Elimistö jatkaa elämistä kuoleman jälkeen

Syylliseksi epäiltiin lasten isäpuolta Kevin Nealia, joka oli poliisin vanha tuttu, mutta hänellä oli rikollisen menneisyytensä ansiosta alibi melkein koko ajalle.

Kun Cody ja India olivat olleet kadoksissa 19 päivää, Neal joutui telkien taakse pahoinpitelyn vuoksi. Sen jälkeen Neal oli sataprosenttisen varmasti 40 päivää muualla kuin rikospaikalla.

Jotta Neal voitaisiin tuomita lasten taposta tai murhasta, poliisin täytyi todistaa, että he olivat kuolleet ennen heinäkuun 28. päivää, jolloin hänet vietiin vankilaan.

Poliisi pyysi apua tiedeyhteisöltä, ja biologi Neal Haskell tarjoutui auttamaan. Häntä kiinnosti surmattujen kuolemaa enemmän ruumiiden elämä.

Haskellin tekemä selvitystyö ratkaisi jutun – ja kelpasi muille malliksi. Sittemmin monet tutkijat ovat paneutuneet perusteellisesti kammottavaan tutkimuskohteeseen.

Viimeaikaiset kokeet ovatkin paljastaneet, että kuolleiden ruumiit kuhisevat elämää ja voivat antaa mahdollisuuden tarkkailla monenlaisia elonmerkkejä aivotoiminnasta aina geenien aktivoitumiseen ja raajojen liikkeisiin asti.

Aivoissa vyöryy aalto

Kuolemansyyntutkinta on mullistunut viime vuosikymmeninä.

Tutkijat ovat saaneet uusia keinoja analysoida valvontakameroiden videoita, herättää kuolleita uudelleen henkiin 3D-tietokonemalleina sekä eritellä kemiallisia yhdisteitä ja mitättömiä dna-jälkiä.

Kehityksen ansiosta kuolemansyyntutkinta voi antaa poliisille paljon enemmän ja paljon tarkempaa tietoa rikoksesta, uhrista ja rikoksentekijästä kuin aikaisemmin.

Voimakkaasti kehittyviin oikeuslääketieteen aloihin kuuluu nykyään ruumiin hajoamisprosessin tutkimus.

Se keskittyy selvittämään, mitä ihmisjäännöksille tapahtuu kuoleman jälkeen. Tutkijat tietävät jo nyt, että tapahtumasarja ei ole niin yksinkertainen ja suoraviivainen kuin usein luullaan.

Kun sydän lakkaa lyömästä, solut eivät saa enää happea eivätkä voi siten tuottaa energiaa.

Tilanne on erityisen kriittinen aivojen hermosoluille, mutta ne eivät kuole taistelematta. Hermosolujen kuolinkamppailussa viimeinen sähkötoiminnan ryöppy syntyy vastaa monen minuutin päästä.

Vuonna 2018 saksalainen neurologi Jens Dreier tutki ensimmäisenä ilmiön esiintymistä ihmisruumiissa. Hän mittasi aivotoiminnan yhdeksältä henkilöltä, jotka olivat saaneet hengenvaarallisen aivovamman ja joilla oli elvytyskielto.

Toisin sanoen he olivat kuolemaisillaan. Dreier asetti omaisten ja lääkäreiden luvalla kuolevien aivoihin elektrodeja, joilla hän pystyi mittaamaan hermosolujen sähköimpulsseja eli viestintää kuolinhetkellä ja sen jälkeen.

Määritys paljasti, että hermosolut kaikkialla aivoissa reagoivat hapenpuutteeseen lopettamalla kaiken sähkötoiminnan ja vaipumalla näin eräänlaiseen lepotilaan.

Solut eivät kuitenkaan kuole, vaan ne ilmeisesti yrittävät säästää voimavarojaan sen varalta, että verenkierto normalisoituu ja ne voivat jälleen aktivoitua.

