Älyn tutkijoilta loppuu järki

Ennätyksellisen laajaan älykkyystutkimukseen osallistui 87 498 lasta, ja sen tuloksiin viitattiin psykologian oppikirjoissa aina 1960-luvulle saakka. Sitten ne unohdettiin.

Vanhat testit saivat pölyttyä Edinburghin yliopiston eri puolilla kaupunkia olevissa varastoissa, kunnes sikäläinen psykologi Ian Deary etsi ne esille vuonna 1996 tiettyä tarkoitusta varten.

Aineiston avulla oli mahdollista selvittää, muuttuuko yksilön älykkyys elämän aikana. Toisin sanoen tarjolla oli tietoa siitä, voiko ihmisestä tulla älykkäämpi vanhemmiten. Lisäksi Deary toivoi aineiston auttavan ymmärtämään paremmin, miksi kaikki eivät ole yhtä älykkäitä.

Ian Dearyn ja muiden älykkyyden tutkijoiden työtä hankaloittaa se, että tutkimuskohdetta ei ole onnistuttu määrittämään tarkasti. Älykkyyttä on myös turhaan yritetty määritellä täsmällisesti, eli sen määritelmästä ei ole tähän päivään mennessä päästy yksimielisyyteen.

Onkin sanottu, että siellä, missä on 25 älykkyyden tutkijaa, on myös 25 näkemystä älykkyydestä.

Lisäksi tutkimustuloksia on voitu tulkita monella tavalla. Historia on osoittanut, että jotkin älykkyyden tutkimuksen osa-alueet voivat olla kiistanalaisia ja poliittisesti suorastaan tulenarkoja.

Älykkyys on määrittelemätön käsite

Vuonna 1994 yhdysvaltalainen psykologi Linda Gottfredson tarttui härkää sarvista ja päätti koettaa saada johtavien älykkyyden tutkijoiden käsitykset yhtymään.

Gottfredson piti hyvin tarpeellisena, että ihmisen älykkyyttä koskevat tiedot julkistetaan. Siksi hän esitti 131 professorille 25 ydinkohtaa ja pyysi heitä allekirjoittamaan ne. Kaikkiaan 52 professoria hyväksyi väitteet.

Joulukuun 13. päivänä 1994 The Wall Street Journal -lehti julkaisi ydinkohdat koko sivun artikkelissaan. Ensimmäisessä kohdassa pyrittiin määrittämään, mitä itse älykkyyden määritelmä pitää sisällään:

”Älykkyys on yleistä henkistä kyvykkyyttä, joka muun muassa käsittää kyvyn järkeillä, suunnitella, ratkaista ongelmia, ajatella käsitteellisesti, ymmärtää monimutkaisia ajatuksia, oppia nopeasti ja oppia kokemuksesta. Se ei ole pelkästään lukemalla oppimista, joka on kapea kouluttautumisen taito, tai kokeissa menestymistä, vaan se heijastaa pikemminkin laajempaa ja syvällisempää kykyä ymmärtää ympäröivää maailmaa – oivaltamista, asioiden merkitysten ymmärtämistä ja sen tajuamista, miten tulee toimia.”

Jo määritelmän pituus paljastaa, kuinka vaikeasti kuvattava asia älykkyys on, ja se, että määritelmässä pitää selittää, mihin älykkyys ei rajoitu, kertoo, että sen laatija oli suurissa vaikeuksissa.

Gottfredsonin määritelmä on yritys määrittää yksi älykkyyden tutkimuksen suure: g- eli yleinen älykkyystekijä. Englantilainen psykologi ja tilastotieteilijä Charles Spearman pohti ensimmäisenä yleisälykkyyttä vuonna 1904, jolloin hän kävi läpi oppilaiden koulumenestystä eri aineissa.

Spearman löysi omaksi ja muiden psykologien hämmästykseksi arvosanojen väliltä selvän riippuvuussuhteen. Useimpien oppilaiden numeroissa oli melko vähän ainekohtaista vaihtelua, eli he näyttivät menestyvän eri aineissa tasaisen hyvin tai huonosti.

