sukupuun haaroista ja yhteen kietoutuneista oksista on tarkentunut sitä mukaa kuin on voitu tehdä geenitutkimuksia sukupuuttoon kuolleiden sukulaislajiemme jäännöksistä.

Vuonna 2010 Saksassa Max Planck -instituutissa työskentelevä ruotsalainen geenitutkija Svante Pääbo pääsi otsikoihin uutisella, jonka mukaan kaikilla Afrikan ulkopuolella elävillä ihmisillä on perimässään neandertalilaisten geenejä.

Löytö osoitti, että nykyihminen oli lisääntynyt toisen ihmislajin kanssa satojatuhansia vuosia sen jälkeen, kun lajien kehityslinjat erkanivat.

Sittemmin muut tutkijat ovat osoittaneet, että nykyihminen on sekoittunut myös kolmannen ihmislajin, niin sanotun denisovanihmisen kanssa. Denisovanihmiset elivät Aasiassa samaan aikaan kuin neandertalin­ihmiset Euroopassa.

Lajit katosivat noin 40 000 vuotta sitten. Denisovanihmiset ja neandertalilaiset lisääntyivät myös keskenään ja todennäköisesti myös sellaisten ihmislajien kanssa, joita ei ole vielä tunnistettu.

Vuonna 2019 julkaistun tutkimuksen mukaan neandertalilaisten ja denisovanihmisten yhteiset esivanhemmat olivat saaneet lapsia vielä vanhemman ihmislajin, lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten kehittyneen pystyihmisen Homo erectuksen kanssa.

Jos tieto pitää paikkansa, ihmislajit, jotka olivat olleet erossa yli miljoona vuotta, pystyivät lisääntymään yhdessä.

Tutkimustuloksista piirtyy entistä mutkikkaampi kuva ihmissuvun menneisyydestä.

Afrikassa on syntynyt monta eri ihmislajia, jotka ovat levinneet muualle maailmaan ja sopeutuneet uusien seutujen oloihin. Kun seuduille on tullut uusien ihmislajien edustajia, lajien perimät ovat sekoittuneet.

Geenien sekoittuminen on todennäköisesti ollut eduksi molemmille. Paikallisväestön geeniperimä on monipuolistunut ja sisäsiittoisuuden riskit ovat vähentyneet. Tulokkaat taas ovat saaneet geenejä, jotka ovat auttaneet selviämään uudessa ympäristössä.

Jos kuva on oikea, oman lajimme Homo sapiensin määrittely perinteisessä biologisessa mielessä on vaikeaa.

Vuonna 1942 saksalais-yhdysvaltalainen biologi Ernst Mayr loi lajimääritelmän, jonka mukaan kaksi yksilöä kuuluu samaan lajiin, jos ne pystyvät yhdessä saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Siksi esimerkiksi hevonen ja aasi ovat eri lajeja. Ne voivat kyllä saada jälkeläisiä, muuleja, yhdessä, mutta muulit eivät yleensä pysty saamaan enää omia jälkeläisiä.

Ehkä kaikki ihmiset olivatkin samaa lajia

Kun nykyihmisen perimässä on toisten ihmislajien geenejä, ehkä lajit ovatkin yksi ja sama.

Ainakin vanhan biologisen lajikäsityksen mukaan nykyihminen Homo sapiens ja neandertalinihminen Homo neanderthalensis olisivat samaa lajia, sillä ne ovat todistettavasti saaneet yhdessä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Vanhan lajimääritelmän vastaisia todisteita on enemmänkin. Kun esimerkiksi tavallinen karhu ja jääkarhu, joita pidetään eri lajeina, joskus harvoin kohtaavat luonnossa, tuloksena voi olla yhteinen poikanen, niin sanottu mokkakarhu, joka on lisääntymiskykyinen.

Biologit pitävät silti karhua ja jääkarhua eri lajeina, koska ne ovat ulkoisilta ominaisuuksiltaan, niin väritykseltään kuin kooltaan ja ruumiinrakenteeltaankin, selvästi erilaisia.

Lisäksi ne normaalisti elävät aivan erilaisessa ympäristössä: tavallinen karhu on maaeläin, kun taas jääkarhua pidetään merinisäkkäänä.

