Se pieni ero on poissa

Viimeisillä 200 metrillä Caster Semenya ratkaisi kilpailun edukseen pelätyllä pitkällä loppukirillään. Eteläafrikkalainen juoksija ylitti maaliviivan peräti kymmenen metriä ennen Burundin Francine Niyonsabaa. Kolmanneksi juoksussa tuli kaiken itsestään loppusuoralla puristanut Kenian Margaret Wambui.

Rio de Janeiron kesäolympialaissa 2016 naisten 800 metrin juoksun kulta-, hopea- ja pronssimitalistit eivät yllättäneet. Monet kilpailijat ja urheilutoimittajat olivat sitä mieltä, että palkinnot oli jaettu jo ennen lähtölaukausta.

Etenkin Semenya oli niin suuri etukäteissuosikki, että hänen voittoaan pidettiin yleisesti varmana – muusta syystä kuin muita ahkerammasta harjoittelusta tai dopingaineiden käytöstä.

Hänen etulyöntiasemalleen oli luonnollinen selitys: naisille poikkeuksellisen korkea veren testosteronitaso. Siksi mieliä askarrutti kysymys, onko Semenya edes ”oikea nainen”.

Vuosien varrella urheiluorganisaatiot ovat sekä tarkastaneet urheilijoiden sukupuolielimiä että analysoineet heidän sukupuolikromosomejaan selvittääkseen, ­voivatko he kilpailla naisina.
Tutkijoiden mukaan sukupuolielimet ja -kromosomit eivät kuitenkaan anna varauksetonta vastausta.

Samoin on mieshormoni testosteronin laita. Sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä miesten ja naisten välisten suorituskykyerojen syistä.

Viimeaikaisten tutkimusten ansiosta tiedetään, että testosteronitason ja urheilusaavutusten riippuvuussuhde ei ole selvä sen enempää miehillä kuin naisillakaan. Ehkei edes ole olemassa biologista perustetta, jonka avulla miehet ja naiset on mahdollista määrittää yksiselitteisesti.

Lue myös artikkeli ”Kuinka monta sukupuolia on?”

Mies menestyi loistavasti naisena

Samaan aikaan, kun yhdenvertaisuus lisääntyy ja sukupuolittavat käytännöt vähenevät yhteiskunnassa, urheilussa pidetään tiukasti yllä mies- ja naisjaottelua.

Monissa lajeissa vain miehillä olisi hyvät saumat menestymiseen, jos naiset kilpailisivat heitä vastaan. Esimerkiksi yleisurheilussa miesten suoritustaso on keskimäärin 9–12 prosenttia korkeampi kuin naisten. Kuitenkin tarkasteltaessa huippu-urheilua 80 vuoden ajalta huomataan, että miehiä ja naisia on yllättävän vaikea erottaa toisistaan.

Keskustelua siitä, kuinka ”miehekäs” naisurheilija voi tai saa olla, on käyty Berliinissä vuonna 1936 järjestetyistä kesäolympialaisista asti. Naisten korkeushyppykilpailussa isäntämaata Saksaa edusti 17-vuotias Dora Ratjen.

Tuolloin neljänneksi tullut nuori korkeushyppääjä onnistui kaksi vuotta myöhemmin voittamaan euroopanmestaruuden uudella maailmanennätystuloksella 167 senttiä.

Saavutus kuitenkin mitätöitiin jo seuraavana vuonna, kun lääkärintarkastuksessa todettiin, että Ratjenia on pidettävä sukupuolielinten perusteella miehenä.

Ratjenin tapaus oli harvinainen muttei ainutlaatuinen. Hänen jälkeensä alettiin epäillä, että naisurheilijoiden joukossa oli enemmänkin miehiä, jotka pyrkivät hyödyntämään ruumiillista kilpailuetuaan tavoitellessaan kultaa ja kunniaa.

Siksi Kansainvälinen olympiakomitea IOC päätti vuonna 1968 ottaa käyttöön urheilijoiden sukupuolitestit.

Aluksi naiskilpailijat joutuivat riisuuntumaan ja antamaan lääkärin tutkia sukupuolielimensä, mutta melko pian fyysinen tarkastus vaihtui poskesta raaputettavaan solunäytteeseen. Siitä analysoitiin urheilijan sukupuolikromosomit.

Urheiluorganisaatiot havahtuivat kuitenkin 1980-luvulla siihen, että kromosomitesti ei välttämättä kerro koko totuutta sukupuolesta.

Vaikka yleensä naisella on kaksi X-kromosomia ja miehellä X- ja Y-kromosomit, näin ei ole suinkaan aina. Joillakin on ainakin yksi ylimääräinen sukupuolikromosomi, joka monimutkaistaa sukupuolen määrittämistä.

