Nykyaikainen atomikello jää jälkeen vain sekunnin 300 miljoonassa vuodessa. Jos se olisi alkanut käydä maailmankaikkeuden syntyhetkellä 13,8 miljardia vuotta sitten, se näyttäisi tätä nykyä alle minuutin verran väärin. Tarkkuus on enemmän kuin riittävä tavallisten ihmisten arjessa, mutta fyysikoiden mukaan siinä on vielä parantamisen varaa.
Ongelmallista on vain se, että kellot ovat saavuttaneet sen rajan, jonka atomien oma epätarkkuus aiheuttaa. Atomien heilahtelua ohjaavat nimittäin kvanttimekaniikan erikoiset säännöt, joiden mukaan atomien heilahtelu ei ole koskaan tunnettavissa täysin tarkasti.
Hiljattain on kuitenkin keksitty keino tehdä atomikelloista entistä tarkempia. Siinä käytetään hyväksi kvanttimekaniikan sitä erikoisuutta, että atomit voivat lomittua, jolloin ne toimivat yksikkönä.

Jos uusi atomikello olisi käynyt 13,8 miljardia vuotta sitten tapahtuneesta alkuräjähdyksestä asti, se olisi jäänyt jälkeen alle 0,1 sekuntia.
Periaate tekee atomikelloista niin tarkkoja, että ne olisivat jääneet jälkeen alle 0,1 sekuntia, jos ne olisivat käyneet alkuräjähdyksestä asti. Tällainen tarkkuus saattaa auttaa fyysikoita vihdoinkin ratkaisemaan yhden kosmologian suurimmista arvoituksista: mitä pimeä aine on?
Valo saa elektronit hyppäämään
Kaikkien kellojen toiminta perustuu heilahduksiin, jotka kestävät tietyn ajan. Vanhoissa heilurikelloissa on niveleen kiinnitetty varsi, jonka alapäässä on paino. Kun varsi on heiluriliikkeessä, edestakainen matka kestää sekunnin.
Jos varren pituus ja siinä olevan painon massa ovat täsmälleen oikeat, heilahdusaika on aina sama, eikä kello edistä eikä jätätä.
Todellisuudessa heilurikellon käynti kärsii aina varren ja painon valmistusvirheistä ja koneiston kulumisesta.
Atomikelloissa käytetään hyväksi sitä, että atomit saavat laserin heilahtelemaan paljon heilurin liikettä suuremmalla tarkkuudella.





Lomittuminen tarkentaa atomikelloa
Atomikellon heiluri on laser, jolla on hyvin täsmällinen atomien korjaama aallonpituus. Kietomalla atomit yhteen atomikellosta on saatu vielä tarkempi.
1. Laser heilahtelee kuin heiluri
Laser lähettää valoa taajuudella, joka on 518 biljoonaa heilahdusta sekunnissa. Laser toimii kellon heilurina, ja heilahdusten lukumäärä muutetaan sekunneiksi, minuuteiksi ja tunneiksi.
2. Valo saa elektronit vaihtamaan rataa
Laser ampuu ytterbiumatomeja. Vain valo, jolla on tietty aallonpituus, nostaa elektronit korkeammalle energiatasolle, jossa ne vaihtavat hetkellisesti atomydintä kiertävää rataa.
3. Atomit kietoutuvat yhteen
Se taajuus, joka saa elektronit vaihtamaan rataa, tunnetaan vain keskimäärin. Kun laser saa atomit lomittumaan, ne reagoivat yksikkönä, mikä pienentää mittauksen epätarkkuutta.
4. Atomien radanvaihto säätää heiluria
Kun atomit ovat vaihtaneet rataa atomikellossa, ne voidaan mitata. Siten saadaan selville, että laserin taajuus on oikea ja että se toimii vakaana heilurina, joka mittaa aikaa tarkasti.
Atomi koostuu ytimestä, joka sisältää protoneja ja neutroneja, ja joukosta elektroneja, jotka kiertävät ydintä. Elektronit liikkuvat ytimen ympäri vakailla radoilla, joita kutsutaan atomiorbitaaleiksi ja jotka määräytyvät elektronien energiatasosta.
Kun elektronia ammutaan atomikellossa laserilla, se hyppää toiselle energiatasolle – toisin sanoen toiselle ydintä kiertävälle radalle. Elektroni haluaa kuitenkin mielellään palata omalle energiatasolleen ja hyppää pian takaisin.
On mahdollista mitata, milloin elektroni hyppää takaisin, ja siten käyttää hyppyä laserin taajuuden hienosäätöön niin, että siitä tulee vakio. Elektroni hyppää nimittäin vain siinä tapauksessa, että siihen osuva säteily on tietyntaajuista.
Kyseinen taajuus toimii atomikellon heilurina. Nykyaikaisissa atomikelloissa, jotka perustuvat alkuaine ytterbiumiin, heiluri heilahtaa 518 biljoonaa kertaa sekunnissa.
Kellot ovat saavuttaneet luonnollisen rajan
Ensimmäinen atomikello valmistui vuonna 1949, ja sen jälkeen atomikelloista on tehty aina vain tarkempia.
500 vuotta kilpailua aikaa vastaan
Ensimmäisistä 1600-luvun heilurikelloista lähtien keksijät ja tutkijat ovat pyrkineet mittaamaan aikaa tarkemmin ja pienentämään kelloja. Atomikellon myötä sekunti määriteltiin täsmällisesti.
1656: Heiluri alkoi heilua
Christiaan Huygens suunnitteli ensimmäisen heilurikellon vanhojen heiluria ja heilahdusaikaa koskevien tutkimusten pohjalta. Rakenteen oli ideoinut noin 20 vuotta aiemmin Galileo Galilei, mutta hän ei ehtinyt toteuttaa sitä ennen kuolemaansa.
Heitto: minuutti vuorokaudessa