Asia on ollut tiedossa jo vuosia, ja se laskee elvytyksen perustan: kun sydän yhtäkkiä pysähtyy, kannattaa ehdottomasti koettaa saada se lyömään keinolla millä hyvänsä ja näin pelastaa henki.

Dreierin mittaukset osoittivat kuitenkin, että aivojen läpi vyöryy sähköisen kaaoksen aalto noin kolmen minuutin kuluttua sydämenpysähdyksestä.

Eturintamassa sähköisesti varautuneet ionit virtaavat hermosoluihin tavalla, joka muistuttaa hermosolujen normaalin viestinnän takana olevaa prosessia.

Yleensä hermosolut latautuvat nopeasti uudelleen voidakseen lähettää seuraavan viestin, mutta kuolinkamppailussa näin ei käy.

Kun aalto on kulkenut aivojen poikki 10–30 minuutissa, hermosolut ovat hyvin kriittisessä tilassa kykenemättöminä lähettämään hermoimpulsseja, joista ihminen on eläessään täysin riippuvainen.

Eturintaman kuljettua henkilön selviytymismahdollisuudet ovat minimaaliset. Tutkimalla ilmiötä lisää saatetaan ehkä löytää keinoja, joilla aaltoa voidaan jarruttaa ja näin antaa elvyttämiselle lisää aikaa.

Geenit toimivat monta päivää

Puolen tunnin kuluttua kuolemasta aivot ovat lopullisesti elottomat ja koko ruumis kärsii hapenpuutteesta. Silti osa kudosten soluista sinnittelee.

Siksi syntyy paradoksaalinen tilanne, jossa ihminen voidaan julistaa kuolleeksi, vaikka valtaosa hänen soluistaan on yhä elossa.

Hyvin tukalaan asemaan joutuneet solut tekevät kaikkensa pelastaakseen itsensä, ja vuonna 2016 yhdysvaltalainen molekyylibiologi Peter Noble onnistui selvittämään, mitä niissä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Noble teki kokeita kuolleista hiiristä eri aikoina otetuilla kudosnäytteillä.

Hän erotti näistä rna-molekyylejä, joita syntyy aktiivisista geeneistä, ja määritti dna-sirun avulla, mitkä geenit toimivat vielä tunteja kuoleman jälkeen.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että ruumiin solut aktivoivat ensimmäisen kuoleman jälkeisen tunnin aikana geenejä, jotka voivat korjata kudosvaurioita tai pitää yllä solujen biokemiallista miljöötä.

Yllätyksekseen Noble totesi, että solut sytyttävät myös geenejä, jotka ovat muutoin aktiivisia ainoastaan sikiökaudella.

Noble pitää tätä biologisesti perusteltuna: sikiössä yksittäiset solut eivät ole vielä saaneet lopullista tehtäväänsä, joka voi olla vaikka silmän verkkokalvon valoherkkänä soluna tai haiman insuliinia tuottavana soluna toimiminen.

Ruumiissa vallitsevassa kaaoksessa solujen toiminnot ovat merkityksettömiä, ja siksi solut palaavat sikiökaudelle, jolloin niillä ei vielä ollut tarkasti määrättyä tehtävää.

Kyseisten geenien toiminta jatkuu vilkkaana kuoleman jälkeen 12 tunnin ajan, ja muu perimä seuraa mukana, kun solut yrittävät suojella proteiinejaan ja rasvakalvojaan.

Lopulta solut kuitenkin antavat periksi ja aktivoivat itsemurhageeninsä, jotka lopettavat kärsimykset. Kahden vuorokauden kuluttua muut perintötekijät ovat pääasiassa jo sammuneet.

Noblen mukaan kuoleman jälkeisestä geenitoiminnasta piirtyi esiin aikajärjestys. Siitä voi tulla tärkeä työkalu niille rikostutkijoille, jotka yrittävät määrittää kuolinajan jälkikäteen.

Bakteerit alkavat rehottaa

Peter Noblen esittämästä geenitoiminnan kaavasta ei olisi ollut apua Cody ja India Smithin kuoleman tutkinnassa, koska heidän ruumiinsa löydettiin niin myöhään.

