Samassa ajassa kuin keittäisi kananmunan on seitsemän ihmistä maailmassa tehnyt itsemurhan.
Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan joka vuosi noin 800 000 ihmistä riistää oman henkensä. Itsemurhiin kuolee siis enemmän ihmisiä kuin sotien, terrori-iskujen ja henkirikosten uhreina yhteensä.
Nuorten keskuudessa itsemurha on toiseksi yleisin kuolinsyy liikenneonnettomuuksien jälkeen.
Onneksi tutkijat ovat viimeisten 20 vuoden aikana alkaneet ymmärtää yhä paremmin itsemurhaan liittyviä sosiaalisia ja biologisia tekijöitä, mikä on johtanut uusiin keinoihin itsemurhien estämisessä.
Nyt lääkärit pystyvät verinäytteitä, aivokuvia tai suurentuneita sisäelimiä analysoimalla ennustamaan, onko potilaalla kohonnut itsemurhariski ja auttamaan häntä ajoissa.
Masennus kasvattaa itsemurhariskiä
Itsemurhaan päätyvällä ihmisellä on usein taustallaan masennusta tai muita mielenterveyden häiriöitä.
Yhdysvalloissa kerättyjen tietojen perusteella kaksi kolmasosaa oman henkensä riistäneistä oli kliinisesti masentuneita tai kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Muissa tutkimuksissa on todettu, että 20 prosenttia niistä, jotka kärsivät hoitamattomasta kliinisestä masennuksesta, päätyy ennen pitkää itsemurhaan.
Itsemurhaluvut korkealla Pohjoismaissa
Maailmassa joku tekee itsemurhan joka 40. sekunti, ja vaikka Pohjoismaiden itsemurhaluvut ovatkin laskussa, täällä 10–55 ihmistä 100 000 asukasta* kohti surmaa itsensä joka vuosi.
Masentuneen korkea itsemurhariski romahtaa 0,14 prosenttiin, jos masentunut saa lääkehoitoa esimerkiksi mielialalääkkeillä, antipsykoottisilla lääkkeillä tai ahdistuslääkkeillä ja käy samalla terapiassa.
Valitettavasti lääkärinkään ei ole aina helppo tunnistaa itsemurhaa suunnittelevia ihmisiä.
Australialainen tutkimus vuodelta 2019 osoitti, että 60 prosenttia myöhemmin itsemurhaan päätyneistä oli kuolemaansa edeltäneinä kuukausina kieltänyt ajattelevansa itsemurhaa.
Tästä syystä tutkijat ovat jo pitkään etsineet uusia keinoja kohonneen itsemurhariskin havaitsemiseen.
Hormoni paljastaa itsetuhoiset
Yksi tutkijoiden tunnistamista keinoista on elimistön kortisolitason mittaaminen. Kortisolin määrä voidaan selvittää verinäytteestä tai vielä helpommin syljestä.
Itsetuhoiset ajatukset eivät aina tule esiin edes keskustelussa mielenterveysalan ammattilaisen kanssa. 60 prosenttia myöhemmin itsemurhaan päätyneistä oli kuolemaansa edeltäneinä kuukausina kieltänyt ajattelevansa itsemurhaa.
Kortisoli on elimistön tärkeä merkkiaine ja yksi stressihormoneista. On normaalia, että kortisolin määrä elimistössä on koholla lyhyitä ajanjaksoja kerrallaan esimerkiksi silloin, kun töissä on kiire tai ihmissuhteissa on kitkaa. Koronapandemian aikaan tutkijat havaitsivat korkeita kortisolitasoja yksinäisillä ja eristäytyneillä ihmisillä.
Lisämunuaiset erittävät kortisolia, joka liikkuu verenkierron mukana elimistössä, kunnes se siirtyy soluihin esimerkiksi aivoissa.
Yhdessä adrenaliinin kanssa kortisoli valmistaa elimistöä taistele tai pakene -tilaan eli äärimmäiseen stressitilaan, jossa ihmisen täytyy joko taistella vaaraa vastaan tai paeta tilanteesta. Jos kortisoli pysyy verenkierrossa liian pitkään, se voi heikentää immuunipuolustusta ja kasvattaa sydän- ja verisuonitautien riskiä. Kortisoli voi siis lisätä fyysistä passiivisuutta ja ahdistusta sekä aiheuttaa pahimmassa tapauksessa masennusta.
Stressi paljastaa itsetuhoisuuden
Tutkijat etsivät kiivaasti biologisia merkkejä, jotka voisivat paljastaa kohonneen itsemurhariskin. Hiljattain tällaisia biomarkkereita on löydetty elimistön stressijärjestelmästä.
