Jos rikoksen tekijän verta jää rikospaikalle, siitä voidaan tehdä dna-analyysi. Analyysin tulosta verrataan dna-rekisteriin, ja jos sieltä löytyy vastaava näyte, saadaan selville rikoksen tekijän henkilöllisyys. Tunnistus tietysti edellyttää sitä, että henkilön dna-tiedot on tallennettu viranomaisten ylläpitämään rekisteriin aiemmin.
Verensiirto ei muuta ihmisen dna-profiilia eikä juuri vaikeuta dna-analyysin tekoa. Verensiirrossa potilaalle annetaan yleensä punasoluja, verihiutaleita tai plasmaa, joissa on vain vähän dna:ta tai joissa sitä ei ole lainkaan, sillä punasoluissa ja verihiutaleissa ei ole tumaa. Dna-analyysi taas tehdään veren valkosoluista, joita siirrettävissä veren osissa on vain satunnaisesti.
Lisäksi ne tuhoutuvat nopeasti, koska ne ovat vastaanottajan elimistölle vieraita. Jos siis rikollinen haluaisi hämätä tutkijoita edes hiukan, hänen pitäisi tehdä rikos hyvin nopeasti – muutaman tunnin tai korkeintaan vuorokauden kuluessa – verensiirrosta.
Jos rikolliselta rikospaikalle jääneessä veressä sattuisi vielä olemaan joitakin vieraita valkosoluja, dna-testissä voisi toki ilmetä kahdenlaista perimäainesta. Rikollisen omaa dna:ta olisi kuitenkin huomattavasti enemmän, eikä oikean dna-profiilin selvittäminen olisi kovin vaikeaa. Useimmat elinsiirrot, kuten maksansiirto, eivät myöskään sotke dna-testien tuloksia, sillä maksasolut eivät kul-keudu vereen.
Ainoa todellinen, mutta silti teoreettinen, virhelähde voisi olla luuytimensiirto. Siinä potilaan oma luuydin tuhotaan ja hän saa luovuttajalta kantasoluja, jotka – jos siirto onnistuu – alkavat tuottaa uusia valkosoluja. Niiden perimä on sama kuin luovuttajan. Tällöin verestä tehty dna-testi viittaisi luovuttajaan. Siirto sisältää kuitenkin suuria riskejä, joita rikollisen tuskin kannattaa ottaa.