Toisin sanoen suurella todennäköisyydellä yhdessä aineessa hyvä oppilas oli hyvä muissakin aineissa ja yhtä todennäköisesti yhdessä aineessa huono oppilas sai huonoja arvosanoja muissakin aineissa.

Henkiset kyvyt jakautuvat epäreilusti

Yleisälykkyyden havaitsemisen jälkeen oli selvää, että hengenlahjoja ei jaeta oikeudenmukaisesti.

G-tekijä on täydellisessä ristiriidassa sen suositun sanonnan kanssa, että ”vaikka on huono yhdessä asiassa, voi olla hyvä toisessa”.

Tietenkin kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta pohjalla on yleisälykkyys, jonka mukaan kokonaisvaltainen henkinen suorituskyky määräytyy positiivisesti tai negatiivisesti. Yleisälykkyys on ongelmallinen sikäli, että sitä ei pystytä mittaamaan suoraan.

Parhaiten siitä saadaan tietoa erilaisia henkisiä kykyjä eli älykkyyden eri osa-alueita mittaavilla testeillä, sillä kokonaistulos heijastaa yleisälykkyyttä.

Ensimmäiset älykkyystestit suunnittelivat ranskalaispsykologit Alfred Binet ja Théodore Simon vuonna 1905. Niitä kehitettiin eteenpäin, ja vuonna 1916 tuli mahdolliseksi esittää testitulos älykkyysosamääränä (ÄO).

Nykyaikaisten testien kehittäjiin kuului 1900-luvun puolivälissä yhdysvaltalainen psykologi David Wechsler, jota muun muassa Spearman oli opettanut.

Psykologien käyttämät älykkyystestit voivat olla varsin erilaisia, mutta yleensä ne sisältävät tehtäviä, jotka mittaavat kielellisiä kykyjä, kuviopäättelyä, laskutaitoa, numeroiden käsittelyä, loogista ajattelua ja avaruudellista hahmottamista.

Tehtävien suorittamista ei rajoiteta ajallisesti, eli testattava voi käyttää niihin niin paljon aikaa kuin hän haluaa. On kuitenkin olemassa myös testejä, jotka on suoritettava määräajassa. Ne perustuvat yksinkertaisiin tehtäviin.

Niissä pitää esimerkiksi jatkaa numero- tai kuviosarjoja tietyn logiikan mukaan. Aikarajoitteisissa testeissä nopeus on valttia.

Älykkyystestiin liittyvän pisteytysjärjestelmän ansiosta tuloksen pohjalta voidaan määrittää henkilön ÄO. Kyse on tuloksen suhteuttamisesta lukuisien älykkyystestin tehneiden tulosten keskiarvoon. Älykkyystestin tuloksista muodostetaan siis normaalijakauma, jota kutsutaan kuvaajan muodon vuoksi myös kellokäyräksi.

Useimpien – noin 95 prosentin – älykkyysosamäärä sijoittuu 70:n ja 130:n haarukkaan. Vajaalla 70 prosentilla älykkyysosamäärä on 85–115, ja tähän joukkoon kuuluviin viitataan usein ilmauksella normaaliälyiset.

Vain kahdella prosentilla älykkyysosamäärä on alle 70, ja niin ikään niitä, joiden älykkyysosamäärä on yli 130, on kaksi prosenttia. Viimeksi mainitut voivat liittyä hyvin älykkäiden ihmisten järjestöön Mensaan.

Pohjimmiltaan miehet ja naiset ovat yhtä älykkäitä. Molempien keskimääräinen tulos älykkyystestissä on 100, mutta kun tarkastellaan menestystä testin eri osa-alueilla, löydetään pieniä eroja. Yleensä naiset ratkaisevat miehiä paremmin kielellisiä kykyjä mittaavia tehtäviä ja miehet onnistuvat naisia paremmin avaruudellista hahmottamista mittaavassa osiossa.

Erottava piirre on myös se, että miehillä on lievä yliedustus ”marginaaliryhmissä”. Toisin sanoen suhteessa hieman liian monella miehellä on joko erittäin matala tai erittäin korkea älykkyysosamäärä. Syytä tähän ei tiedetä.

