Jumissa viisi päivää

Seuraavassa hetkessä lohkare osui hänen oikeaan käteensä ja painoi sen kallioseinää vasten. Hetken lohkare liukui alaspäin seinää pitkin vetäen kättä mukanaan.

Sitten kivi ja käsi pysähtyivät kiilauduttuaan tiiviisti kuilun seinämien väliin noin 1,20 metrin korkeudelle rotkon pohjasta. Ralston yritti vetää kättä kiven alta, mutta se ei hievahtanutkaan.

Hieman aiemmin lohkare oli vielä ollut Ralstonin askelkivi, kun hän oli kiipeillyt ylempänä rotkossa. Tottuneesti hän oli astunut seinämien väliin kiilautuneen kallionlohkareen päälle ja oli saanut siitä kätevän välietapin matkallaan kohti rotkon pohjaa.

Kivi oli kuitenkin lähtenyt liikkeelle. Ralston oli nipin napin ehtinyt loikkaamaan kiven päältä pohjalle, mutta lohkare lähti valumaan perässä.

Nyt jumiin jäänyt Ralston joutui katselemaan kallioseinämiä, jotka kohosivat pystysuoraan kohti korkealla kajastavaa ohutta taivaankaistaletta. Seuraavien 127 tunnin ajan se oli hänen koko maailmansa.

1. päivä, 26. huhtikuuta klo 14.45: ## Ralston oli ollut vankina rotkossa 45 minuuttia

Ralston oli tottunut pitämään päänsä kylmänä vaikeissa paikoissa.

Jo lapsena, kun hän oli käynyt vanhempiensa kanssa hiihtoretkillä, hän oli rakastanut luonnossa liikkumista. Ajan myötä seikkailuista oli tullut yhä hurjempia. Vuori­kiipeily jään ja lumen keskellä, yölliset purjehdukset koskissa ja karhun kohtaaminen olivat Ralstonilla jo onnellisesti takana.

Nyt Ralston katseli, miten hänen kätensä jäi kivenlohkareen ja kallioseinän väliin. Ranteen paksuus oli vain kuudesosa tavallisesta.

Ellei kädessä olisi luita, se olisi aivan litteä, hän totesi. Näkyvissä ollut käden osa oli valkoinen, koska verenkierto oli estynyt, eikä käsi siten ollut enää yhteydessä muuhun elimistöön.

1. päivä, klo 15.28: ## Ralston ei ollut puhunut aikeistaan kenellekään. Häntä ei kaivattaisi ennen maanantaita, kun hän ei tulisi töihin.

Mielessään Ralston kävi läpi varusteitaan: noin 350 millilitraa vettä ja kaksi burritoa, kiipeilyvälineitä, otsalamppu ja yleistyökalu, johon sisältyi kaksi veistä ja pihdit.

Koska kukaan ei tiennyt, mihin hän oli lähtenyt, ja keskimääräinen elinaika erämaassa ilman vettä on kaksi kolme päivää, hän arvioi, että hänellä oli suurempi mahdollisuus päästä irti kuin tulla löydetyksi.

Hän kaivoi yleistyökalun repusta ja alkoi hakata kiveä. Hän iski työkalua lohkareeseen minuuttien ajan, mutta siihen ei tullut pienintäkään koloa.

2. päivä klo 13: ## Ralston yritti tehdä taljan kiipeilyköydestä ja -valjaista nostaakseen kiveä. Yritys ei onnistunut.

Vaikka jano oli kova, Ralston oli päättänyt juoda vain kulauksen puolentoista tunnin välein.

Erämaa oli hiljainen, mutta äkkiä hän kuuli ihmisten ääniä. Ralston pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan.

Puheen äänet ja kenkien kopina hiekkakiviin olivat etäisiä ja epämääräisiä, mutta joku oli lähistöllä. ”APUA”, Ralston huusi ja pidätti hengitystään. Hiljaisuus. Hän huusi uudelleen. Ääni värisi pelosta ja kiihtymyksestä, mutta vastausta ei kuulunut.

Erämaa oli hiljainen, mutta äkkiä hän kuuli ihmisten ääniä. Ralston pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan. Puheen äänet ja kenkien kopina hiekkakiviin olivat etäisiä ja epämääräisiä, mutta joku oli lähistöllä. ”APUA”, Ralston huusi ja pidätti hengitystään. Hiljaisuus. Hän huusi uudelleen. Ääni värisi pelosta ja kiihtymyksestä, mutta vastausta ei kuulunut.

Kun hän tajusi tilanteen, se oli kuin kova isku vatsaan. Ääni ei ollut ihmisen vaan erämaan pikkujyrsijän.