1720: Aikarauta mahtui taskuun
Vaikka taskukelloja oli ollut olemassa jo noin 200 vuotta, vasta 1700-luvun alussa tehdyt tekniset parannukset tekivät niistä niin tarkkoja, että ne eivät olleet enää pelkkiä koristeita.
Heitto: 10 minuuttia vuorokaudessa

1927: Kvartsikide lisäsi tarkkuutta
Kun yhdysvaltalainen Bell Labs -tutkimuskeskus keksi kvartsikellon, noustiin uudelle tarkkuustasolle. Tekniikka perustuu siihen, että kvartsikide värähtelee tietyllä taajuudella.
Heitto: noin minuutti vuodessa

1949: Atomit mittasivat aikaa
Ensimmäisen atomikellon kehitti Yhdysvalloissa National Bureau of Standards (nykyään NIST). Kello ei ollut yhtä tarkka kuin parhaat senaikaiset kvartsikellot, mutta se osoitti periaatteen toimivaksi.
Heitto: noin sekunti 8 kuukaudessa

1955: Cesium määritteli sekunnin uudelleen
Britanniassa valmistettiin ensimmäinen tarkka atomikello, joka perustuu cesiumin isotooppiin 133. Keksintö johti vähän myöhemmin siihen, että sekunti määriteltiin cesiumin säteilyn avulla.
Heitto: sekunti 316 vuodessa

1969: Rannekello sai kvartsikiteen
Myyntiin tuli ensimmäinen kvartsikiteeseen perustuva rannekello: Seiko Quartz Astron 35SQ. Tästä eteenpäin tavallisillakin ihmisillä oli mahdollisuus hankkia tarkasti käyvä kello.
Heitto: minuutti vuodessa

NYT: Atomikellot ohjaavat
Yhdysvalloissa NIST- eli National Institute of Standards and Technology -virasto määrää maan ajan ytterbiumiin perustuvien atomikellojen mukaan.
Heitto: sekunti 300 milj. vuodessa

Itse asiassa parhaat atomikellot ovat nykyään jo niin hyviä, että ne ovat saavuttaneet niin sanotun standardikvanttirajan. Se tarkoittaa, että perusluonteiset luonnonlait estävät suuremman tarkkuuden.
Kvanttimekaniikassa, joka kuvaa atomaarisen mittakaavan tapahtumia, fyysikot joutuvat aina elämään pienessä epävarmuudessa. Se johtuu pohjimmiltaan siitä, että ei voida tietää samanaikaisesti, missä hiukkanen täsmälleen on ja minne se on menossa.
Vaikka elektronien energiatasoa muuttava taajuus tiedetään hyvin tarkasti, se on mahdollista tuntea vain usein kokeiden keskiarvona. Ei siis voida olettaa, että yksittäisessä muutoksessa taajuus on tarkalleen keskiarvo, vaan tiedetään ainoastaan, että keskiarvo pätee, kun muutoskertoja on monta.
Tilanne vertautuu siihen, että vanhanaikaisen kellon heiluri heilahtaa keskimäärin kerran sekunnissa, vaikka jokin heilahdus voi kestää puoli ja jokin toinen heilahdus puolitoista sekuntia.
Jos sekunti yritettäisiin mitata tarkasti heilurikellojen avulla, niitä tarvittaisiin käymään monta vierekkäin, jotta saataisiin määritetyksi heilahdusten keskiarvo. Samaan tapaan rakennetaan nykyaikaiset atomikellot: kerralla ammutaan tuhansia atomeja, ja sitten lasketaan keskiarvo.