Sen jälkeen, kun oli selvinnyt, että älykkyystestissä menestyminen riippuu ratkaisevasti yleisälykkyydestä, oli luontevaa kysyä, antaako tulos vain tuokiokuvan henkilön henkisistä kyvyistä vai onko se kiveen hakattu. Ian Deary halusi nimenomaan ottaa selkoa älykkyyden muuttumattomuudesta, kun hän etsi käsiinsä vanhan skotlantilaiskoululaisten tutkimusaineiston.

Lapsen ÄO ennustaa elinaikaa

Tilaisuudessa oli juhlan tuntua, kun 77 vanhaa naista ja miestä kokoontui Aberdeenin musiikkiteatteriin 1. kesäkuuta 1998.

Vanhuksia yhdisti se, että kaikki olivat syntyneet vuonna 1921 ja tehneet koululaisten älykkyystestin vuonna 1932. Ian Dearyn tutkijaryhmä oli löytänyt heidät julkaisemalla lehti-ilmoituksia ja tekemällä yhteistyötä terveydenhuollon kanssa.

Teatterissa siirryttiin ajassa taaksepäin: jokainen sai eteensä samanlaisen älykkyystestin, jollaisen hän oli tehnyt koulussa 66 vuotta aikaisemmin.

Vanhusten ansiosta Ian Deary pääsi selvittämään, mitä tietyn ihmisryhmän jäsenten älykkyydessä on tapahtunut pitkän ajan kuluessa. Hän saattoi sekä verrata yksilöiden 11-vuotiaana ja 77-vuotiaana osoittamaa henkistä suorituskykyä että analysoida ryhmän jäsenten välillä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia.

Tutkimustuloksista piirtyi esiin kaksi pääsuuntausta. Ensinnäkin useimmat suoriutuivat toisella kerralla testistä paremmin – niin kuin Deary oli odottanutkin siksi, että tehtävät oli suunniteltu lapsille ja ne olivat siten aikuisille suhteellisen helppoja.

Toinen havainto oli mielenkiintoisempi: ne vanhukset, jotka testi osoitti keskimääräistä älykkäämmiksi, olivat olleet sellaisia jo lapsena tekemänsä testin perusteella. Sama päti myös toisinpäin, sillä lapsena vähemmän pisteitä keränneet henkilöt menestyivät testissä toisellakin kerralla muita huonommin.

Deary pani merkille vielä kolmannen kiinnostavan seikan. Se osa vuoden 1921 ikäluokasta, joka oli vielä tutkimukseen osallistumisen vaatimissa hyvissä ruumiin- ja sielunvoimissa, oli suoriutunut testistä koulussa keskimääräistä paremmin. Koska sama asia on sittemmin käynyt ilmi useissa muissa samantapaisissa kartoituksissa, Deary rohkenee esittää päätelmän:

”Se, pääseekö nauttimaan eläkevuosistaan, riippuu ainakin osittain älykkyysosamäärästä 11 vuoden iässä.”

Sille, että lapsen älykkyysosamäärä vihjaa, kuinka vanhaksi hän elää, voi olla monta selitystä. Dearyn käsityksen mukaan niin ammatilla, elinympäristöllä kuin elämäntavoillakin on suuri merkitys, ja usein on niin, että lahjakkuus ja opiskelu kulkevat käsi kädessä. Kouluja käyneillä taas on paremmat mahdollisuudet turvata terveytensä ja hyvinvointinsa koti- ja työelämässä.

Ajattelu hidastuu vanhemmiten

Vaikka ÄO näyttää vaikuttavan loppuelämään jo nuoresta iästä, se ei ole vakio. Jotkin perusluonteiset henkiset kyvyt voivat kehittyä, toiset puolestaan huonontua. Tutkimuksissa on tullut tältäkin osin esiin pääsuunta.

Yleensä kielellisistä tehtävistä suoriutuminen paranee 25 vuoden iästä 40. ikävuoteen asti, mutta siitä eteenpäin sama taso säilytetään 80:n tienoille. Tilanne on päinvastainen päättelytehtävissä, joissa vaikkapa pitää johtaa esimerkeistä sääntö. Yleensä suoritukset huononevat tasaisesti 25. ikävuoden jälkeen, kunnes ollaan kahdeksankymppisiä.

