Mikä säteily on vaarallisinta?

Koulussa opitaan, että on olemassa monenlaista radioaktiivista säteilyä. Miksi radioaktiivinen säteily on vaarallista ja mikä säteily aiheuttaa eniten haittoja ihmiselle?

Koulussa opitaan, että on olemassa monenlaista radioaktiivista säteilyä. Miksi radioaktiivinen säteily on vaarallista ja mikä säteily aiheuttaa eniten haittoja ihmiselle?

Getty images

Radioaktiivinen säteily jaetaan tavallisesti kolmeen tyyppiin: alfa-, beeta- ja gammasäteilyyn. Haitallisinta on alfasäteily, vaikka se on vähempienergiaista kuin muut säteilytyypit.

Alfasäteily koostuu heliumatomien ytimistä, joiden vauhti on 10 000–20 000 kilometriä sekunnissa. Kun niitä vertaa beetasäteilyn hiukkasiin, tulee selväksi, miksi alfasäteily on vaarallista: jos beetahiukkaset olisivat herneen kokoisia, alfahiukkaset olisivat halkaisijaltaan 12-senttisiä teräskuulia, joiden massa olisi kahdeksan kiloa.

Lyhyt kantama

Onneksi alfahiukkasten kantama on lyhyt: ilmassakaan ne eivät kulje kuin muutaman sentin. Ne voivat silti olla vaarallisia, jos ne kulkeutuvat elimistöön vaikkapa hengitysilmaan päässeen radonkaasun mukana.

© Getty images

Säteily sujahtaa lävitsemme

Alfasäteily (punainen nuoli)

Koostuu raskaista heliumin ytimistä. Yksi alfasäteilyhiukkanen voi vaurioittaa yli 100 000:ta molekyyliä. Terveydelle syntyy kuitenkin haittaa vain, jos alfahiukkaset pääsevät elimistöön esimerkiksi hengitysilmassa.

Beetasäteily (sininen nuoli)

Beetasäteilyn elektronit kantavat kymmenen kertaa niin pitkälle kuin alfahiukkaset ja läpäisevät ainetta paremmin. Sen sijaan ne eivät vahingoita elimistön molekyylejä läheskään yhtä tehokkaasti.

Gammasäteily (vihreä nuoli)

Lyhytaaltoista ja hyvin suurienergiaista sähkömagneettista gammasäteilyä syntyy radioaktiivisessa hajoamisessa. Se on suurina annoksina vaarallista, mutta voimakkaita gammasäteilylähteitä on harvassa.

Säteily tuhoaa vesimolekyylejä

Elimistö koostuu etupäässä vedestä, ja alfahiukkaset hajottavat juuri vesimolekyylejä. Silloin muodostuu niin sanottuja vapaita radikaaleja, jotka sieppaavat elektroneja muilta aineilta. Sieppauksen tuloksena syntyy vetyperoksidia, joka tuhoaa solua.

Tuho voi kohdistua esimerkiksi dna:han, jolloin seurauksena voi olla haitallisia mutaatioita.