Erilajiset esivanhempamme olivat kuitenkin huomattavasti läheisempiä toisilleen kuin karhu ja jääkarhu.

Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että jos neandertalinihminen tuotaisiin nykyaikaan ja hänet puettaisiin tavallisiin vaatteisiin ja pantaisiin matkustamaan bussilla, hän ei juuri erottuisi muista matkustajista.

Tällainen ajatusleikki herättää tietysti kysymyksen, miksi sitten juuri Homo sapiens valloitti maailman ja muut lajit hävisivät, jos lajit olivat niin samanlaisia?

Selvää vastausta ei ole saatu. Muista ihmislajeista tiedetään edelleen liian vähän.

Nykyihmisen menestystekijöitä voidaan kuitenkin etsiä vertailemalla omaa lajiamme nykyisin eläviin sukulaisiimme ihmisapinoihin. Niistä meitä lähinnä ovat simpanssi ja bonobo eli kongonsimpanssi, jotka erosivat ihmisen kehityslinjasta noin kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Ihmisen kyvyt eivät ole ainutlaatuisia

Kanzi pitää kovasti vaahtokarkeista. Erityisen hyviä niistä tulee, kun ne panee tikun nokkaan ja paahtaa niitä nuotiolla.

Nuotion Kanzi osaa sytyttää itse tulitikuilla, jotka tutkijat antavat pyynnöstä. Kanzin aktiivinen sanavarasto on yli 500 sanaa, ja Kanzi ymmärtää kuultuna useita tuhansia sanoja.

Kanzi ei ole ihminen vaan bonobo, eikä se osaa lausua sanoja, vaan se käyttää näppäimistöä, jossa on sanoja tarkoittavia symboleja.

39-vuotias ihmisapina asuu Yhdysvalloissa ihmisapinoiden tutkimuskeskuksessa. Kanzi on viettänyt koko elämänsä tutkijoiden kanssa ja auttanut näitä selvittämään, miten ihmisen kieli ja käyttäytyminen ovat kehittyneet.

Erilaiset kokeet, joita Kanzilla on tehty koko sen elämän ajan, vahvistavat ajatuksen, että kielelliset kyvyt eivät suinkaan ole ihmisen monopoli. Sama koskee monia muitakin ominaisuuksia, jotka ihmisellä on taipumus liittää vain omaan lajiinsa.

Ihmiset sotivat keskenään – mutta niin tekevät simpanssitkin. Tutkimuksissa on havaittu, että simpanssilauma voi käydä suunnitelmallisesti toisen simpanssijoukon kimppuun ja syyllistyä raakuuksiin, jotka muistuttavat niitä kansanmurhia, joita ihmiskunnalla on omallatunnollaan.

Ihminen voi kokea myötätuntoa. Niin voi simpanssikin. Jos lauman johtava jäsen rankaisee toista simpanssia, joka on tahallaan ärsyttänyt sitä, muut lauman jäsenet eivät yleensä puutu asiaan.

Jos sen sijaan johtaja rankaisee jotakuta syytöntä, muut lauman jäsenet osoittavat myötätuntoa uhria kohtaan.

Ihmisyhteisöt luovat oman kulttuurinsa, mutta niin tekevät simpanssitkin. Kun jokin simpanssi oppii esimerkiksi rikkomaan pähkinöitä kivellä, se opettaa taidon myös perheenjäsenilleen ja vähitellen taito yleistyy laumassa.

Toisissa laumoissa keksitään toisia taitoja, opitaan esimerkiksi pyydystämään termiittejä pesästä puutikulla. Näin eri simpanssiyhteisöihin kehittyy vähitellen erilaiset tavat eli eri kulttuuri.

Edellä esitetyt esimerkiksi osoittavat, että ihmisen ja simpanssien kykyjen välillä ei ole perusluonteista eroa, kuten Darwin oletti. Sen sijaan aste-eroja tietysti on. Ihminen on kehittänyt yhteiset kykymme äärimmilleen.

Taustalla on tietysti se, että ihmisen aivot ovat suuremmat kuin simpanssin, mutta lisäksi ihminen käyttää aivojaan uusilla tavoilla. Yhdysvaltalaisen neurobiologin Robert Sapolskyn mukaan keskeisessä asemassa on kaksi aivojen aluetta.