Kyseiset kykytyypit ovat esimerkkejä siitä, mitä psykologit kutsuvat kiteytyneeksi ja joustavaksi älykkyydeksi. Kiteytynyt älykkyys nojaa ajan mittaan hankittuihin tietoihin ja kokemuksiin, jotka ovat pysyvästi tallentuneet aivoihin. Joustava älykkyys ei sen sijaan vaadi esitietoja, vaan se ilmenee yleisenä ongelmanratkaisu- ja tiedonkäsittelykykynä.

Joustava älykkyys mahdollistaa pätevästi toimimisen uppo-oudoissa tilanteissa.

Älykkyysosamäärä voi muuttua iän myötä. Tutkimusten mukaan asiassa on kuitenkin suurta yksilöllistä vaihtelua. Osalla ÄO laskee, osalla nousee, mutta pääsuunnaksi on todettu yleisälykkyyden huononeminen vanhemmiten. Takaperoisen kehityksen syy on vielä arvoitus, mutta tutkijoiden epäilyt kohdistuvat fyysisiin vanhenemismuutoksiin, joiden takia vanhan aivosolut toimivat yksinkertaisesti hitaammin kuin nuoren.

Muun muassa Ian Dearyn vuonna 2017 tekemät kokeet ovat osoittaneet, että älykkyyden ja reaktioajan välillä on riippuvuussuhde. Älykkäät ihmiset ovat myös keskimääräistä nopeampia. Tämä yhteys tulee sitä selvemmin esiin, mitä vanhempia koehenkilöt ovat. Ehkä tässä piilee selitys sille, että yleisälykkyys yleensä huononee vanhemmiten.

Ja vielä kiinnostavampi mahdollisuus on se, että riippuvuussuhde voi ainakin osittain selittää sen, miksi jotkut saavat muita paljon paremmat hengenlahjat. Se, kuinka nopeasti aivosolut viestivät keskenään, riippuu muun muassa aivojen niin sanotusta valkeasta aineesta.

Siinä on kyse aivokuoren eri osien välisistä viejähaarakekimpuista. Hermoja eristävät niin sanotut myeliinitupet, ja hermot välittävät hermoimpulsseja sitä nopeammin, mitä vahvempia myeliini­tupet ovat. Kun ihminen vanhenee, myeliinituppien kunto heikkenee, ja syntyvät vauriot voivat olla syynä siihen, että hermosolut viestivät hitaammin. Vastaavasti hyvin vahvat myeliinitupet voivat tehdä hyvää älylle.

Tutkijat korostavat, että ihmisen älykkyys on erittäin monimutkainen asia eikä hermosolujen nopeus selitä todennäköisesti kuin pienen osan siinä esiintyvästä yksilöllisestä vaihtelusta. Teoria esittää kuitenkin jonkinlaisen psykofyysisen kytköksen eli henkisen suoritus­kyvyn ja aivojen välisen yhteyden.

Älykkyyden vaihtelun fyysisiä syitä on etsitty melko laihoin tuloksin. Esimerkiksi aivojen koon merkitys ei vaikuta olevan järin suuri. Sen jälkeen, kun 1990-luvulla tuli mahdolliseksi määrittää elävän henkilön aivojen tilavuus magneettikuvauksella, on moneen otteeseen analysoitu aivojen koon ja älykkyyden välistä suhdetta.

Eräiden tutkimusten mukaan todennäköisyys, että henkilö on keskimääräistä älykkäämpi, kasvaa hitusen, jos hänellä on keskimääräistä suuremmat aivot, mutta riippuvuussuhde on kaikkea muuta kuin selvä. Sama pätee aivojen painoon ja aivosolujen kokonaismäärään.

Sillä aikaa, kun aivotutkijat ovat turhaan etsineet älykkyyden vaihtelun syitä pään sisältä, psykologit ovat lähestyneet ongelmaa toisesta näkökulmasta. Viime vuosikymmeninä nämä ovat keskittyneet selvittämään perimän ja ympäristön vaikutusta ÄO:hon.