Yhdistelmä voi olla esimerkiksi XXY, XYY tai XXYY. Joskus yhdistelmä tuo mukanaan fyysisiä tunnusmerkkejä, joskus taas ei.

Henkilö, jolla on epätavallinen sukupuolikromosomisto, voi olla jopa täysin tietämätön ominaisuudestaan. Atlantan kesäolympialaisissa vuonna 1996 kahdeksan naista ”hylättiin” kromosomitestissä, mutta lopulta ketään heistä ei kielletty kilpailemasta fyysisen tarkastuksen jälkeen.

Rutiinitestauksesta luovuttiin vuonna 1999, ja sittemmin sukupuolen selvittämiseen on ryhdytty vain, kun sitä on pidetty aiheellisena epäilysten hälventämiseksi.

Kromosomitestistä urheilun alalla saadut kokemukset osoittavat, kuinka vaikeaa on soveltaa yleistä biologista sukupuolimääritelmää yksittäisiin yksilöihin.

Se, että miesten ja naisten välillä on yleistettäviä eroja, ei tarkoita, että sukupuolet ovat erotettavissa yleispätevästi. On olemassa harmaa vyöhyke, jonne sijoittuvilla henkilöillä voi olla sekä miehen että naisen tyyppipiirteitä esimerkiksi sukupuolielinten osalta.

He ovat siten intersukupuolisia. Ilmauksella viitataan biologisiin sukupuolisiin ominaisuuksiin, eikä se siis sano mitään henkilön kokemasta sukupuoli-identiteetistä.

Intersukupuolisten ihmisten määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Vaikka objektiivinen rajanveto miehen, naisen ja intersukupuolisen välillä on vaikeaa, on päädytty eri perusteilla arvioon, että intersukupuolisten osuus vaihtelee 0,05:stä yhteen prosenttiin.

Tytöllä on kivekset vatsaontelossa

Vanhastaan estrogeenia on kutsuttu naishormoniksi ja testosteronia mieshormoniksi, sillä naisilla on normaalisti enemmän ensimmäistä ja miehillä toista.

Totuus on kuitenkin, että kaikki tuottavat kumpaakin.
Sikiövaiheessa testosteronilla on suuri merkitys sille, mitkä sukupuolipiirteet syntyvä lapsi saa. Jos sikiöllä on Y-kromosomi, tietty geeni, SRY, huolehtii siitä, että syntyy TDF-hormonia, joka saa sukupuolirauhaset kehittymään kiveksiksi. Jos näin ei tapahdu, niistä muodostuvat munasarjat.

Kun sikiön kivekset ovat kehittyneet kuuden seitsemän viikon jälkeen, ne alkavat tuottaa testosteronia, joka ohjaa sukupuolista kehitystä miehiseen suuntaan. Joissakin tapauksissa korkea testosteronitaso ei riitä takaamaan kehitystä yksiselitteisesti miespuoliseksi yksilöksi siksi, että sikiön solut eivät reagoi normaalisti hormoniin.

Ilmiötä nimitetään androgeeni-insensitiivisyysoireyhtymäksi tai lyhyemmin AIS:ksi.

Lääketieteessä erotetaan kolme AIS:n astetta. Lievimmässä muodossa herkkyys testosteronille on pienentynyt vain hieman. Sukupuolielimet kehittyvät siten miehiseen suuntaan, ja sukupuoleksi todetaan yleensä mies.

Murrosiässä parta alkaa kasvaa ja ruumiinrakenne miehistyy, mutta siittiöiden tuotanto jää heikoksi. Sen sijaan AIS:n osittaisessa muodossa sikiölle muodostuvat osaksi miehen, osaksi naisen sukupuolielimet, ja sukupuoli on määritettävissä kummaksi tahansa.

AIS:n täydellisessä muodossa herkkyys testosteronille on puolestaan pienentynyt niin paljon, että ulkoiset sukupuolielimet kehittyvät naisellisiksi, vaikka vatsaontelossa on kivekset. Sukupuoleksi määritetään tässä tapauksessa nainen.

Rion olympialaisissa naisten 800 metrin juoksussa hopeaa ja pronssia voittaneet Niyonsaba ja Wambui ovat AIS-yksilöitä, joilla on XY-kromosomit. He ovat siis naisia, joilla on miehiset sukupuolikromosomit. Sitä, onko kultamitalisti Semenya samanlainen, voidaan vain arvailla, sillä hänen sukupuolikromosomejaan ei ole julkistettu.