1. Hormonien eritys kiihtyy
CRH-hormonia erittyy aivoissa hypotalamuksessa. Itsetuhoisilla ihmisillä CRH-taso on kohonnut, mikä kiihdyttää kortisolin eritystä. Kortisoli on yhdessä adrenaliinin ja noradrenaliinin kanssa elimistön tärkeimpiä stressihormoneita.
2. Lisämunuaiset kasvavat
Itsemurhan tehneillä on usein suurentuneet lisämunuaiset, mikä on merkki kasvaneesta kortisolin tuotannosta. Lisämunuaiset ovat erityisen suuret niillä jotka surmaavat itsensä väkivaltaisella tavalla, esimerkiksi junan alle hyppäämällä.
3. Stresshormoni vaikuttaa hermostoon
Itsemurhaa yrittäneillä kortisolin määrä veressä voi olla joko liian korkea tai liian matala. Kortisolin määrän vaihtelu vaikuttaa hermojärjestelmän toimintaan välittäjäaine serotoniinin kautta, jota on esimerkiksi masennuslääkkeissä.
4. Tulehdus aiheuttaa vaurioita
Stressi aiheuttaa elimistöön tulehdustilan, mikä rajoittaa mielialaan vaikuttavan serotoniinin määrää. Serotoniinin uskotaan lievittävän tulehdusta, joten sen puute johtaa pahenevaan noidankehään.
5. Alhainen reseptorien määrä
Solujen NR3C1-reseptori lievittää elimistön tulehdustilaa. Itsetuhoisilla reseptoreiden määrä on alhainen – erityisesti, jos ihminen on joutunut lapsena väkivallan tai hyväksikäytön uhriksi.
Tutkijat ovat keskittyneet kortisoliin, koska vuonna 2018 yhdysvaltalainen tutkijaryhmä yhdisti 220 nuoren naisen kortisolitestitulokset kyselyyn, joka käsitteli perheessä, ystävyyssuhteissa tai opinnoissa koettua stressiä.
Kyselytutkimuksen perusteella tutkijat pystyivät tunnistamaan joukosta itsetuhoiset nuoret, ja kun tuloksia verrattiin kortisolimäärityksiin, nähtiin selvästi, keillä osallistujilla itsemurhariski oli todellinen.
Toinen itsetuhoisuuden paljastava aine on aivojen välittäjäaine serotoniini, joka vie viestejä aivojen hermosoluista muualle elimistöön.
Serotoniinilla on suuri merkitys esimerkiksi unen, ruuansulatuksen, seksuaalisen halukkuuden ja mielialan kannalta, ja siksi se on ollut tärkeä osa suosittua mielialalääkettä Prozacia jo 1980-luvulta lähtien.
Aivot kiihdyttävät masennusta
Prozac ja muut samantyyppiset lääkevalmisteet hidastavat serotoniinin luonnollista hajoamista elimistössä, mikä lisää serotoniinin määrää ja parantaa potilaan mielialaa.
Eräs serotoniiniin liittyvistä haasteista on, että jonkin ajan kuluttua mielialalääkkeet alkavat laskea reseptoreiden määrää niissä soluissa, joiden kautta serotoniini toimii. Sen seurauksena lääkkeen vaikutus heikkenee. Kun potilas lopettaa lääkkeiden käytön, serotoniinitaso laskee liian matalalle, mikä aiheuttaa ahdistusta ja masennusta.
20 prosenttia hoitamattomasta masennuksesta kärsivistä päätyy riistämään oman henkensä.
Selvittääkseen vaikuttaako serotoniini itsemurhan tekemiseen psykiatrian professorin Maria A. Oquendon johtama tutkijaryhmä Pennsylvanian yliopistosta tutki sadan vaikeasta masennuksesta kärsivän serotoniinireseptoreita väliaivoissa.
Tutkijat selvittivät reseptoreiden määrää PET-kuvauksen avulla.
Tutkimus osoitti, että niillä, joilla reseptoreita oli runsaasti, oli myös enemmän itsemurha-ajatuksia. Lisäksi heillä oli kohonnut todellisen itsemurhayrityksen riski, sillä sadasta osallistujasta 15 yritti myöhemmin itsemurhaa, ja kaksi heistä onnistui.
Aivojen tutkiminen voi paljastaa kohonneen itsemurhariskin monella muullakin tavalla.
Tietyt sanat paljastavat kohonneen riskin
Psykologi Marcel Adam Justin johtama tutkijaryhmä Carnegie Mellon -yliopistosta osoitti vuonna 2018, että tietyt sanat paljastavat itsetuhoisten ja aivoiltaan normaalien välisten ajatusmallien erot.