Kengururotta oli rakentanut pesän kallioon hänen yläpuolelleen. Hän kallisti päätään ja näki hännän katoavan kallionkoloon.

Ralston päätti huutaa apua vain kerran päivässä. Hän ei kestänyt enempää äänensä epätoivoa.

2. päivä Klo 15: ## Ralston oli varma, että hän kuolisi, ennen kuin kukaan löytäisi hänet.

Ralston hivutti repun selästään ja poimi esiin pienen video­kameran, jolla hän oli aikonut kuvata retkeään.

Kamera mahtui hänen kouraansa. Hän painoi tallennusnappia ja alkoi puhua:

”Kello on viisi minuuttia yli kolme sunnuntaina. Olen ollut nyt jumissa 24 tuntia täällä Blue John Canyonissa Big Dropiksi kutsutun paikan yläpuolella. Nimeni on Aron Ralston. Vanhempani ovat Donna ja Larry Ralston, ja he asuvat Englewoodissa Coloradossa. Voisiko tämän löytäjä ystävällisesti yrittää toimittaa videon heille”

Näytöllä hän näki oman kuvansa. Silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän ei ollut syönyt vuorokauteen ja oli juonut vain joitakin kulauksia vettä.

3. päivä: ## Ralston yritti leikata kätensä irti mutta luovutti tajutessaan, ettei taskuveitsellä voisi sahata luita poikki.

”Sinun on pakko leikata kätesi irti.” Ajatus oli käynyt Ralstonin mielessä jo monesti, mutta toimenpide alkoi tuntua väistämättömältä, kun hän kuvasi videokameralla kättään.

Hän ei voinut olla huomaamatta, että iho oli epätavallisen kalpea. Pian käsi alkaisi mädäntyä.

Ralstonia inhotti ajatus itsensä leikkaamisesta, ja hän pelkäsi verenhukkaa.

Hänen autonsa oli lähes 12 kilometrin päässä, eikä hän ollut varma, pystyisikö hän ajamaan yhdellä kädellä.

Oli suuri riski, että verenhukka olisi sitä ennen jo yli 30 prosenttia, mihin hän saattaisi kuolla. Ralston päätti silti kokeilla.

Hän irrotti juomasäiliön letkun ja sitoi sen olkavartensa ympärille suonenpuristimeksi. Hän näki käsivartensa ja ranteensa muuttuvan valkoisiksi, kun taas kyynärpään tienoilla iho hohti tummanpunaisena verenkertymän takia.

Hän kokosi kaiken tahdonvoimansa ja upotti veitsen ihoon, mutta hänen rohkeutensa petti. Ihoon jäi vain joitakin punaisia raitoja.

Aie oli muutenkin hyödytön. Hän joutuisi rehkimään, jotta saisi edes ihon rikki. Luita hän ei saisi mitenkään sahattua poikki.

4. päivä: ## Keskiyöllä Ralstonilla oli jäljellä noin puoli desilitraa vettä, mutta hän tunsi voimiensa ehtyvän. Kuivuus kirveli.

Ralstonin kurkkua ja silmiä, ja iho oli veltto. Hän ei ollut nukkunut kolmeen päivään.

Hän paleli eikä voinut enää luottaa aisteihinsa. Ajantaju oli kadonnut. Hän hallitsi enää vain aikataulua, jonka mukaan hän joi vettä.

Edellispäivänä hän oli virtsannut ensimmäistä kertaa jumiin jäämisensä jälkeen. Varmuuden vuoksi hän oli säästänyt kellanruskean nesteen, jota hän nyt päätti maistaa.

Hän päätteli, että oli parempi kokeilla sitä, kun vettä oli vielä jäljellä nestetasapainon palauttamiseksi, jos myrkyt saisivat hänet oksentamaan. Hän joi kulauksen. Se ei ollut niin pahaa kuin hän oli olettanut.

Yöilma oli viilentänyt nesteen noin 15-asteiseksi, ja osa kuona-aineista oli painunut pohjalle ruskehtavaksi sakaksi.

Ralston oli nyt syönyt viimeisen burritonsa ja juonut kaiken veden. Kolmen päivän aikana hän oli saanut yhteensä 500 kilokaloria, kymmenesosan normaalista, ja hän oli hyvin heikkona.

Viimeisten parin päivän ajan Ralston oli nähnyt harhoja juomista, ja nyt hän tunsi pitkiä aikoja olevansa oman ruumiinsa ulkopuolella.

Kaikki hänen kokemansa oli hyvin todentuntuista. Hän tunsi, maistoi ja haistoi kaiken.