Henkirikoksen selvittämisen kannalta olikin hyvä, että ihmisen jäännöksissä on eloa paria päivää pitempään.

Sen jälkeen, kun vainajan omat solut ovat menettäneet pelin, kenttä on vapaa vieraille soluille.

Ihmiskehossa elää koko elämän läpi noin 40 biljoonaa bakteeria, ja kun kudokset alkavat tuhoutua, bakteerit pääsevät leviämään elinympäristöstään, kuten suolistosta, esimerkiksi sydämeen, maksaan ja aivoihin.

Vuonna 2016 mikrobiologi Gulnaz Javan kartoitti bakteerien liikkeitä 27 ruumiissa, jotka olivat 3,5 tunnista kymmeneen päivään vanhoja.

Kartoitus paljasti bakteerien syrjäyttävän toisiaan kaavamaisesti tietyssä aikajärjestyksessä.

Lactobacillus-suvun lajit viihtyvät parhaiten, kun happea on tarjolla, ja niitä esiintyy runsaasti ensimmäisen vuorokauden aikana.

Sitä mukaa kuin bakteerien määrä kasvaa ja happipitoisuus pienenee, Clostridium-lajit runsastuvat, sillä ne eivät kaipaa happea kasvaessaan.

Javan ja hänen kollegansa selvittivät 30 erilaisen bakteerin esiintymistä sisäelimissä ja totesivat muun muassa, että jokaisessa elimessä tapahtuu omanlaisensa bakteerivalloitus.

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä miesten ruumiissa bakteerit jylläävät eri tavalla kuin naisten ruumiissa. Naisvainajissa vahvoilla ovat Pseudomonas- ja Clostridiales-suvut, kun taas Clostridium ja Streptococcus ovat mieltyneet miehiin.

Bakteerijakauman kehittymistä kuvaava kaava on hyvin monimutkainen, mutta tilastollisten menetelmien avulla Javanin tutkijaryhmä sai aikaan matemaattisen mallin, jolla rikostutkintaan osallistuvat asiantuntijat pystyvät määrittämään kuolinajan luotettavasti monta päivää vanhasta ruumiista.

Hyönteiset tarjoavat todisteita

Indian ja Codyn tapauksessa bakteerit eivät olleet ratkaisun avain. Sen sijaan tutkinnassa kiinnitettiin huomiota toiseen eliöryhmään, joka luo elämää ruumiissa: hyönteisiin.

Geenien ja bakteerien tavoin hyönteiset noudattavat vainajassa aikajärjestystä.

Hyönteisten käyttäytyminen oli biologi Neal Haskellille tuttu juttu. Hän alkoi heti, kun poliisi oli pyytänyt häneltä apua, tutkia ruumiita.

Ensin hän etsi raatokärpäsiä, jotka ovat ensimmäisiä ruumiiseen tulevia hyönteisiä. Jo muutaman minuutin kuluttua kuolemasta raatokärpäset käyvät munimassa ruumiinaukkoihin ja haavoihin.

Kärpäset käyvät läpi kuusi kehitysvaihetta noin neljä viikkoa kestävän elämänsä aikana, ja tutkijat tietävät tarkalleen, kuinka pitkiä jaksot ovat.

Pituus riippuu kuitenkin lämpötilasta, ja siksi Haskellin piti hankkia paikkakunnan täsmälliset säätiedot.

Raatokärpäsen munista kehittyvät toukat muuttuvat kolmen eri kehitysvaiheen kautta koteloiksi, joista aikuiset syntyvät. Haskell löysi melkein 50 tyhjää koteloa muttei ainoatakaan munaa, toukkaa, kehittyvää koteloa eikä aikuista.

Kärpäsillä oli ollut ainakin yksi elinkierto, ja ne olivat poistuneet tällöin jo pahoin hajonneista ruumiista.

Seuraavana vuorossa on juustokärpänen Piophila foveolata, joka viihtyy mädäntyneessä ruumiissa. Haskell löysi kudosnäytteistä satoja juustokärpäsiä, jotka olivat jo ehtineet kolmanteen toukkavaiheeseen.