Miehen lihaksille paljon happea

Testosteronilla ja herkkyydellä sille on merkitystä muulloinkin kuin sikiönkehityksen aikana. Hormoni vaikuttaa myös aikuisiällä sukupuolesta riippumatta.

Miesten korkeammasta testosteronitasosta seuraa, että he saavat enemmän lihasmassaa – etenkin lyhyitä lihassyitä, jotka ovat keskeisiä räjähtävissä voimainponnistuksissa.

Lisäksi miehillä on yleensä vahvempi luusto, suurempi sydän, joka pystyy kierrättämään rivakasti verta, ja enemmän punasoluja. Miehen elimistö kykeneekin kuljettamaan lihaksille enemmän happea kuin naisen.

Vaikutusten takia testosteronia on käytetty sekä dopingaineena että nuorennuslääkkeenä.

Tutkimustulosten mukaan hormoni ei ole kuitenkaan sellainen eliksiiri, jollaiseksi sitä luullaan. Vuonna 2016 Yhdysvaltojen terveysviranomaisten julkistama laaja The TTrials-selvitys antoi ymmärtää, ettei ikääntyvien miesten kannata käyttää hormonilisää.

Tutkijat tekivät sen päätelmän, että nuorilla miehillä korkea testosteronitaso voi vaikuttaa merkittävästi fyysiseen suorituskykyyn, mutta vastaava testosteronipitoisuus ei tehoa samalla tavalla ikämiehiin. Myöskään naiset eivät välttämättä saa fyysistä hyötyä normaalia korkeammasta testosteronitasosta.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto World Athletics käyttää nimenomaan testosteronitasoa kriteerinä arvioidessaan, kuka voi kilpailla naisena.

Naisten viitevälinä pidetään 0,12–1,79 nanomoolia testosteronia litrassa verta, kun taas miehillä viitearvot sijoittuvat 7,7:n ja 29,4:n haarukkaan.

Vuonna 2018 yleisurheiluliitto määritti naisten raja-arvoksi viisi nanomoolia testosteronia verilitraa kohti 400:n, 800:n ja 1 500 metrin juoksukilpailuissa. Urheilijoiden pitää pystyä osoittamaan, että he eivät ole ylittäneet rajaa puoleen vuoteen ennen kilpailua – vaikka sitten hormonilääkityksen ansiosta.

Eteläafrikkalaisella olympiavoittajalla Caster Semenyalla on luonnostaan korkea testosteronitaso, mutta hän ei suostu laskemaan sitä. Hän valitti vuonna 2019 Urheilun kansainväliseen vetoomustuomioistuimeen (CAS).

Etelä-Afrikan yleisurheiluliiton tukemana Semenya esitti, että säännöt ovat epätieteellisiä, epäeettisiä ja syrjiviä.

Tuomioistuin piti sääntöjä syrjivinä siksi, että ne koskevat vain naisia – ja vieläpä vain pientä osaa heistä. Siitä huolimatta CAS totesi raja-arvon hyväksyttäväksi tieteellisen tiedon perusteella: tutkimukset osoittavat, että testosteronilla voi parantaa suorituskykyä.

Hormonista kahdenlaisia tuloksia

Monet tutkijat ovat nykyään sitä mieltä, että Kansainvälisen yleisurheiluliiton ajattelutapa on hataralla pohjalla.

Siinä nimittäin käytetään miesten ja naisten testosteronitason ja suorituskyvyn eroa perusteluna oletukselle, että naisten välisellä testosteronimäärän vaihtelulla on yhtä suuri merkitys, vaikkei näyttöä kriitikkojen mukaan ole.

Nykykäytäntöä ovat arvostelleet erityisesti antropologi Katrina Karkazis ja sukupuolentutkimuksen professori Rebecca Jordan-Young Yhdysvalloista.

He julkaisivat yhdessä vuonna 2019 Testosterone: An Unauthorized Biography -nimisen kirjan, jossa he kyseenalaistavat vallalla olevan käsityksen ihmisten jakautumisesta ”biologisen sukupuolen” mukaan miehiin ja naisiin.

”Sukupuoli ei ole niin yksioikoinen asia kuin luullaan. Kehossa on monenlaisia sukupuolimerkkejä – kromosomeja, hormonipitoisuuksia ja sukupuolielimiä – ja niistä on enemmän kuin kaksi versiota.

Mikään tekijä ei ole ratkaiseva, joten poikkeuksia esiintyy aina. Ei löydy yhtä ainoaa biologista perustetta, jolla jokainen voidaan luokitella mieheksi tai naiseksi”, toteaa Karkazis.

Karkazis ja Jordan-Young katsovat, että se aineisto, jonka yleisurheiluliitto on esittänyt raja-arvon tueksi, itse asiassa puhuu päätöstä vastaan.