Yöllä ystävä tuli hakemaan häntä ja ohjasi häntä kuilun kallioseinämien vierellä, kunnes he tulivat ovelle, joka äkkiä avautui. Sen takana oli olohuone. Sohvilla ja nojatuoleissa lekotteli Ralstonin ystäviä, ja tunnelma oli hilpeä.

Kukaan ei kuitenkaan tuntunut todelliselta. Kuin hänen ajatuksensa lukien kaikki nostivat yhtaikaa katseensa ja vastasivat: ”Olemme täällä, kun tarvitset meitä. Kun olet valmis, muutumme todellisiksi.”

Ralston heräsi täristen kylmästä ja uupumuksesta.

5. päivä klo 23: ## Päivän korkein lämpötila oli tuskin 14 astetta. Ralston tiesi, että edessä oli rankka yö.

Ralston oli varma, että seuraava päivä olisi hänen viimeisensä.

Hän valmistautui kuolemaan. Hän oli jättänyt videolla hyvästit ystävilleen ja laatinut luettelon niistä, joiden toivoi kantavan hänen arkkuaan.

Kun kello lähestyi puoltayötä, hän kaiversi veitsellä kallioon suurin kirjaimin nimensä: ”ARON”, ja sen perään syntymäkuukautensa ja -vuotensa ”OCT 75” sekä ”APR 03”.

Nimensä päälle hän lisäsi ”Lepää rauhassa” vakuuttuneena siitä, ettei hän eläisi yön yli.

6. päivä klo 10: ##Ralston oli ollut 120 tuntia vailla unta.

Hän ei enää jaksanut pitää päätään pystyssä. Se lepäsi kallioseinää vasten tai retkahti eteen rinnan päälle.

Viime päivinä hän oli aina silloin tällöin yrittänyt hakata kalliota veitsellään. Hän tiesi, että yritys oli hyödytön, mutta se antoi hänelle edes jotain tekemistä. Pienet kivenpirstaleet lentelivät hänen ympärillään ja laskeutuivat juuttuneen käden päälle.

Ralston käänsi veitsen ja pyyhki sen hamarapuolella kivenpirstaleita iholta.

Hetken hän oli varomaton ja raapaisi terällä käsivarttaan. Iho kuoriutui irti, minkä Ralston huomasi inhoten. Varovasti hän pisti veitsellä ihoa, ja kuului epämiellyttävä pihaus.

Bakteerit olivat muodostaneet kaasuja ihon alla, ja tunnistettava mätänemisen löyhkä pisteli hänen sieraimiaan.

Raivon ja pakokauhun sekoitus valtasi Ralstonin. ”Tuo ei ole osa minua. Se on jätettä.” Lauseet pyörivät hänen päässään, kun hän epätoivoisesti repi ja kiskoi itseään irti elottomasta kädestä.

Yhtäkkiä hän huomasi käden taipuvan luonnottomaan asentoon, ja saman tien hän tajusi, mitä hänen tuli tehdä. Jos hän murtaisi käsivarren luut, hän välttäisi ongelmat, joita luiden poikki sahaamiseen liittyi. Siten hän voisi amputoida käden.

Kuin maanisen kohtauksen vallassa Ralston heittäytyi hankkeeseensa.

Hän ryömi kyyryssä kiven alle ja tunsi, miten oikea käsi vääntyi yhä enemmän. ”Kovemmin! Kovemmin!” hän lietsoi itseään, kunnes kuului pamahdus värttinäluun katketessa.

Hien virratessa kasvoilla hän toisti liikkeen, kunnes myös kyynärluu meni poikki. Nyt käsivarsi pääsi kiertymään akselinsa ympäri. Ralston tarttui veitseen ja sahasi poikki vuorotellen ihon, lihakset, jänteet ja verisuonet.

Aines oli niin sitkeää, että hänen oli toistettava toimenpiteiden sarja useita kertoja. ”Tartu, purista, väännä, kisko”, hän hoki itselleen.

Hermot olivat hänen silmissään kuin ohutta, kiharaista pastaa. Hän venytti niitä kuin kitarankieliä, kunnes ne katkesivat ja aiheuttivat kipuaallon kuin käsi olisi työnnetty kuumaan laavaan.

Hän nieli tuskansa ja jatkoi ihon sahaamista kallioseinää vasten kuin leikkuulaudalla. Kun hän huomasi veitsen osuvan kiveen, hän tunsi adrenaliinin syöksähtävän kehoonsa.

Käsi kehitellyssä kantositeessä Ralston lähti hoipertelemaan rotkon halki. Aina vettä nähdessään hän pysähtyi juomaan. Verta tippui kädestä jatkuvasti. Käveltyään lähes 10 kilometriä hän näki kolme ihmistä polulla.

”APUA!” Tällä kertaa he olivat todellisia ja juoksivat häntä kohti.