Toinen alue on etummainen pihtipoimu. Se on otsalohkon takana oleva alue, joka aktivoituu esimerkiksi silloin, kun ihminen tökkää sormensa terävään piikkiin.Sama ilmiö esiintyy myös simpansseilla ja monilla muillakin eläimillä.

Ihmisellä etummainen pihtipoimu kuitenkin aktivoituu myös silloin, kun hän näkee, että toinen ihminen tökkää sormensa piikkiin. Silloin ihminen kirjaimellisesti tuntee toisen kivun.

Toinen keskeinen alue on aivosaari, joka sijaitsee syvällä keskiaivoissa. Se aktivoituu, kun ihminen haistaa tai maistaa jotakin pahentunutta tai myrkyllistä.

Silloin ihminen reagoi inholla.

Sama ilmiö esiintyy muillakin nisäkkäillä.Toisin kuin muilla nisäkkäillä ihmisen aivosaari kuitenkin aktivoituu myös silloin, kun näemme jotakin, jota omassa kulttuurissamme pidetään moraalisesti vääränä.

Siksi ihminen kokee inhoa tai vastenmielisyyttä, kun hän näkee käyttäytymistä, joka on hänen mielestään sopimatonta. Sapolskyn mukaan juuri moraali on ihmisaivojen henkinen erikoistaito.

”Kykymme muuttaa abstraktit ajatukset ja vertaukset moraaliarvoiksi asettaa ihmisen aivan eri tasolle kuin muut lajit.”

Ihmisen kyky toimia moraaliarvojen ohjaamassa kulttuurissa liittyy myös läheisesti sosiaalisiin kykyihin, joiden avulla ihminen pystyy olettamaan, mitä toinen ihminen ajattelee.

Luulon tietämisellä menestykseen

Lapsi katsoo videota, jossa Anne-nukke katselee, kun toinen nukke, Sally, laittaa lasipallon koriin.

Sitten lapsi näkee, että Sally poistuu paikalta ja Anne siirtää pallon laatikkoon.

Tämä yksinkertainen koe, joka on toistettu monta kertaa, osoittaa hyvin, miten monimutkaiseen ajatteluun pikkulapsetkin pystyvät. Kun lapselle kerrotaan, että Sally-nukke tulee hakemaan lasipalloa, hän tietää heti, mistä Sally etsii palloa.

Jo nelivuotias lapsi tietää, että Sally etsii lasipalloa korista, koska Sally ei tiedä, että Anne on siirtänyt sen, ja siksi Sally luulee, että lasipallo on yhä korissa.

Kun vastaavanlaisia kokeita on tehty simpansseilla, ne ovat selvinneet niistä vain osittain.

Jos simpanssi näkee, että toinen simpanssi näkee, minne makupala piilotetaan, tietää ensimmäinen simpanssi, että myös toinen simpanssi tietää, missä makupala on.

Sen sijaan tilanteessa, jossa toisen simpanssin tieto on väärä (kuten Sally-nukella), ensimmäinen simpanssi ei osaa ennakoida toisen toimintaa.

Toisin sanottuna: simpanssi tietää, mitä toinen tietää, mutta se ei osaa päätellä, mitä toinen luulee.

Toisten luulojen tietäminen on ihmisen yksinoikeus. Kyky tietää, mitä toiset olettavat, on tärkeää, jotta ihminen voi oppia uutta.

Oppimisprosessi helpottuu, kun opettaja tietää, mitä oppilas tietää ja ei tiedä ja mitä oppilas mahdollisesti luulee.

Kun tämä kyky yhdistetään kehittyneeseen kieleen ja reiluun annokseen kärsivällisyyttä, tulevalla sukupolvella on mitä parhaimmat mahdollisuudet tulla meitä viisaammiksi.

Myös kärsivällisyys on ominaisuus, jonka ihminen jakaa simpanssin kanssa mutta jonka ihminen on jalostanut huippuunsa.

Testit osoittavat, että simpanssit ovat valmiita tekemään työtä palkkion toivossa, vaikka palkkio olisi epävarma.

Jos simpanssi on oppinut, että se saa palkkioksi herkkupalan, kun se painaa punaista vilkkuvaa nappia kymmenen kertaa, se painaa nappia, vaikka se saisi herkun vain 75:ssä, 50:ssä tai vain 25 prosentissa tapauksista.

