Näkö on erikoinen aisti. Useimmat ihmiset pitävät sitä tärkeimpänä aistinaan, ja näkövirheiden korjaamiseksi on kehitetty monenlaisia apukeinoja, kuten silmälaseja, piiilolinssejä ja leikkauksia.
Eläimistä vain kolmasosa näkee tarkasti. Toinen kolmasosa voi erottaa valon ja varjon toisistaan, ja kolmas kolmasosa on täysin sokeita. Silti silmät ovat evoluution historiassa verraten yleinen elin.
Luonnossa esiintyy yli sata erityyppistä silmää, jotka kaikki toimivat samalla periaatteella – aistinsoluissa toimivien valoherkkien molekyylien avulla. Sen sijaan silmien ulkomuoto ja käyttötarkoitus vaihtelevat huomattavasti.
1. Värikalvo eli iiris
Suonikalvon etuosa. Värillinen alue, jonka lihakset säätelevät mustuaisen kokoa.
2. Sarveiskalvo
Taittaa valoa siten, että se tarkentuu verkkokalvolle. Koska verisuonet puuttuvat, vauriot paranevat hitaasti.
3. Sädelihas
Lihas, jonka pienet syyt säätelevät silmän linssin muotoa. Kauas katseltaessa linssi venyy, niin että valon taittumiskulma pienenee. Lähelle katseltaessa linssistä tulee kuperampi.
4. Mustuainen
Värikalvossa oleva aukko, joka säätelee silmään pääsevän valon määrää laajenemalla ja supistumalla.
5. Linssi eli mykiö
Mustuaisen läpi tuleva valo osuu linssiin eli mykiöön. Se on kiinni pienissä lihassoluissa, joiden supistuessa ja rentoutuessa linssi muuttuu paksummaksi tai ohuemmaksi. Tällöin valo taittuu eri tavoin ja katse tarkentuu eri etäisyyksille.
6. Lasiainen
Silmä on täynnä kirkasta, hyytelömäistä ainetta, joka antaa silmälle muodon.
7. Verkkokalvo
Silmän sisäpintaa peittää näkösolujen eli sauvasolujen ja tappisolujen verkosto. Ne rekisteröivät valoa ja värejä ja muuttavat ne hermoimpulsseiksi.
8. Näköhermo
Kummastakin silmästä kulkee aivoihin noin miljoona hermosäiettä näköhermon kautta.
Silmät toimivat kuin antennit
Monilla sokeilla ja valoa aistivilla eläimillä näyttäisi olevan silmien aihiot, jotka eivät jostakin syystä ole kehittyneet sen pidemmälle. Tämän oletetaan johtuvan siitä, että näköaistin ylläpitäminen vaatii paljon energiaa ja monet lajit ovat luopuneet siitä ”säästösyistä”.
Silmistä ei myöskään ole suurta hyötyä, jos aivot eivät ole tarpeeksi kehittyneet tulkitsemaan silmien välittämiä ärsykkeitä.
Ihmisen silmät muistuttavat tavallaan antenneja, sillä niistä ei ole mitään hyötyä ilman televisiota, joka voi muuttaa signaalit televisio-ohjelmiksi. Samalla tavoin vasta aivot muodostavat silmien välittämästä informaatiosta kuvan kaikkine väreineen ja yksityiskohtineen.
Silmässä on kahdenlaisia aistinsoluja: sauva- (punaiset piikit) ja tappisoluja (ruskeat piikit). Valoherkät sauvasolut erottavat valon pimeästä. Tappisoluja on kolmea eri tyyppiä, jotka rekisteröivät joko punaista, vihreää tai sinistä valoa. Niistä muodostuu yhdessä kaikkia mahdollisia värejä, jotka värittävät sauvasolujen aivoille välittämät mustavalkoiset kuvat. Yöllä valon voimakkuus on vain alle miljoonasosa päivänvalosta. Silloin ihminen näkee paremmin, kun valo kulkeutuu tappisolujen sijaan ainoastaan valoherkempiin sauvasoluihin. Siksi värit erottuvat hyvin heikosti jos lainkaan.
Ihminen käyttää miltei puolet aivokapasiteetistaan näköaistimusten käsittelyyn ja tulkitsemiseen. Tulkinta on ratkaiseva vaihe, sillä silmien aivoihin lähettämä kuva on ylösalaisin ja siinä on reikä keskellä.
Reikä johtuu siitä, että silmässä on näköhermon ja verkkokalvon yhtymäkohdassa niin sanottu sokea piste, jossa ei ole lainkaan aistinsoluja.
Tämän puutteellisen kuvan perusteella aivot päättävät, mitä ne uskovat näkevänsä, ja täyttävät sokean pisteen jättämän aukon sen mukaan. Samalla ne kääntävät kuvan oikein päin.
Näkö on hyvin henkilökohtainen aisti, koska aivot ohjaavat sitä ihmisen kokemusten ja mielenkiinnon pohjalta. Siksi jokainen näkee kaiken omalla tavallaan.
Pilkkuja silmässä
Vaaleaa, tasaista taustaa, esimerkiksi taivasta, katseltaessa silmissä voi näkyä pieniä pilkkuja. Ne johtuvat pienistä sidekudoksen palasista, jotka kelluvat silmän sisällä hyytelömäisessä, läpikuultavassa lasiaisessa. Lasiaisesta 99 prosenttia on vettä ja loput sidekudosta.