Vaikka on helppo havaita, että kaikkia ei ole siunattu yhtä suurilla älynlahjoilla, on vaikea sanoa, mistä kaikesta älykkyydessä on viime kädessä kysymys. Ihmisaivoilla on ainutlaatuinen kyky muodostaa uusia käsityksiä asioista tekemällä päätelmiä ja käyttää tuoretta tietoa ongelmanratkaisuun, käsitteelliseen ajatteluun ja kielelliseen itseilmaisuun. Se, miten aivot selviytyvät näistä monimutkaisista tehtävistä, on ollut pitkään hämärän peitossa, mutta vähitellen on alettu ymmärtää, mistä ja missä äly aivoissa syntyy.
Tutkimuksissa on onnistuttu paikantamaan nykyaikaisilla kuvauslaitteilla ne aivojen osat, jotka aktivoituvat koehenkilöiden painiskellessa erilaisten ongelmien kimpussa. Kuvannusmenetelmillä on saatu paljon tietoa, joka auttaa ymmärtämään aivojen toimintaa ja valaisee niiden eri alueiden välistä työnjakoa.
Kokeet ovat kuitenkin tuoneet vain vähän uutta valoa itse älykkyyteen.
Siitä ollaan kuitenkin pitkälti yhtä mieltä, että älykäs ihminen ei ole välttämättä viisas – tai toisinpäin. Viisautena pidetään syvällistä tietämystä ja ymmärrystä, joka perustuu tietoihin, taitoihin ja kokemuksiin, kun taas älykkyydellä tarkoitetaan valmiuksia omaksua ja soveltaa tietoa eli käsitys-, oivallus-, ajattelu- ja päättelykykyä. Älykkäällä ihmisellä on hyvät edellytykset tulla viisaaksi opintojen ja elämänkokemusten ansiosta. Voidaan siis sanoa, että kirjoja lukemalla viisastuu muttei tule älykkäämmäksi.
Henkisiä kykyjä on vaikea tutkia
Älykkyyden taas katsotaan olevan enemmän kuin vain kyky muistaa helposti asioita, käyttää taitavasti kieltä ja ratkaista vaivattomasti ongelmia. Älykäs ihminen hyödyntää aivojaan monipuolisesti ja mielekkäästi. Asiaa voidaan havainnollistaa kouluesimerkillä: vaikka olisi kuinka lahjakas, matematiikankokeesta ei selviä, ellei ymmärrä tehtäviä, hallitse laskutapoja eikä osaa valita oikeaan ratkaisuun johtavia kaavoja.
Juuri siksi, että älykkyydessä on kyse aivojen ja niissä piilevien kykyjen kokonaisvaltaisesta hyödyntämisestä, henkistä suorituskykyä on vaikea tutkia. Suurin haaste on kehittää keinoja, joilla eri ihmisten aivoja voidaan verrata yksilöllisistä älykkyyseroista huolimatta.
Testeillä voidaan mitata tiettyjä valmiuksia
Ihmisen älykkyysosamäärän eli ÄO:n selvittäminen onnistuu erilaisilla testeillä. Niitä yhdistää se, että mittaustulos on pistemäärä, joka on suhteutettu suuren ihmisjoukon keskimääräiseen älykkyyteen. Sen lukuarvo on 100. Vaikka käytössä on monenlaisia tehtäväsarjoja, testejä on kritisoitu siitä, että niissä menestyvät parhaiten tietyllä tavalla lahjakkaat ihmiset. Samalla koko älykkyysosamäärän käsite on kyseenalaistettu.
Arvostelijoiden mukaan ÄO voi antaa vääristyneen kuvan ihmisen todellisesta älykkyydestä. On myös epäilty, että testit suosivat miehiä. On esitetty, että heille olisi naisia helpompaa senkaltainen ajattelu, jolla testeissä menestyy parhaiten. Lisäksi on väitetty, että testituloksista on mahdollista tehdä tarkoitushakuisia päätelmiä esimerkiksi jonkin kansan, etnisen ryhmän tai sosiaaliluokan etevyydestä muihin verrattuna. Kärjistäen voidaan sanoa, että mukauttamalla testit täkäläisiin oloihin suomalaiset saataisiin muka näyttämään maailman älykkäimmiltä ihmisiltä. Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen.
ÄO-testi saa tukea tutkimuksista
Vaikka osa tutkijoista suhtautuu kielteisesti älykkyyden mittaamiseen myös niin sanotuilla standardoiduilla kuviopäättelytesteillä, joissa kulttuurin, kielitaidon ja koulutuksen merkitys on minimoitu, harva haukkuu niitä lyttyyn.
Brittipsykologi Charles Spearman huomasi jo vuonna 1923, että älykkyysmittauksissa on itua. Hän havaitsi, että jos ihminen saa hyvän tuloksen yhdenlaisessa testissä, hän mitä todennäköisimmin menestyy toisenlaisessakin, vaikka tehtävät olisivat erityyppisiä. Spearman ajatteli asian johtuvan yleisälykkyydestä: kyvykkyydestä käyttää hyväksi omia taipumuksia. Spearman alkoi viitata yleisälykkyyteen sen englanninkielisen nimityksen (general intelligence) mukaisesti kirjaimella g. Testitulos johtuu siis paitsi niistä yksittäisistä älykkyystekijöistä, joiden varassa erilaisista tehtävistä suoriudutaan, myös kyvystä ottaa ne käyttöön.
Ympäristö vaikuttaa synnynnäisen älykkyyden kehittymiseen niin kuin se vaikuttaa useimpien muidenkin ihmisen yksilöllisten ominaisuuksien muodostumiseen. Psykologi Robert Plomin ja hänen tutkijatoverinsa Lontoon King’s Collegesta julkistivat viime vuonna asiaa koskevan pitkän seurantatutkimuksensa, johon osallistui 8?791 kaksosparia.
Kun älykkyydessä tapahtuvia muutoksia seurattiin järjestelmällisesti varhaislapsuudesta kymmenen vuoden ikään asti, huomattiin, että identtisten kaksosten välillä erot olivat pieniä koko ajan. Sen sijaan epäidenttisten kaksosten keskuudessa oli tavallista, että toinen oli alusta saakka toista selvästi älykkäämpi eikä yleensä menettänyt etumatkaansa. Tämä ei viittaa pelkästään siihen, että perimällä on tärkeä osa synnynnäisen älykkyyden muotoutumisessa, vaan myös siihen, että geenien merkitys kasvaa syntymän jälkeen.
Useiden tutkimusten mukaan perintötekijöiden vaikutus yleisälykkyyteen on melko suuri, 50–75 prosenttia, mutta niiden välinen yhteys on monimutkainen. Jos synnynnäisesti älykäs lapsi varttuu virikkeettömässä ympäristössä, jossa hänellä ei ole mahdollisuuksia kehittää kykyjään, hän tuskin menestyy älykkyystesteissä luontaisten lähtökohtiensa mukaisesti. Siten lahjat jäävät piileviksi.