Tutkijat tutkivat yhteensä 34 koehenkilön aivoja toiminnallisella magneettikuvauksella, joka näyttää aivojen toiminnan mittaamalla muutoksia verenkierrossa. Magneettikuvauslaitteessa makaavien koehenkilöiden tuli ajatella kuutta eri sanaa: kuolema, julmuus, ongelma, huoleton, hyvä ja kehu.
Erot aivoissa kertovat riskistä
Toimintaa käsittelevät alueet aktivoituivat
Sanat kuolema, julmuus, ongelma, huoleton, hyvä ja kehu luettiin ääneen 17 itsetuhoiselle ja 17 niin sanotulle neuronormaalille ihmiselle samalla, kun heidän aivoistaan otettiin toiminnallista magneettikuvaa. 17 itsetuhoisen aivoissa näkyi lisääntynyttä aivotoimintaa niillä alueilla, jotka käsittelevät toimintaan liittyviä ajatuksia. Tekoäly pystyi tunnistamaan seitsemästätoista itsetuhoisesta osallistujasta kuvien perusteella kuusitoista.
Sanojen käsittelyn alueet aktivoituivat
Samat kuusi sanaa saivat 17 neurotyypillisen ihmisen kontrolliryhmän aivoissa aikaan aivan erilaisen kuvan. Heidän aivoissaan sanojen kuuleminen aktivoi sanojen ymmärtämiseen ja analysointiin liittyvät alueet. Tutkimustulosta voidaan oletettavasti hyödyntää siihen, että tekoäly tunnistaa aivokuvien joukosta apua tarvitsevat – vaikka nämä ihmiset eivät pystyisikään itse pyytämään apua.
Kuvat osoittivat, että 17 itsetuhoisen ihmisen aivoissa aktivoituivat toiminnan ajattelemiseen liittyvät alueet.
Neurotyypillisten kohdalla taas nämä aivojen alueet eivät aktivoituneet. Tekoälyn avulla tutkijat pystyivät tunnistamaan osallistujista itsetuhoiset 90-prosentin tarkkuudella.
Tietenkään kaikkien aivoja ei voi kuvata sen selvittämiseksi, kenellä itsemurhariski on mahdollisesti koholla. Onneksi väestötason tutkimuksista voi olla apua. Esimerkiksi Ruotsissa tehtiin vuonna 2021 suuri väestötason tutkimus, jossa hyödynnettiin yli kolmen miljoonan ruotsalaisen tietoja.
Aivojen kuvaaminen voi paljastaa kohonneen itsemurhariskin – vaikka henkilö itse ei saisikaan sanottua, että tarvitsee apua.
University College Londonia edustaneen psykiatri Verity Foxin johtamassa tutkimuksessa ilmeni esimerkiksi, että itsemurhariski oli kohonnut 6,74-kertaiseksi traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivillä miehillä ja 3,96-kertaiseksi samasta häiriöstä kärsivillä naisilla.
Traumaperäinen stressihäiriö johtuu vakavasta psyykkisestä kuormituksesta, kuten väkivaltakokemuksista, ja sitä esiintyy usein esimerkiksi sodassa olleilla sotilailla. Myös luonnonkatastrofeista selvinneet tai väkivaltarikoksen uhrit voivat kärsiä siitä.
Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivän miehen itsemurhariski on normaaliin verrattuna 6,74-kertainen.
Selvittääkseen miksi traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivillä on suurempi itsemurhariski kuin muilla kliinisen psykologin Maggie Taylor Davisin johtama tutkijaryhmä Yalen yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta otti heidän aivoistaan PET-kuvat.
Kuvat osoittivat, että traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivillä itsetuhoisilla ihmisillä on aivoissaan suurempi määrä tietyntyyppisiä glutamaattireseptoreita, kun taas niillä, jotka eivät kärsi kyseisestä häiriöstä ja ovat neuronormaaleja, reseptoreita oli normaali määrä.
Tutkimus osoitti, että glutamaattireseptoreiden määrä voi paljastaa, keillä traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivillä on kohonnut itsemurhariski, ja lisäksi tutkimus viittaa myös siihen, että reseptoreiden määrää vähentävät lääkkeet voivat auttaa hoitamaan traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsiviä.
Tulevaisuudessa mahdollisuus käyttää väestötason tutkimuksia kohonneen itsemurhariskin omaavien seulontaan voi helpottaa itsetuhoisten löytämistä ja hoitamista.
Elimistön paljastavien biomarkkereiden ja tekoälyn avulla pystytään toivottavasti tulevaisuudessa tunnistamaan entistä paremmin itsetuhoiset ihmiset ja vähentämään itsemurhien määrää – ja mahdollisesti myös tunnistamaan ne, jotka voivat hyötyä oikeanlaisesta ja oikea-aikaisesta avusta.