Esimerkiksi tutkimus, johon osallistui 52 nuorta huipputason painonnostajaa, osoitti, että miesten testoste­ronimäärä ja suorituskyky eivät olleet riippuvuussuhteessa – toisin kuin naisilla, mutta päinvastoin kuin oletettiin.

Ne naiset, joilla oli matala testosteronitaso, olivat keskimäärin vahvempia. Toisessa, juoksulajeja koskevassa, tutkimuksessa puolestaan kävi ilmi, että kolmella matkalla 11:stä nopeimpia olivat ne naiset, joilla oli pienin veren testosteronipitoisuus.

Mukana oli myös oikeana testosteronilajina pidetty 100 metrin juoksu, joka vaatii räjähtävää voimaa. Tutkimus paljasti kuitenkin, että matalimmilla testosteronitasoilla matka rynnistettiin viisi prosenttia nopeammin kuin korkeimmilla.

Tutkimus paljasti kuitenkin, että matalimmilla testosteronitasoilla matka rynnistettiin viisi prosenttia nopeammin kuin korkeimmilla.

Ruotsalaistutkimus kertoo tosin päinvastaista. Karoliinisen instituutin tutkijat totesivat lokakuussa 2019, että naisilla testosteronilisä parantaa kestävyyttä ja kasvattaa lihasmassaa.

Tutkimukseen osallistui 48 tervettä 18–35-vuotiasta naista, jotka jaettiin kahteen ryhmään. Toisen jäsenet saivat kymmenen viikkoa ylimääräistä testosteronia, joka nosti sen tason 0,9:stä nanomoolista litraa kohti 4,3:een.

Tänä aikana koehenkilöt tekivät erilaisia harjoitteita. Etenkin juokseminen uuvuksiin paljasti hormoni­lisän tehon: sen ansiosta kestävyys parani huomattavasti enemmän lumelääkettä saaneisiin vertailuryhmän jäseniin verrattuna.

Tulos ei kuitenkaan pane pistettä keskustelulle siitä, kuinka paljon naiset, joilla on luonnostaan korkea testosteronitaso, hyötyvät ominaisuudestaan kilpaurheilussa. Siinä tapauksessa, että veren suureen testosteronipitoisuuteen liittyy pienentynyt herkkyys hormonille niin kuin AIS-yksilöillä, merkittävää etua ei pitäisi syntyä. Vääntö testosteronin osuudesta ”naisellisuudessa” ja ”miehekkyydessä” jatkunee siis pitkään.

3-vuotiaalla sukupuoli-identiteetti

On ilmeistä, ettei ihmisiä voida jakaa miehiin, naisiin ja intersukupuolisiin pelkästään testosteronitason perusteella.

”Biologisen sukupuolen” määritys ei onnistuessaankaan kerro mitään yksilön sukupuoli-identiteetistä. Se on henkilökohtainen käsitys tai kokemus, joka on syntynyt useiden eri tekijöiden vuorovaikutuksen tuloksena.

Valtaosa tutkijoista on asettunut sille kannalle, että sukupuoli-identiteetti kehittyy kolmanteen ikävuoteen mennessä perimän ja ympäristön muovaamana.

Vielä ei kuitenkaan tiedetä, mikä osuus biologi­silla ja sosiaalisilla tekijöillä on. Esimerkiksi transsukupuolisilla henkilöillä fyysiset sukupuolipiirteet eivät vastaa sukupuoli-identiteettiä, vaan ne ovat alisteisia joillekin tuntemattomille tekijöille.

Osa tutkijoista, kuten Katrina Karkazis, katsoo, että olisi oikeudenmukaisempaa antaa urheilijoiden valita sukupuoli-identiteettinsä pohjalta, kilpailevatko he miehinä vai naisina.

Ajatus ei kuitenkaan uppoa urheilupäättäjiin, jotka haluavat jaon perustuvan objektiivisiin kriteereihin.

Pyrkimys biologisen sukupuolen määritykseen saa osakseen kannatusta urheilumaailmassa, vaikka siinä piilee paradoksi: valioyksilöt ovat aina hyödyntäneet huipulle päästäkseen synnynnäisiä ominaisuuksiaan, olivatpa ne sitten poikkeuksellisen nopeita reaktioita, pitkiä raajoja tai vahvoja lihaksia.

Olympiavoittaja Caster Semenya on pukenut saman ajatuksen sanoiksi näin: ”Kaikki meistä ovat erilaisia, ja saattaa tosiaan olla niin, että minulla on jokin vahvuus. Entä sitten?”

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 2020.