Geenien merkitys kasvaa vähitellen

Kun Gerald Levey ja Mark Newman tapasivat, he näkivät peilikuvansa: kalju päälaki, pulisongit, viikset – ja jopa silmälasit olivat samanlaiset.

Aikuiset miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta heillä oli hämmästyttävän paljon yhteistä. He olivat valinneet samantapaiset ammatit ja olivat vapaapalokuntalaisia, heille maistui sama olutmerkki ja he kuljettivat avaimiaan samalla tavalla ja pitivät samoista lännenfilmeistä.

Gerald ja Mark ovat identtiset kaksoset, jotka adoptoitiin eri perheisiin heti syntymän jälkeen. Juuri tästä syystä yhdysvaltalainen Minnesotan kaksos- ja perhetutkimuksen keskus kiinnostui heistä. Se on vuoden 1979 jälkeen pyytänyt yli sataa Geraldin ja Markin kaltaista kaksosparia osallistumaan tutkimukseen, jossa selvitetään sekä perimän että ympäristön vaikutusta älykkyyteen. Koska identtisillä kaksosilla on samat perintötekijät, he ovat täydellisiä tutkimuskohteita siinä tapauksessa, että he ovat asuneet erillään.

Lukuisien kaksosparien älykkyystesteistä piirtyy esiin kuva, joka paljastaa perimän ja ympäristön osuuden älykkyysosamäärän määräytymisessä. Tulokset ovat hämmästyttäviä. Kaksosparikit, jotka on erotettu toisistaan, ovat melkein yhtä älykkäitä. Erot ovat itse asiassa jokseenkin yhtä pieniä kuin niillä kaksospareilla, jotka ovat varttuneet yhdessä. Tämä havainto viittaa siihen, että älykkyys riippuu paljolti perimästä.

Texasin adoptiohanke -nimisessä yhdysvaltalaisessa tutkimusohjelmassa on kartoitettu perimän vaikutusta toisella tavalla. Professori John Loehlinin johdolla on tutkittu ottolasten ja heidän biologisen äitinsä ja adoptioäitinsä älykkyyttä. Testauskertoja on kaksi, ja ne ajoittuvat lapsen kahdeksanteen ja kahdeksanteentoista ikävuoteen.

Texasissakin on saatu yllättäviä tuloksia. Niiden valossa näyttää siltä, että kahdeksanvuotiaiden älykkyys vastaa paremmin biologisen äidin älykkyyttä mutta siinä on havaittavissa vastaavuutta myös adoptioäidin älykkyyden kanssa. Tässä iässä älykkyysosamäärään vaikuttavat siis sekä perimä että kasvuympäristö.

Kuva kuitenkin muuttuu matkalla aikuisuuteen. 18-vuotiaat ovat älykkyydeltään paljon lähempänä biologista äitiään kuin adoptioäitiään.

”Kasvuolosuhteilla perheessä on huomattava vaikutus älykkyysosamäärään lapsuudessa, mutta niiden merkitys pienenee nuoruusvuosina”, Loehlin päättelee.

Tutkimustulokset antavat ymmärtää, että älykkyys määräytyy sekä perimästä että ympäristöstä, mutta se, kumpi painaa vaa’assa enemmän, riippuu elämänvaiheesta. On ajateltavissa, että se, joka loistaa lapsena älykkyystestissä, saa kiittää vanhempiaan hyvästä kasvatuksesta, kun taas se, joka saa huippupisteet aikuisena, voi olla kiitollinen hyvistä perintötekijöistään.

Sitä, mitkä perintö- ja ympäristötekijöiden osuudet älykkyydessä ovat, tuskin voidaan määrittää tarkasti. Asiasta on kuitenkin esitetty arvioita, ja ne sijoittuvat geenien osalta 30:n ja 80 prosentin haarukkaan.

Tutkimus herättää suuria tunteita

Kiinnostusta älykkyyden tutkimusta kohtaan kasvatti rajusti Yhdysvalloissa 1990-luvun puolivälissä julkaistu kohukirja, jonka olivat kirjoittaneet psykologi Richard Herrnstein ja sosiologi Charles Murray.