Tämä tarkoitti, että juustokärpäset olivat tulleet vähintään 45 päivää ennen ruumiiden löytymistä – siis viimeistään 23. heinäkuuta.

Koska juustokärpäsiä vetävät puoleensa vasta yli yhdeksän vuorokautta vanhat ruumiit, Haskell pystyi päättelemään, että Cody ja India Smith oli surmattu ennen heinäkuun 14. päivää.

Päätelmän vahvisti raatokärpäsiin kuuluvan Cochliomyia macellaria -lajin puuttuminen. Laji ei talvehdi Ohiossa, jonka talvet ovat kylmiä, ja kärpäsiä alkaa esiintyä osavaltiossa vasta heinäkuun puolivälin jälkeen, kun niitä on tullut sinne lämpimämmiltä seuduilta.

Raatokärpäset munivat vain tuoreisiin ruumiisiin, joten oli selvää, että kuolleet lapset olivat maanneet ruohikossa joitakin päiviä ennen kärpästen saapumista.

Oikeussalissa Neal Haskell esitti tutkimusaineistonsa ja johtopäätöksensä: lapset oli surmattu katoamispäivänsä 9.7. ja 14.7. välisenä aikana.

Toisin sanoen henkirikos oli tehty vähintään kaksi viikkoa ennen lasten isäpuolen, Kevin Nealin, passittamista vankilaan.

Alibinsa menettäneen epäillyn syyllisyydestä saatiin oikeuskäsittelyssä muutenkin niin vahva näyttö, että tuomari langetti murhista elinkautistuomion.

Ruumis ei pysy paikallaan

India ja Cody Smithin tapauksen kaltaiset rikosjutut kannustavat tutkijoita analysoimaan ruumiiden hajoamisprosesseja. Viimeaikaisiin läpimurtoihin kuuluu ennen tuntematon tapahtumasarja, joka voi saada vainajan liikkumaan jopa toista vuotta.

Asiaa ensimmäisenä selvittänyt oikeuslääkäri Alyson Wilson on tehnyt uraauurtavaa tutkimusta niin sanotulla ruumisfarmilla, joka sijaitsee Australian suurimman kaupungin Sydneyn liepeillä.

Julkisuutta karttavaan laitokseen kuuluu aidattu alue, joka on jokseenkin luonnontilassa puineen ja pensaineen. Sinne on sijoitettu 70 ihmisen jäännökset, jotka saavat hajota omaa tahtiaan luonnollisesti.

Wilson seurasi jatkuvasti muun muassa aikuisen miehen ruumista, joka laskettiin maahan vain joitakin tunteja miehen kuoleman jälkeen.

Kun vainaja kuvattiin puolen tunnin välein kiinteällä kameralla 17 kuukauden ajan ja kuvasarjasta tehtiin video, muutokset tulivat esiin yksityiskohtaisesti.

Wilsonin hämmästykseksi ruumis ei ollut täysin liikkumaton, vaan se muutti ajan mittaan paikkaansa ja asentoaan. Esimerkiksi käsivarret erkanivat vartalosta ikään kuin vainaja aikoisi tehdä enkelin lumessa ja käsi liikkui edestakaisin kuin silitettässä vaikka koiran selkää tai päätä.

Todennäköisimpänä selityksenä ruumiin eloisalle liikehdinnälle pidetään sitä, että kuivetuttuaan iho ja jänteet supistuvat ja laajenevat vaihtelevien ympäristötekijöiden, kuten lämpötilan ja kosteuden, mukaan.

Havainnolla saattaa olla suuri merkitys rikostutkinnalle. Esimerkiksi itsemurha voi näyttää murhalta, jos ruumiin käsi vetäytyy pois aseesta.

Wilson on osoittanut työllään tutkimuksen poikivan uutta tietoa, joka parantaa poliisin mahdollisuuksia varmistaa, että paha saa palkkansa.

VIDEO: Kurkista Australian ruumistarhaan