Tutkimuksissa, joissa on mitattu mielihyvää ja onnen tunnetta tuottavan dopamiini-välittäjä­aineen määrää simpanssin aivoissa, on todettu, että onnen tunne syntyy jo ennen palkkion saamista.

Erityisen kiinnostavaa oli se, että dopamiinitaso oli sitä korkeampi, mitä epävarmempaa palkkion saaminen oli. Robert Sapolsky uskoo, että sama pätee ihmisiin vielä suuremmassa määrin.

Meitä innostaa odotuksen tuottama ilo, vaikka palkkiota pitäisi odottaa kauan ja sen saaminen olisi epävarmaa.

Tämä voi selittää monia käyttäytymismalleja: sen, miksi monet pelaavat lottoa tai jaksavat opiskella vuosikausia siinä toivossa, että se johtaa hyväpalkkaiseen työhön.

Simpanssit tai muut apinat eivät pysty näkemään niin pitkälle tulevaisuuteen. Edes poikkeuksellisen lahjakkaat yksilöt, kuten Kanzi, eivät opi sitä. Siihen tarvitaan isommat aivot, ja niiden kehittyminen kestää kauan, jos se jätetään evoluution tehtäväksi.

On kuitenkin olemassa oikotie. Geenitekniikan keinoin on mahdollista siirtää apinoille ihmisen geenejä, jotka saavat niiden aivot kasvamaan tavallista nopeammin.

Ajatus kuulostaa tieteiskirjallisuudelta, mutta Kiinassa on jo tehty kokeita, jotka voivat johtaa uudenlaista apinoiden kehittymiseen.

Vuonna 2019 kiinalainen tutkijaryhmä siirsi ihmisen MCPH1-geenin 11:een makakiapinan sikiöön. MCPH1 vaikuttaa aivojen kehittymiseen, ja syntyneillä apinoilla aivojen kasvu jatkuikin pidempään kuin normaaleilla makakeilla, jotka eivät olleet saaneet ihmisgeeniä.

Ihmiselle on lajityypillistä, että aivojen kasvu jatkuu pitkään, viiden vuoden ikään asti. Esimerkiksi simpanssin poikasilla aivojen kasvu pysähtyy jo kaksivuotiaana..

Ihmisgeenin saaneista makakeista viisi syntyi elävinä, ja tutkijat pääsivät testaamaan niiden henkisiä kykyjä. Testien perusteella niillä oli muun muassa parempi muisti kuin tavallisilla makakeilla.

Tämän tyyppiset kokeet ovat äärimmäisen kiistanalaisia, ja monet tutkijat pitävät niitä suorastaan epäeettisinä. Seuraavassa vaiheessa apinoille todennäköisesti siirretään ihmisen FOXP2-geeni ja katsotaan, miten se vaikuttaa niiden kielellisiin kykyihin.

Jos koe onnistuu, jossakin vaiheessa nousee kysymys, missä määrin tällainen muuntogeeninen apina on ihminen ja koskevatko sitä esimerkiksi jotkin ihmisoikeudet.

Ihmisen ja simpanssin geeneistä luonnosta ankin 99 prosenttia on samoja, joten voidaan kysyä, miten paljon enemmän ihmisgeenejä voidaan siirtää simpanssiin ennen kuin siitä tulee ihminen. On väläytetty myös mahdollisuutta, että syntyy kilpajuoksu muuntogeenisten apinoiden ja humanoidirobottien välillä siitä, kumpi hyväksytään ensimmäisenä ihmisen lajitoveriksi.

Robotti saa oikeuksia ja velvollisuuksia

Sophia on hyvä puhumaan. Häntä on haastateltu monta kertaa, hän on pitänyt esitelmiä ja hän on esiintynyt televisio-ohjelmissa.

Sosiaalisille roboteille ei kuitenkaan riitä se, että niillä on sana hallussa. Jotta ne hyväksytään ihmisten joukkoon, niillä pitää olla myös sellaiset kasvot, jotka miellyttävät ihmisen silmää.

Siksi Sophian kehittäjä David Hanson on antanut luomukselleen ihmismäiset kasvot, joissa on suu, huulet, nenä, silmät ja kulmakarvat.