Sen nimi The Bell Curve viittaa kellokäyrään, joka kuvaa älykkyysosamäärien normaalijakaumaa väestössä. Lähes 900 sivulla tekijät käsittelevät älykkyyserojen yhteiskunnallisia seurauksia, ja teoksessa tuodaan esiin esimerkiksi, että matala älykkyysosamäärä on hallitseva piirre niissä ihmisryhmissä, joille ovat ominaisia köyhyys, työttömyys, lyhyet avioliitot, koulutuksen puute ja rikollisuus.

Kirjoittajat menevät kuitenkin vielä pitemmälle. Sen lisäksi, että he yhdistävät pienemmän älykkyyden sosioekonomisiin ongelmiin, he esittävät ratkaisuja niihin. He ehdottavat muun muassa syntyvyyden säännöstelyä niissä ihmisryhmissä, joiden jäsenillä on matala älykkyysosamäärä.

Vielä tulenarempana pidetään kirjan Yhdysvaltojen eri etnisiä ryhmiä, kuten valkoista, mustaa ja latinalais­amerikkalaista väestöä, koskevaa sisältöä. Tilastot kertovat eroista. Maan musta väestö ei ole keskimäärin yhtä älykästä kuin valkoinen, ja Herrnstein ja Murray katsovat tämän johtuvan perimästä ja ympäristöstä.

Monet ovat nähneet The Bell Curve -kirjassa yrityksen herättää henkiin vanha rodunjalostusoppi, joka tunnetaan myös nimellä eugeniikka. Tästä syystä teoksen sisältöä ei ole pystytty aina tarkastelemaan täysin kiihkottomasti, vaan siihen on suhtauduttu myös hyvin tunteenomaisesti.

Kiihkeässä keskustelussa on esitetty syytöksiä rasistisista mielipiteistä sekä tilastojen ja tutkimustulosten virheellisestä tai tarkoitushakuisesta tulkinnasta. Tutkijoiden enemmistö on eri etnisten ryhmien keskimääräisen älykkyyden suhteen sillä kannalla, että eroja on olemassa, jos katsotaan vain tilastoja.

Ne ovat kuitenkin selitettävissä ympäristöllä ja sosiaalisilla tekijöillä, eikä niillä välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä perimän kanssa. Lisäksi tiedetään, että älykkyydessä esiintyvä vaihtelu on kaikkiaan suurempaa eri ryhmien sisällä kuin niiden välillä.

Tilastolliset väestönosien väliset erot ovat tunnettu tosiasia toisessakin yhteydessä: sukupolvivertailussa.

Ihmiskunta muuttuu aina älykkäämmäksi

Älykkyyden tutkijat ovat kärsineet kollektiivisesta päänsärystä jo 35 vuotta – ja vasta nyt se on alkanut osoittaa paranemisen merkkejä. Ongelma ilmaantui vuonna 1984, kun tuolloin Uudessa-Seelannissa Otagon yliopiston politiikan tutkimuksen professorina toiminut yhdysvaltalainen James Flynn esitteli arvoituksellisen ilmiön.

Flynn oli pannut merkille, että älykkyystestejä suunnittelevat yritykset joutuvat jatkuvasti kehittämään niitä. Joko tehtäviä pitää vaikeuttaa tai pisteytystä muuttaa, jotta lukuisat testitulokset asettuvat kauniisti kellokäyrälle, kun ÄO-keskiarvo on 100 ja tuloksista muodostetaan normaalijakauma.

Flynn oli kuitenkin huomannut, että keskiarvo pyrkii nousemaan ainakin länsimaissa, ja siksi älykkyystesteistä tehdään jatkuvasti vaikeampia – ymmärrettynä niin, että testistä saman­tasoisesti suoriutuminen eli yhtä korkean älykkyysosamäärän saaminen vaatii aina vain parempia hengenlahjoja.

