Kun värinäkö on poikkeava, voi olla vaikea erottaa, onko tomaatti kypsä vai raaka, ja maailma näyttää harmaammalta kuin se onkaan.
Värisokeat eivät näe koko värikirjoa, eli heidän kykynsä aistia värejä ja niiden eri sävyjä on puutteellinen. Normaalisti näkevän väriaistimukset ovat vivahteikkaampia ja kirkkaampia.
Poikkeava värinäkö ilmenee monin tavoin. Toisen on hankala erottaa punaista ja vihreää, toinen taas ei näe värejä lainkaan. Yleisin värihäiriön ilmenemismuoto on puna-vihersokeus.
Yleensä huonosti erottuvia värejä on vähän. Puna-vihersokea voi hyvinkin erottaa liikennevalojen värit toisistaan ja sekoittaa punaisen ja vihreän vain silloin, kun ne ovat vierekkäin. Harvinaisiin värinäön puutteisiin kuuluu kyvyttömyys nähdä sinisen ja keltaisen ero.
Värinäön häiriöitä voidaan tutkia Ishiharan testillä. Se perustuu kuviin, joissa on erivärisiä täpliä. Osa näistä muodostaa numeron tai kirjaimen, joka pitäisi erottaa.
Suunnilleen kahdeksan prosenttia miehistä ja alle prosentti naisista näkee värit poikkeavasti. Syynä siihen, että miehillä esiintyy enemmän värinäön häiriöitä, on perinnöllisyys: värisokeus periytyy X-kromosomissa sijaitsevan resessiivisen geenin kautta.
Koska naisilla on kaksi X-kromosomia, toinen voi kumota toisessa olevan virheen. Miehillä on vain yksi X-kromosomi, eikä virhe voi siten kumoutua.
Yhteys X-kromosomiin tarkoittaa periytyvyyden kannalta sitä, että mies on perinyt värinäön häiriön äidiltään ja nainen isältään ja äidiltään.
Värinäössä voi tapahtua muutoksia myös vanhemmalla iällä esimerkiksi silmäsairauden seurauksena tai lääkityksen sivuvaikutuksena.
Vain kolme väriä aistitaan
Jotta voisi ymmärtää, kuinka kyky aistia värejä riippuu perimästä, täytyy tietää, mihin värihavainnot perustuvat.
Väriaistimuksessa on pohjimmiltaan kyse aivojen valosta tekemästä tulkinnasta. Valon eri aallonpituudet aistitaan eri väreiksi. Näkyvän valon osuus spektristä eli kirjosta on melko pieni, ja ihminen aistii vain valoa, jonka aallonpituus on 380:stä 700 nanometriin (nm).
Esimerkiksi vihreän valon aallonpituus on noin 550 nm ja punaisen valon noin 700 nm.
Suunnilleen kahdeksan prosenttia miehistä ja alle prosentti naisista näkee värit poikkeavasti.
Kun valo kulkee pupillin eli mustuaisen kautta silmään, se osuu silmänpohjaan. Siinä oleva verkkokalvo sisältää valolle herkkiä aistinsoluja, joita kutsutaan sauva- ja tappisoluiksi.
Sauvasolut huomaavat liikkeen ja erottavat hahmon, sillä ne ovat erikoistuneet hämärässä näkemiseen. Tappisolujen tehtävänä on sen sijaan reagoida valon eri aallonpituuksiin, koska värinäkö perustuu niihin. Tappisolut muuttavat valoärsykkeet hermoimpulsseiksi, jotka kulkevat verkkokalvosta näköhermon kautta takaraivon näköaivokuorelle.
Tappisolut voidaan jakaa kolmeen ryhmään sen mukaan, minkä väriselle valolle ne ovat erityisen herkkiä. Värivaihtoehdot ovat punainen, vihreä ja sininen. Väriaistimus riippuu siitä, mitkä tappisolut ärtyvät. Kun punaiselle herkät tappisolut ärtyvät enemmän kuin vihreälle herkät, väri aistitaan punaiseksi. Kaikki havaittavat värit ja sävyt perustuvat siihen, kuinka kolmenlaiset tappisolut kulloinkin reagoivat valoon. Esimerkiksi keltaista nähdään silloin, kun sekä punaiselle että vihreälle herkät tappisolut ärtyvät voimakkaasti.
Tappisolujen tehtävänjaon taustalla ovat erilaiset reseptorit. Ne ovat valolle herkkiä proteiineja, jotka reagoivat vain tiettyihin valon aallonpituuksiin. Kun valo vaikuttaa proteiiniin, alkaa vilkas viestintä: aivoihin lähtee paljon aistitietoa ympäristöstä, ja sen pohjalta aivot pystyvät muodostamaan värikkään kuvan siitä.
Valoreseptoreiden valmistusta ohjaavat geenit sijaitsevat X-kromosomissa. Kun ohjausgeenit toimivat huonosti tai eivät toimi lainkaan, syntyy värihäiriö, joka ilmenee vaikkapa kyvyttömyytenä erottaa punaista ja vihreää. Käytännössä puutteellinen värinäkö johtuu siis siitä, että aivot eivät saa riittävästi aistitietoa silmistä.
Usein puhutaan värisokeudesta siinäkin tapauksessa, että tarkoitetaan puutteellista eikä täysin puuttuvaa värinäköä. Yleisin värihäiriö on vihersokeus (deuteranopia), joka johtuu siitä, että vihreään reagoiva tappisolutyyppi ei toimi normaalisti.
Punaisen aistimisen häiriötä kutsutaan protanomaliaksi, ja sen aiheuttaa punaiselle herkkien tappisolujen toimimattomuus tai huono toiminta. Harvinaisin värihäiriö on sinisokeus, tritanopia, joka vaikeuttaa paitsi sinisen ja vihreän myös keltaisen ja punaisen erottamista.
Tutkijat haluavat värittää kuvan
Normaalisti näkevän on vaikea kuvitella, millaiselta maailma näyttää ilman kaikkia värisävyjä. Useimmat värihäiriöt vaikuttavat kuitenkin vain vähän toimintakykyyn, eivätkä värinäön puutteet yleensä aiheuta suuria ongelmia arjessa. On kuitenkin ammatteja, joissa tarvitaan normaalia näköaistia. Esimerkiksi lentäjien näölle asetetaan vaatimuksia.
Värihäiriö voi olla tulevaisuudessa entistä harvemmin ammatinvalinnassa huomioon otettava asia. Vaikka perinnöllistä värisokeutta on pidetty pysyvänä ominaisuutena, jolle ei ole ollut mahdollista tehdä mitään, tutkijat ovat etsineet keinoja, joilla värinäkö voidaan normalisoida.
Saksalainen tutkimusryhmä selvitti vuonna 2020 mahdollisuuksia parantaa täydellinen värisokeus geenihoidolla, joka kohdistui kaikkien tappisolutyyppien toimintaan vaikuttavaan CNGA3:een. Lopputulosta pidettiin hyvänä, eikä vakavia haittoja tullut esiin.
Geenihoito on vasta kehitteillä. Värihäiriöstä kärsivä voi kuitenkin jo nyt saada apua erikoisvalmisteisista silmälaseista ja piilolinsseistä. Ne helpottavat punaisen ja vihreän erottamista suodattamalla valoa.
Sini-keltasokeille ei ole tarjolla vastaavia erikoislinssejä. Niille, jotka kaipaavat poikkeavan värinäkönsä normalisoivaa ratkaisua, täytyy malttaa odottaa geenihoitoa, joka lupaa näkymien muuttuvan värikkäämmiksi.