Kuinka monta kertaa elämäsi aikana olet tullut kunnolla huijatuksi? Siis joku on onnistunut vetämään sinua höplästä niin, että olet joutunut oikeasti kärsimään. Jos muistat tapauksen tai tapaukset, et ole todennäköisesti unohtanut myöskään petoksen yksityiskohtia. Ja yhtä todennäköisesti tapauksia on hyvin vähän.
Kun otetaan huomioon petoksissa piilevä hyötymispotentiaali, on oikeastaan ihme, ettei huijaaminen ole yleisempää. Ajattelepa vaikka sellaista petostehtailijaa kuin se kolmekymppinen helsinkiläismies, joka hankki yli puoli miljoonaa huijausviesteillä.
Miksei luonnonvalinta ole sitten saanut aikaan ihmistä, joka pyrkii jatkuvasti jymäyttämään lajitovereitaan, kun kerran vilunki on niin kannattavaa?
Tanskalainen Jill Byrnit on kirjoittanut ja toimittanut useita kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita ihmisten ja muiden kädellisten sosiaalisista suhteista.
Selitys löytyy asian kääntöpuolesta: pettäjä voittaa, mutta petetty häviää. Ja lisäksi petoksen paljastumisella on yleensä ikävät seuraukset siihen syyllistyneelle, eli hänkin voi hävitä. Esimerkiksi vuonna 2018 Suomessa 90 prosenttia petossyytteistä johti tuomioon. Petoksen rangaistusasteikko on sakkoa tai enintään kaksi vankeutta.
Kukaan ei voi huijata koko ajan
Yhdysvaltojen presidentin Abraham Lincolnin mukaan kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa, joitakin ihmisiä voi huijata kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa.
Tämä viisas käsitys kätkee sisäänsä ainakin osaselityksen sille, miksi huijaaminen ei ole sen yleisempää kuin se on. Petkuttajan täytyy nimittäin elää jatkuvassa paljastumisen pelossa, ja tieteellisten kokeiden mukaan petoksen uhri ei hevin unohda tekijää. Itse asiassa meillä on eräänlainen sisäinen valheenpaljastin ja hyvin kehittynyt kyky havaita pienimmätkin vihjeet vilpistä.
Näyttöä asiasta on saatu muun muassa kaksiosaisella tutkimuksella, jonka ensimmäinen osa ainoastaan valmisti varsinaiseen kokeeseen.
Valmistavassa osassa kaksi koehenkilöä sai valita, tekeekö yhteistyötä vai pettääkö kuvitteellisessa vankilatilanteessa. Kyse on peliteorian asetelmasta, joka tunnetaan nimellä vangin dilemma. Koehenkilöt kuvattiin sillä hetkellä, kun he valitsivat tietokoneella joko yhteistyö- tai petosvaihtoehdon.
Varsinaiseen kokeeseen osallistuneet henkilöt eivät tienneet mitään edellisestä vaiheesta.
Ensin uudet koehenkilöt saivat selata aikaisemmin otettuja valokuvia. Sitten näiden kuvien joukkoon lisättiin täysin ulkopuolisten henkilöiden kasvokuvia. Sekoituksen jälkeen pinkassa oli siis kaikkien ensimmäiseen vaiheeseen osallistuneiden kuvat ja muiden ihmisten kuvia.
Koehenkilöiden oli selvästi helpompi muistaa niiden kasvot, jotka olivat vangin dilemmassa pettäneet, kuin niiden kasvot, jotka olivat olleet hyviä yhteistyökumppaneita.
Kasvot ilmentävät moraalista kamppailua tai perusteellista pohdintaa heti, kun yritetään huijata toista.
Uudet osallistujat eivät siis tunteneet entuudestaan niitä henkilöitä, joiden kasvokuvat he näkivät, mutta siitä huolimatta he reagoivat henkilöiden kasvoihin kuvaushetkellä ikuistuneisiin vihjeisiin petollisuudesta. Toisin sanoen jokin saa meidät valpastumaan, kun näemme huijarin kasvot.
Tutkimus antaa ymmärtää, että kasvot ilmentävät moraalista kamppailua tai perusteellista pohdintaa heti, kun yritetään huijata toista. Se, millaisia viestejä kasvot lähettävät, on vielä paljolti hämärän peitossa, mutta valheenpaljastustestit osoittavat pettämisen hermostuttavan.
Huijari paljastuu
Jos viestit saa aikaan moraalinen kamppailu, kysymys kuuluu, voiko oppia vaimentamaan omantunnon äänen niin, että petollinen toiminta ei tunnu enää pahalta, ja uskottelemaan itselle, että kaikki toimisivat samalla tavalla vastaavassa tilanteessa.
Monet eläimet pettävät
Simpanssit sumuttavat toisiaan
Nuoret gorillaurokset parittelevat hiljaa, jottei alfauros huomaisi niitä, ja simpanssit harhauttavat toisiaan välttämällä katsomasta suoraan löytämäänsä syötävää. Ei kuitenkaan tiedetä, puijaavatko apinat tietoisesti.
Lintuvanhemmat esittävät siipirikkoa
Amerikantyllin poikaset ovat helppo saalis nälkäiselle pedolle. Kun saalistaja lähestyy pesää, vanhemmat alkavat juoksennella ympäriinsä esittäen siipirikkoa ja houkuttelevat pedon näin loitommalle.
Korallikäärmeillä on matkijoita
Myrkyttömät lajit voivat jäljitellä myrkyllisiä lajeja. Suojaavan yhdennäköisyyden muoto, Batesin mimikry, tulee loistavasti esiin myrkyttömällä käärmeellä (yläkuva), joka muistuttaa erehdyttävästi väreiltään myrkyllisiä korallikäärmeitä.
Miksi lajinkehitys ei ole suosinut niitä ominaisuuksia, jotka auttaisivat meitä hiomaan huijaustaidot huippuunsa ja pääsemään eroon syyllisyydentunteista ja öisin valvottavasta hermojännityksestä? Kun aihetta tarkastellaan syvällisemmin evoluution näkökulmasta, saadaan selville, mitä tapahtuisi, jos ihmiset petkuttaisivat toisiaan enemmän.
Ihmisen esivanhemmat olisivat voineet vilunkia tekemällä tyydyttää paremmin omia tarpeita esimerkiksi riittävästä ravinnon ja levon saannista kumppanin löytämiseen, ja jälkeläisten olisi ollut helpompi selvitä elämässään kuin rehtien perheiden lapsilla.
Olennaista on kuitenkin se, että kaikkien huijarien keskellä olisivat pärjänneet vain ne, jotka olisivat pystyneet tunnistamaan petkuttajat.
Lajinkehityksen aikana asetelmaksi vakiintui evolutiivinen kilpailu pettämään pystyvien ja petoksen tunnistavien ihmisten välillä. Ja aina kun jostakusta tuli taitavampi huiputtaja, myös ne, jotka osasivat haistaa palaneen käryä, kehittyivät etevämmiksi.
Lopputulos on se, että joukossamme on aina paitsi ihmisiä, jotka yrittävät vetää toisia nenästä, myös ihmisiä, jotka tunnistavat huijausyritykset hämmästyttävän hyvin. Paljastumisen uhka on niin suuri, että harva uskaltaa ottaa riskiä. Kiitos siitä, että pettäminen ei kannata, kuuluu siten niille lajitovereille, jotka havaitsevat vilpin helposti.