Tämän vuoksi olet älykkäämpi kuin isovanhempasi

Testien toistuva rukkaaminen ei ollut sinänsä mikään salaisuus, mutta Flynn kiinnitti ensimmäisenä huomiota asian seurauksiin. Hän totesi vaikutuksen yllättävän suureksi.

Kun testejä kehitettiin 1900-luvulla, samaan älykkyysosamäärään vaadittu tulos nousi keskimäärin 0,3 pistettä joka vuosi. Muutos vaikuttaa äkkiseltään melko mitättömältä, mutta sillä on suuri merkitys silloin, kun verrataan väestön eri ikäryhmien (sukupolvien) älykkyyttä.

Flynn on käynyt läpi monien eri maiden puolustusvoimissa käytettävien älykkyystestien tuloksia. Niiden valossa kehitys näyttää melko hurjalta, kun vuosien varrella tehtyjen muutosten vaikutus huomioidaan. Esimerkiksi Britanniassa vuonna 1942 testattujen sotilaiden keskimääräinen älykkyysosamäärä olisi vain 73 määritettynä vuoden 1992 vaatimuksilla.

Flynnin ilmiö tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat muuttunut 1900-luvun aikana keskimäärin älykkäämmäksi. Kehityssuunta on sama kaikissa niissä yli 35 maassa, joita James Flynn on tarkastellut. Vaikka tutkijoilla on asiasta omat epäilyksensä, yksiselitteistä syytä ilmiöön ei ole löydetty.

Flynn itse arvelee selityksen piilevän kasvuympäristössä ja liittyvän siihen aikakauteen ja yhteiskuntaan, jossa vartutaan. Sadan viime vuoden aikana yksistään koulutus on mullistunut, ja aina vain suurempi osa ihmisistä oppii ajattelemaan sillä tavalla, joka auttaa menestymään paremmin älykkyystesteissä.

”Ihmiset opetetaan suhtautumaan hypoteettiseen vakavasti, ajattelemaan abstraktisti ja päättelemään loogisesti”, Flynn kiteyttää pääajatuksen.

On saatu viitteitä siitä, että Flynnin ilmiö on alkanut tai on alkamassa heiketä. Se ei ole nimittäin tullut esiin entiseen tapaan esimerkiksi Pohjoismaiden puolustusvoimien älykkyystesteissä vuosituhannen vaihteen jälkeen. Havainto antaa ymmärtää, että 2000-luvulla asepalveluksensa aloittaneet eivät ole olleet älykkäämpiä kuin 1990-luvun varusmiehet.

Flynnin ilmiö ja etenkin sen puuttuva selitys paljastavat, että tieteellisessä älykkyyden mittauksessa on menetelmällisiä ongelmia. Flynnin havainnon perusteella voidaan ainakin todeta, että älykkyysosamäärä ei kuvaa luotettavasti henkilön älykkyyttä, ellei sitä suhteuteta testausajankohtaan.

Älykkyystestejä on muutoinkin arvosteltu, eikä yleisälykkyyden käsitekään ole säästynyt kritiikiltä. Sen on esitetty antavan aivan liian kapean kuvan ihmisen henkisestä suorituskyvystä. Arvostelijoiden mukaan älykkyys tulee määritellä toisin – eli paljon laveammin.

Ihmisellä voi olla monenlaista älykkyyttä

Erilaisia älykkyyksiä on monta, ja ne toimivat toisistaan riippumatta. Ajatuksen esitti yhdysvaltalainen psykologi Howard Gardner teoriassaan, jonka hän julkisti vuonna 1983.

Moniälykkyysteoria tekee siten selvän pesäeron yleisälykkyyteen, jonka oletetaan laskevan perustan yksilön kaikille henkisille kyvyille. Gardner luetteloi aluksi seitsemän eri älykkyyden lajia, mutta hän jatkoi listaa myöhemmin vielä kahdella.