Atomikellon heilurina toimii atomeilla säädettävän laserin lähettämän valon heilahdukset.
Ongelma piilee siinä, ettei voida tietää varmasti, ovatko atomit juuri kyseisellä kerralla heilahtaneet liian nopeasti tai hitaasti. Virheen todennäköisyys pienenee kuitenkin sitä mukaa kuin ammuttavien atomien määrä kasvaa. Sanotaan, että tilastollinen hajonta pienenee – mutta se ei painu koskaan nollaan.
Laser kietoo atomit yhteen
Ajatusta lukuisien heilurikellojen heilahdusten keskiarvosta voidaan kehittää vielä eteenpäin: annetaan heilureiden tukea toisiaan.
Kun kaikkien heilureiden väliin asetetaan tanko, ne voidaan pakottaa heilumaan samalla taajuudella, koska ne heilurit, jotka heiluvat hieman liian hitaasti, hidastavat nopeammin heilahtavia – ja päinvastoin. Samaan tapaan Massachusettsin teknillisen korkeakoulun fyysikot ovat liittäneet atomikellossa 350 ytterbiumatomia yhteen niin, että ne auttavat toisiaan pysymään ajassa.
Atomeja ei tietenkään voida yhdistää toisiinsa tangolla. Sen sijaan on käytetty hyväksi sitä, että atomit voivat esiintyä niin sanotussa lomittuneessa tilassa, jossa ryhmän muodostavat atomit toimivat yksikkönä. Kun atomit ovat lomittuneet, epätarkkuus pienenee, sillä niiden heilahdukset yhdenmukaistuvat niin kuin heilurikellorivin tapauksessa.
Käytännössä atomien spiniä, joka rinnastuu lähinnä sisäiseen pyörimismäärään, puristetaan laserilla. Kun atomien spin on painettu kokoon, on todennäköisempää, että sillä atomilla, joka on painettu yhteen spiniltään tietynsuuntaisen atomin kanssa, on samansuuntainen spin.
600 kertaa niin tarkka kuin muut atomikellot on uusi kello, jossa hiukkaset lomittuvat.
Tuloksena on, että epätarkkuus pienenee ja kello tarkentuu. Itse asiassa ”lomittunut” atomikello, joka on vasta prototyyppi, on noin 600 kertaa niin tarkka kuin perinteiset atomikellot. Kellon mittausvirhe olisi alle kymmenesosasekunti niiden 13,8 miljardin vuoden aikana, jotka maailmankaikkeus on ollut olemassa.
Pimeä aine saa kellot näyttämään väärin
Suuri tarkkuus avaa fyysikoille uusia mahdollisuuksia tutkia universumin arvoituksellista pimeää ainetta, jota on havainnoitu vain painovoimavaikutuksen kautta. Painovoima ja kellojen mittaama aika liittyvät nimittäin tiiviisti yhteen, koska aika kuluu hitaammin painovoiman suurentuessa.
Kun mitataan galaksien pyörimistä ja verrataan mittaustuloksia tietoihin galaksien sisältämän aineen määrästä, lukuja ei saada sopimaan toisiinsa. Laskelmat täsmäävät vain, kun oletetaan, että kaikissa universumin galakseissa on ainetta, jota ei voida erottaa muusta kuin ympäristöön vaikuttavasta painovoimasta.
Pimeää ainetta ei ole vielä havaittu Maan lähellä, mutta ultratarkat atomikellot voivat muuttaa tilanteen.
Atomikellot voivat paljastaa pimeän aineen
Kun pimeän aineen aalto läpäisee Maan, aine vaikuttaa painovoimallaan kelloihin ja saa ne käymään epätahtiin. GPS-satelliittien ultratarkoilla atomikelloilla on siksi mahdollista mitata ohittavaa näkymättömäntä ainetta.

1. Pimeä aine osuu Maahan
Pimeän aineen aalto kulkee Maan läpi noin 300 km/s. Ainetta sanotaan pimeäksi, koska se ei lähetä minkäänlaista säteilyä. Aine voidaan havaita vain siitä painovoimasta, jolla se vaikuttaa ympäristöön.

2. Satelliittien kellot jätättävät
Kun pimeä aine on ohittanut ensimmäiset GPS-satelliitit (punainen), sen painovoimavaikutus saa niiden atomikellot käymään hieman hitaammin. Satelliittien atomikellot eivät siis pysy yhtä tarkasti ajassa.

3. Aikaero on todiste pimeästä aineesta
Pimeä aine ei ole vielä ehtinyt ohittaa toisella puolella maapalloa olevia satelliitteja. SIksi ne näyttävät toista aikaa. Aikaero paljastaa pimeän aineen ohituksen ja vaikutuksen kelloihin.
Kun pimeä aine kulkee kellon läpi ja vaikuttaa siihen, ajanmittaukseen syntyy pieni havaittava virhe. Mitä heikommin pimeä aine vaikuttaa ympäristöön, sitä pienempi virhe on – ja sitä tarkemmat kellot sen havaitseminen vaatii.
Useiden yhdysvaltalaisten yliopistojen ja laboratorioiden tutkimusryhmä koettaa mitata pimeää ainetta kuvatulla tavalla.
Tutkijat käyttävät GPS-satelliitteja sen minimaalisen aikaeron mittaamiseen, joka syntyy, kun pimeä aine on ohittanut satelliiteista vasta yhden. Vaikka satelliitit varustetaan atomikelloilla, ne eivät ole vielä niin tarkkoja, että ne voivat paljastaa pimeän aineen.
Tutkijat uskovat kuitenkin, että tuloksia saadaan, kun tulevaisuudessa mittauksia voidaan tehdä erittäin tarkoilla satelliittien ja maapallolla toimivien laboratorioiden atomikelloilla. Uudet ”lomittuneet” atomikellot saattavat hyvinkin ratkaista maailmankaikkeuden pimeän aineen arvoituksen.