Länsimaisen musiikin perustana on keskiajalta asti ollut oktaaviin perustuva seitsensävelinen sävelasteikko. Eurooppalaisessa järjestelmässä oktaavi jakautuu 12 osaan, jotka ovat puolen sävelaskeleen päässä toisistaan. Musiikissa tavallisesti käytetty sävelala jaetaan puolestaan kahdeksaan oktaaviin. Rajakohtina pidetään c-säveliä. Kenenkään ääniala ei voi ulottua matalimmasta subkontrasta korkeimpaan neliviivaiseen c:hen. Harrastelijalaulajan ääniala on tyypillisesti vajaat kaksi oktaavia, kun taas osa ammattimaisista – etenkin naispuolisista – oopperalaulajista pystyy liikkumaan kahden ja kolmen oktaavin välillä.
Kahden oktaavin ääniala riittää yleensä esimerkiksi iskelmälaulajalle, sillä populaarimusiikissa käytetään poikkeuksetta alle kahden oktaavin sävelalaa. Niin sanotun taidelaulun esittäjien äänialaan kohdistuvat vaatimukset alkoivat kasvaa oopperan kehityksen myötä 1500-luvulla. Vielä keskiajalla puolentoista oktaavin ääniala oli laulajilla tavallinen, mutta 1700-luvulta alkaen monet säveltäjät kirjoittivat teoksiinsa osia, joiden esittäminen edellyttää jopa kolmen oktaavin äänialaa, kuten Mozartin Taikahuilussa Yön kuningattaren rooli.
1920-luvulla syntyneen maailmankuulun perulaisen laulajattaren Yma Sumacin ääniala oli laajimmillaan neljä ja puoli – joidenkin lähteiden mukaan jopa täydet viisi – oktaavia. Sumac pystyi siirtymään notkeasti tavallista bassoääntä alempaa korkean c:n yläpuolelle.