Kasvojen ihoon tulee juonteita samalla tavalla kuin ihmiselläkin, joten Sophian otsa menee ryppyyn, kulmat kurtistuvat ja poskiin syntyvät hymykuopat kuten ihmiselläkin.

Vastaavasti Sophia osaa tunnistaa kamerasilmiensä kuvaamia kasvoja, tulkita ihmisten ilmeitä ja siten päätellä keskustelukumppaninsa tunteita.

Hanson ei väitä, että Sophiaa pitäisi kohdella ihmisenä, mutta hän uskoo, että Sophia on askel kohti sellaisia sosiaalisia robotteja, jotka ansaitsevat omat oikeutensa ja velvollisuutensa, ja ennen pitkää Sophiaa ei enää pidetä matkatavarana, vaan hänelle on ostettava oma lentolippu, kun hän tulee Hansonin mukana esimerkiksi Hongkongista ”kotiin” Saudi-Arabiaan.

Kun Sophia sai kansallisuutensa, lehdissä esitettiin monenlaisia kysymyksiä: Jos robotti saa kansalaisuuden, voiko se myös vaatia äänioikeutta? Onko sillä oikeus mennä naimisiin? Entä jos joku katkaisee siitä virran, onko se murha?

Lisää vaikeita kysymyksiä varmasti nousee esiin sitä mukaa kuin sosiaaliset robotit kehittyvät.

Osa tutkijoista uskoo, että kun tekoäly ja robottien ulkonäkö kehittyvät kyllin pitkälle, on lopulta mahdotonta erottaa, mikä on humanoidirobotti ja mikä on ihminen.

Koneihmisen pitää olla täydellinen

Ihmiset eivät hyväksy robottia, jos se muistuttaa ihmistä paljon mutta ei täydellisesti.

Japanilainen Masahiro Mori esitti vuonna 1970 teorian siitä, miten ihmiset suhtautuvat robotteihin, joilla on yhä enemmän ihmismäisiä piirteitä. Mori loi käsitteen ”kammotuksen laakso” (englanniksi The Uncanny Valley).

Morin mukaan ihmiset suhtautuvat robotteihin sitä myönteisemmin, mitä enemmän ne muistuttavat ihmisiä – tiettyyn rajaan asti. Kun robotti näyttää hyvin ihmismäiseltä, mutta ihminen kuitenkin heti huomaa, että se ei ole ihminen, robotti herättää vastenmielisyyttä.

Siksi monet pitävät Sophian kaltaisia robotteja outoina tai suorastaan pelottavina. Kun kehitys jatkuu ja ihmiset eivät enää erota robotteja ihmisistä, sympatiakäyrä lähtee taas nousuun.

Ilmiötä on tutkittu monilla kokeilla. Vuonna 2019 tutkijat vihdoin löysivät aivoista alueen, joka näyttää ohjaavan robottisympatioita.

Kun koehenkilöille näytettiin kuvia roboteista ja ”koneihmisistä” eli hyvin realistisen näköisistä humanoidiroboteista, tietty alue etuotsalohkossa aktivoitui sitä enemmän, mitä inhimillisemmältä robotti näytti. Kun taas esiin tuli ”koneihmisen” kuva, aktiivisuus romahti.

Vaikka Sophia on hämmästyttävän eloisa ja ilmeikäs, hänestä näkee heti, että hän ei ole ihminen.

Jotta hänet hyväksyttäisiin ihmiseksi ihmisten joukkoon, hänen ja muiden sosiaalisten robottien pitää olla paljon nykyistä ihmismäisempiä niin ulkoisessa olemuksessaan ja liikkeissään kuin viestintätavoissaankin. David Hanson on varma, että ennen pitkää siihen päästään.

”Uskon, että tulee aika, jolloin robotteja ja ihmisiä on mahdotonta erottaa toisistaan.”

Jos Hansonin ennustus toteutuu, ihmisen määrittely on vielä vaikeampaa kuin nykyään.

Voi olla, että sana ”ihminen” silloin tarkoittaa myös humanoidirobotteja ja muuntogeenisiä apinoita. Silloin ihmiskunta olisi yhtä kirjava joukko kuin siihen aikaan, kun nykyihminen jakoi maapallon muiden ihmislajien kanssa.