Perinteisten älykkyystestien pääasiallisina mittauskohteina olevien kykyjen lisäksi moniälykkyysteoria käsittää sellaiset ominaisuudet kuin musiikillinen, liikunnallinen ja sosiaalinen älykkyys. Kiistanalaisen teorian päämäärä oli selvä:

”Älykkyystestejä saatetaan toki käyttää vastaisuudessakin joihinkin tarkoituksiin, mutta niiden monopoli, jotka uskovat tiettyyn yleisälykkyyteen, on rikottu. Aivotutkijat ja perinnöllisyystieteilijät todistavat inhimillisten kykyjen erot, ohjelmoijat luovat järjestelmiä, jotka ovat eri tavalla älykkäitä, ja opettajat ovat alkaneet tunnistaa oppilaidensa erilaiset vahvuudet ja heikkoudet”, Gardner kirjoitti vuonna 1999.

Moniälykkyysteoria on saanut osakseen paljon huomiota, ja erityisen lämpimästi sen ovat ottaneet vastaan kasvattajat ja kouluttajat. Teoria nostaa esiin sen, että lapsilla on erilaisia oppimistapoja. Siksi opetuksenkin tulisi olla yksilöllistä ja kunkin oppilaan niin sanotun oppimistyylin mukaista, jotta oppi menee perille.

Älykkyyden tutkijat ovat sen sijaan suhtautuneet moniälykkyysteoriaan viileämmin. Osa heistä pitää sitä aivan liian laveana ja katsoo, että siinä operoidaan suureilla, joita ei pystytä mittaamaan. Osalle arvostelijoista on ongelma se, että teorian monet eri kyvyt, lahjat ja kiinnostuksen kohteet vesittävät itse älykkyyden käsitteen. Tästä syystä useimmat älykkyyden tutkijat tukevat yhä klassista käsitystä, jonka mukaan yksilön henkinen suorituskyky pohjautuu yleisälykkyyteen.

Myös vanhalla kannalla olevat tutkijat tähdentävät kuitenkin sitä, että älykkyys on vain yksi ihmisen henkisen olemuksen puoli.

Niitä ominaisuuksia, joista yksilön selviytyminen elämässä riippuu ratkaisevasti, on iso liuta. Älykkyysosamäärä ei kerro mitään esimerkiksi sellaisista piirteistä kuin huumorintaju, myötätuntoisuus, avuliaisuus, luovuus... Siihen, kuinka tullaan toimeen muiden kanssa ja pärjätään yhteiskunnassa, vaikuttavat monet eri taidot ja lahjat. Ehkä juuri nämä ominaisuudet älykkyyden ohella takaavat ihmisaivoille etulyöntiaseman, kun tekoäly haastaa ne kisaan.

Nykyään voidaan teettää tietokoneilla klassisia älykkyystestejä, ja niiden tulokset ovat parantuneet parantumistaan. Kun yhdysvaltalaisen Illinois’n yliopiston tutkijat antoivat vuonna 2015 kehittyneen tietokone­ohjelman tehdä testisarjan, kävi ilmi, että ohjelman älykkyys oli nelivuotiaiden lasten tasolla. Kun kokeessa käytettiin seitsenvuotiaille lapsille suunniteltua älykkyystestiä, ohjelma oli täysin neuvoton.

Tekoälyn pahimpia kompastuskiviä olivat kielen ymmärtämistä ja järkeilyä vaativat tehtävät. Ohjelma pantiin esimerkiksi keksimään sana, joka sopii näihin kolmeen tietoon: eläimellä on harja, jos se on uros, eläin elää Afrikassa ja eläin on suuri kellanruskea kissa. Tietokone päätyi viiteen eri ratkaisuvaihtoehtoon, jotka olivat koira, maatila, olento, koti ja kissa. Leijona-sanaa se ei siis onnistunut löytämään.

Tekoäly on kuitenkin kehittymässä tavoiteltuun suuntaan. Keinotekoiset neuroverkot, jotka soveltavat syväoppimiseksi nimitettyä oppimismenetelmää, on nimenomaan suunniteltu omaksumaan tietoa kokemuksista samaan tapaan kuin ihmisaivot.

Sitä, vetääkö tekoäly joskus vertoja aidolle esikuvalleen, on vielä vaikea sanoa, sillä voi hyvinkin olla, että siltä tulee aina puuttumaan jokin ihmisälyn ominaispiirre.

Einsteinhan totesi: ”Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto.”